Sohvan rohkeammat helmat

Lauantai oli ihan tavanomainen vapaapäivä, eli siivousta aamusta iltaan - siltä se ainakin joskus tuntuu, että siihen ne vapaat aina menee! Kesken tehokkaasti alkaneen siivouksen päätin vaihtaa sohvasta tummanharmaat päälliset pellavanvaaleisiin, jotta vuoden pimeimpään aikaan saataisiin vähän enemmän vaaleita sävyjä.

Sitten kävikin niin, että sohva ilman rungon verhoilua alkoi näyttää tosi kivalta siitä syystä, että sohvasta näkyivät jalat. Paljon kevyempi ja sirompi kokonaisuus! Sellaista kevyempää ja sirompaa haaveilin aikani meille Ikean Stocksund-sohvan muodossa, mutta toistaiseksi olen luopunut siitä haaveesta, sillä Ektorpia parempaa istuttavaa ei olekaan! Tai ainakaan se ei ole Stocksund, kun joskus koeistuin sen Ikean sohvaosastolla.

Niinpä päätin keventää Ektorpini olemusta lyhentämällä helmoja.

Leikkasin kauttaaltaan helmasta pois 7,5cm ja saumuroin uudestaan leikatun reunan, silitin 2,5cm:n käänteen ja ompelin sen kiinni. Eihän se iso homma ollut, ja aikaakin meni enintään tunti, mutta muutti se ilmeisesti aika paljon, kun mieskin huomasi eron entiseen. Verhojen vaihtojahan hän ei stereotyypilleen uskollisesti huomaa koskaan.

Tykkään kovasti siitä, että näen, mitä sohvan alta imuroin! Olisin mieluusti ommellut myös nuo etunurkkien vastalaskokset kokonaan umpeen, mutta en uskaltanut, kun mietin, että mahtuukohan sitä päällistä sitten pujottamaan enää ollenkaan paikalleen. Jos joku on sen testannut ja tietää, miten siinä käy, avatkoon virtuaalisen suunsa samantien kommenttikentässä.

Ja hei muuten, tuo seinälle vihdoin saateltu saniaisjuliste on ostettu vuosia sitten Oulusta sisustusliikkeestä, jonka nimeä en enää muista, ja vasta nyt sain sen seinälle. Ikealla käydessäni muistin vihdoin ostaa kehykset, ja koska löysin siihen hyvin yksinkertaiset ja kevyet raamit, uskalsin nostaa sen seinälle painamalla gyproc-levyyn ihan rehellisen, tavallisen nastan. Painavammilla kehyksillä olisi vaadittu proppaamista, mikä taas tarkoittaa, että projekti olisi kesken edelleen.

Muutaman viikon takaisella lomareissulla Tampereelle osui silmiin puolestaan tuo pehmeän harmaa pitkä keinokarva, jota myytiin Minimanissa valkoisena ja kuvan harmaana. Pituus on justiin eikä melkein meidän sohvan sisämitan verran, ja olo sen päällä pötkötellessä on kuin linnunpoikasella pesässä.

Ja kun nyt kerrankin ehdin ottamaan kameran käteen, kuvasin tämän tuoreimmankin löytöni. Olen etsinyt jo vuosia ehjää ja sopivan hintaista kirnua lahjapaperien sun muiden pitkuloiden säilytykseen. Muutaman viikon takaisessa huutokaupassa vihdoin lykästi, ja kilpaa toisen ostajan kanssa huusin tämän hinnan reiluun pariin kymppiin. Vihdoin se toinen antoi periksi, ja kirnu jäi minulle.

Muutenpa tänne ei sen ihmeempää kuulu. Työ vie ihmisen elämästä leijonanosan, ja se loppuosa kuluu arjen pyörittämiseen. Ja joskus juhlan.

Kolmella neljästä muksusta on synttärit loka-marraskuussa, samoin puolisolla. Juhlittavia siis riittää, ja hetkellisesti tulee kakuntekotilastoihin piikki. Laiska leipuri joutuu kunnostautumaan ihan tosissaan, mutta osaa se onneksi hyödyntää myös kaupan valmiita ja puolivalmiita helpottajia.

