Lähimatkailua ruukkimiljöössä

Viime kesänä osuttiin ihan vahingossa Fagervikin ruukin ympäristöön, mutta eilen tehtiin lasten kanssa ihan suunniteltu päiväreissu toisen ruukin alueelle.

Juankoskella, ei kovin kaukanakaan, on sijainnut aikanaan rautaesineitä valmistava ruukki, ja sen ympärille on rakentunut kokonainen kyläyhteisö kirkkoineen ja kouluineen, kuten ruukeille on tyypillistä. 

Ruukkialue levittäytyy Juankosken keskustan alueella niin laajana, että aikamme ihmeteltiin ensiksi, mihin pitäisi mennä ensiksi ja minne jätetään auto, mutta lopulta jätimme sen vanhan valimon pihaan, jossa taisi olla nykyään ainakin kuntosali ja kodinkonehuolto, ellei muisti vallan valehtele. Siitä käveltiin lähellä olevaan museoon, ja päästiin aloittamaan kierros faktapohjalta.

Lapsillekin valkeni neljän kerroksen aikana hyvin, mikä se ruukki oikein on ollut ja mitä siellä on tehty. Joku hoksasi miettiä sitäkin, että onkohan meidän pihalla oleva iso valurautapata siellä tehty. Pitäisikin katsella, löytyykö siitä mitään tietoa valmistajasta.

Ruukilla on ollut myös oma navetta, ja navetasta oli tuotu museoon nämä somat nimikyltit. Jos minulla olisi navetta, siellä olisi juuri tällaiset nimikyltit! Aivan ihania!

Nyt tuossa navetassa oli mm. kirppis ja lounasravintola, ja kirppikseltä löytyikin pari pikkuaarretta kotiinviemisiksi yksittäisillä kymmensenttisillä.

Museon vieressä oli ruukin vanha konttorirakennus ja rautavarasto.

Konttorirakennuksessa oli paikallisten taitajien näyttelyitä ja hamppuvohveleita tarjoileva kahvila. Nykytrendin mukaisesti sieltä olisi löytynyt myös pakohuonepeli.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen iski jo nälkä, ja hetken arvoimme, mentäisiinkö pitsalle, mutta jotenkin siinä helteessä lämmin ruoka ei ajatuksena houkuttanut ollenkaan. Haettiin kaupasta mitä kukanenkin halusi, kolmioleipää, vanukasta, jääkahvia sun muuta mukavaa, ja mentiin ulos eväsretkelle. Kaunis ja vilpoinen varjopaikka löytyi tehtaankirkon pihalta.

Koska kirkon ovi oli pönkätty (koivuklapilla) auki, käytiin kurkkaamassa sisällekin.

Ihan se näytti edelleen käytössä olevan, ja minulla otti sydämestä nämä penkit, joista on selkeästi poistettu joskus maali.  Niin kauniita! Tällaiset väliovet haluaisin joskus omaan kotiini - umpipuiset peiliovet, joista on poistettu maali.

Takanurkasta oli revitty seinää sen verran auki, että jokainen pystyi päättelemään kirkon suunnittelijoiden päätyneen aikanaan hirteen.

Mutta vasta patruunanmäellä sijainnut pytinki sai minut hokemaan, etten kestä. Sisääntulo itsessään oli jo riittävän komea. Ettei yhdet pylväät riittäneet, vaan piti laittaa tuplana.

Ennen