Kauan toivottu terassi

Saatiinpas kuin saatiinkin terassi tehdyksi tämän kesän aikana, vaikka autotalliprojekti onkin vienyt liki kaiken vapaa-ajan, joka kotona on vietetty. Kesäkeleistä tässä terassilla ei enää ehditty nauttimaan, mutta sen verran piti kuitenkin sitä sisustaa, että pääsee ajatukset vauhtiin seuraavaa kesää varten. 

Öljyäminen, minkä tein talon molemmille ulkoportaille heinäkuussa, piti tämän kohdalla jättää seuraavaan kesään, sillä kostea terassilauta ei pääse pohjoisen ilmansuunnan varjopaikassaan kuivumaan kokonaan, vaikka olisi poutaakin. Tämä syksy katsellaan siis ruskeaa väriä.

Katselevatpa sitä nämäkin mokomat. Aina ovat haukkana paikalla, jos vähänkin näkyy liikettä terassin suunnalla. Siellä kun saatetaan vaikka nautiskella päiväkahvin kanssa jotain hyvää, ja aina on murusten tippumismahdollisuus.

 

Vastapalvelukseksi rouvasväki jättää haisevia tervehdyksiä uudelle puupinnalle.

Tästä tehtiin nyt ihan perusmallin perusterassi, ilman sen kummempia krumeluureja. Tarkoitus on joka tapauksessa katsella loppuelämän koti muualta, joten tämä saa välttää sen aikaa, kun tässä eletään.

Katosta kyllä haaveilen, mutten muistanut pitää asiasta tarpeeksi meteliä suunnitteluvaiheessa. Sen toteutus on nyt siis pohdinta-asteella, mutta edelleen tykkään, että joku valokate tekisi terassista ihan eri tavalla huonemaisen ja monikäyttöisemmän tilan.

Pitkälle sivulle on tarkoitus tehdä istutusalue, joka rajaa terassia nurmikosta. Kuunliljat olisivat kauniita läpi kesän, mutta niitä kanat eivät jätä rauhaan. Heittäkääs ideoita muista läpi kesän kauniista varjopaikan perennoista! Haaveilin saniaisistakin, mutta tähän aikaan vuodesta ne alkavat näyttää aika pahalta lehtien ruskettuessa ja muuttuessa kuiviksi ja hauraiksi. Kovin massiivista ja leveää aluetta en tuohon ryhdy väsäämään, mutta jotain pitää olla. Köynnöstuilla siihen saisi seinän tuntuakin, vaikka varsinaisia aitoja emme pikkuterassille pystytä.

Sunnuntain iloksi ja vähän siksikin, että on tullut lapsille luvattua, leivoin pikaisen marjapiirakan päiväkahvipöytään, joka katettiin tietysti terassille, vaikka vähän viileää olikin.

Tässä tulee ohje tuohon superhelppoon ja mehevään piirakkaan. Kerma-maitoseoksen olen korvannut ihan kevytmaidolla, ja voin jatkeeksi on tullut joskus käytettyä rypsiöljyä, kun voita ei ole ollut riittävästi.

Helppo peruspiirakka uunipellille

8 dl venhäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

4,5 dl sokeria

4,5 dl kerma-maitoseosta

2 munaa

200 g voita

vadelmia tai muita marjoja

Sulata voi. Sekoita kuivat aineet, lisää niihin kerma-maito, munat ja sula voi. Sekoita kunnolla sekaisin ja levitä uunipellille. Ripottele lopuksi marjat piirakan päälle.

Paista 175 asteessa noin 30min.

Mutta onpa se kuulkaas näiden kahvihetkien lisäksi niin ihana istahtaa metallikeinuun kylpytakissa iltapimeässä viilentelemään saunan jälkeen! Kyllä tätä terassia on jo vuosia kaivattukin, ja osaa sitä nyt arvostaakin sen mukaisesti.  

Luonnetta läpikulkutilaan

Etsiskelin jo talvella uutta ilmettä ja ajatusta eteisen seiniin, jotka ovat olleet raksa-ajoista lähtien valkoiset, ja saaneet jo paljon kolhuja ja elämisen jälkiä pintaansa. Toiveena oli ensisijaisesti tapetti, mutta näin ne ajatukset muuttuvat, kun aikaa kuluu. Muuttumiseen saattoi vaikuttaa sekin, että löysin muutaman viikon takaisella sisustusreissullani Pietarsaaren Legerasta huippuhalvalla Kalklitir-maalijauheita.

Joku kummallinen ihastuminen on nykyään vaivannut kaikenlaisten vanhojen vihreiden sävyjen suhteen, ja sama suuntaus näkyy tässä maalivalinnassakin. Pikaisen kuvagooglailun ja hyvin, hyvin lyhyen harkinnan jälkeen nappasin 'Olivan', joka netistä löytyneistä kuvista päätellen näytti joltain myrkynvihreän ja vaalean hailakan vihreän väliltä.

Paljon sävy muuttuukin valaistuksen mukaan, ja uskon, että monen mielestä tuo on ihan vain "harmaa".

 

Mutta mennäänpä keskeneräiseen ensiksi. Maalihan sekoitetaan jauheesta ja vedestä, seisotetaan kymmenisen minuuttia ja aletaan lätkimään seinille sellaista savivellin näköistä kuraa. Märkänä maali oli ihan myrkynvihreää, ja kotona sairastellut kymppivuotiaamme katsoikin, että ihan kuin olis noita-akan keitoksia äitillä.

 

Listat irti, suti santaan, ja tällainen eteisestä tuli ensimmäisen sivelyn jälkeen. Tekniikasta ei kovin kattavia ohjeita löytynyt, ja uskonkin, että kokeilemalla sen löytää parhaiten, mutta tuota ristiin sivelyä näyttivät ainakin youtube-maalaajat paljon käyttävän kyseisille maaleille.

Tässä on menossa toinen kerros, jonka aloitin samantien, kun ensimmäisestä oli pinta kuivahtanut. Huomasin heti, että toinen kerros imee hurjan paljon enemmän maalia kuin ensimmäinen. Siinä on suuri ero näihin perinteisiin maaleihin, joissa homma menee ihan päinvastoin. Sinänsä se ei yllätä - onhan maali itsessään huokoista ja karheaa.

Kahden kerroksen jälkeen en ollut tyytyväinen. Valkoinen pohja näkyi vielä turhan hyvin, ja siveltimen vedot olivat myös turhan aljon näkyvillä joissain kohdissa. Päätin rohkeasti kokeilla, mitä tapahtuu, jos vähän tuunaan. Tein superlonpatjan palasesta ison töpöttimen, ja kastoin sitä maalissa. Yläkuvassa näkyy, millaisia kuvioita tupsuttelin sinne tänne, varsinkin juuri niihin kohtiin, joissa oli näkyvillä niitä turhan suoria siveltimen viivoja.

Siinä vaiheessa, kun sain pikapikaa tehdyksi tämän, oli lähdettävä kaasujalka suorana tyhjentämään kirppispöytää, jota olin viikon verran pitänyt naapurikaupungissa. Totesin siipalle, että ehtiipähän nyt kuivua, ja sitten näkee, miten äijän käy.

Kävi niin, että en ollut tyytyväinen. Aika nopeasti tein sen päätöksen, että maalataanpa vielä kerran. Ehkä hiukan liiankin nopeasti...

Nyt seinäpinta oli jo todella huokoinen, ja tuntui imevän maalia loputtomiin. Lisäksi se uhkasi loppua kesken, kun olin sekoittanut sitä kilon jauhepussista vain puolikkaan, ja sillä oli maalattu jo kaksi kerrosta. Meinasi iskeä epätoivo. Luonnonvalokin loppui, kun ilta tuli, enkä nähnyt ollenkaan, millainen seinästä lopulta tulee. Maalia laimentelin aina desin pari kerrallaan lisää, jotta sitä ai kauheasti jäisi yli, eikä pigmenttiero olisi niin valtava kuin silloin, jos olisin sekoittanut kokonaan uuden satsin kesken seinän.

Aamulla vähän kauhunsekaisin tuntein menin tarkistamaan, millainen seinästä tuli. Listat laiteltiin yhdessä miehen kanssa paikalleen iltayhdeksän jälkeen, kun viimeisin maalikerros oli kuivunut sen verran, että seinään uskalsi kajota.

No, onhan siellä joissain kohdin vähän sanomista.

On todella vaikeaa tehdä epätasaista niin, että se olisi tasaisen epätasainen.

Sileää, eleetöntä maalipintaa saa telalla tehdyksi helpostikin, mutta tällainen on vähän haastavampi versio maalauksesta. Toisaalta tällainen on myös superhauskaa, ja ainakin minulla oli eilisen aikana melko kutkuttavia hetkiä, kun seurasin seinän kuivumista ja sitä, millaiseksi se lopulta muodostuu.

Väri on aivan huippu, siihen olen supertyytyväinen. Se näkyy vähän joka huoneesta, ja vaikka kyseessä on tuollainen ovia täynnä oleva läpikulkutila, on se minusta tuossa värissä ihan eri kaunis. Valkoiset ovetkin, joiden keltaisuus tuli minulle järkytyksenä raksa-aikaan, raikastuivat kummasti maalin vaihtuessa tummempaan.

Tästä vanhasta kuvasta näkee hyvin, miten ankea eteinen oli valkoisena. Ja miten keltaisilta ovet näyttivät valkoisia seiniä vasten. Tämä oli kyllä minulle aikanaan yllätys, että valkoinen onkin keltainen. Katto otettiin puhtaan valkoisena, ja ongelmana olikin sitten löytää siihen valkoiset kattolistat, kun ne niinsanotut valkoiset ovatkin oikeasti keltaisia. Kuten myös ovet, karmit ja ikkunanpuitteet.

 

Tällä mennään toistaiseksi. Hetken aikaa katselen sitä tällaisenaan ja mietin, mitä teen niille muutamalle kohdalle, joissa ei mielestäni ole sopivan tasaista epätasaista. Ideioitakin otetaan toki vastaan. Superlonsieni ei toimi siksi, että se saa maalin kuplimaan, ja kuivuneessa maalipinnassa on niitä särkyneitä kuplia, sellaisia pikkuympyröitä. Ehkä pistäydyn rautakaupassa ideointireissulla ennen seuraavaa askelta!

Seuraavaakin maalausprojektia aloin jo markkinoida puolisolle. Kenties sekin toteutuu lähiaikoina, jos vain pääsen sovintoon itseni kanssa maalin väristä. Siinä ei maalattaisikaan koko huonetta eikä edes koko seinää, vaan taulumaisesti vain osa seinästä.

Vartin pikatuunaus kalkkimaalilla

Pitkään poissa käytöstä ollut pöytävalaisin oli jo saada lähtöpassit kirpparille, mutta ajattelin antaa sille vielä tilaisuuden. Pellavainen varjostin oli last seasonia, sen lisäksi, että sen alareunaa kiertävä kiristysnauha oli kuoleutunut, ja remonttia olisi vaadittu joka tapauksessa.

Tytöt nappasivat varjostimen omiin leikkeihinsä ja värkkäsivät siitä komean vannehameen pehmonallelle. Minä ostin valaisimelle pelkistetymmän pyörylän muutamalla eurolla, enkä enää muista edes, mistä.

 Ja kuten huomaatte, varsi sai maalista. 

Kaksi pikaista kerrosta mustaa Marabun kalkkimaalia suoraan tuubista pensseliin ja siitä pintaan. Aikaa kahden kerroksen maalaamiseen meni taukoja huomioimatta enintään vartti. Välissä ehdin keittää maalinkuivumiskahvit.

On se vaan mukava maali. Ja pinta on niin nätisti matta! Tuohon ei voi kyllästyä. Aluksi ajattelin maalata mustalla ja hioa varteen kulutuksia, mutta ainakaan vielä en raaskinutkaan. Ehkä myöhemmin, jos taas kyllästyn tähän. Nyt saa olla näin.

Eteisen seinäänkin löytyi ratkaisu, jota aikaisemmin etsin, mutta se ei olekaan tapetti. Yritän päästä sen suhteen tositoimiin heti, kun töiltä ja muulta elämältä suinkin ehdin. Siihenkin saattaa liittyä ystävämme kalkkimaali...!

Kokkola ja Pietarsaari sisustajan silmin

Kulunut viikonloppu oli sisustuksen ja kirpparien kiertelyn juhla-aikaa. Jokasyksyinen, perinteeksi muodostunut reissu ystävän kanssa johonkin Suomen kaupungeista toteutettiin tällä kertaa Kokkolaan.

Kokkolan sisustusliikeanti oli lopulta odotuksiamme vaatimattomampi, joskin täysin eri luokkaa kuin lähikaupungissamme Kuopiossa, mutta täydensimme silti sisustusähkyä käymällä Pietarsaaressa sisustusliike Legerassa, ihanassa Fiikassa, ja kaiken kukkuraksi Amida hallen -kirppiksellä, jossa meni tovi jos toinenkin. 

Fiika

Legera

Legera

Kokkolassa käyntikohteita olivat ainakin N-style, Blossom, Zinna sekä sisustusta ja kukkakauppaa yhdistelevä Mom's garden, johon osuimme vähän vahingossa, mutta joka oli lopulta yksi parhaista paikoista. Vaikkei sieltä paljon mukaan tarttunut, oli inspiraation lähteitä tarjolla sitäkin enemmän, silmänruuasta puhumattakaan. 

Mom's garden

Tällä kertaa parhaat aarteet löytyivät kirppareilta. Sunnuntaina tuhdin hotelliaamiaisen jälkeen ajettiin ensiksi Ykköskirppikselle, josta löysin tämän ihanan.

Olen vuosia haaveillut vanhasta huonekalusta, jossa ei olisi maalipintaa. Ja sen lisäksi olen haaveillut myös pesukomuutista. Tässä tuli vähän niin kuin kaksi kärpästä yhdellä ostolla.

En edes tiedä, mikä tuo lopulta on ollut, mutta ihan peruskomuutilta tuo ei vaikuta. Kannessa on takana sarana, ja sen alla on umpinainen taso. Alemmassa tasossa onkin sitten aukko, mutta en keksi, miksi se on siinä.

Pietarsaaren Amidasta lähti mukaan vanha, pikkuvikainen peili.

Tämä ei tällaisenaan ole kummoinen, mutta tukevaa tekoa, ja käsittelemätöntä puuta. Joskus myöhemmin esittelen sen toivottavasti uudessa olomuodossaan.

Ai niin, löysinhän minä Ykköskirppikseltä vanhan Arabian Polaris-kulhon!

Pinnan kunto ei ole enää ihan priimaa, mutta minulle se välttää. Siihen passaa paloitella pari litraa jäätelöä, tehdä salaatti tai asettaa esille vaikka hedelmiä.

Halpahallissa katselin pitkään tätä nättiä, käsin tehdyn näköistä kulhoa, mutta en sitä kuitenkaan ostanut. No, hyvä niin, sillä tuon jälkeen löysin sen Polaris-kulhon.

Hyvin saatiin taas täyteen sekä auton peräkontti että takapenkki. Nyt passaa ryhtyä suunnittelemaan kirppispöydän pitoa, kun tapanani on ollut myydä aina vanhaa pois, kun uutta tulee tilalle. Niin pysyy tasapaino tässä touhussa, eikä koti ala näyttämään sisustusputiikilta. Hinnoitteluhommiin, siis!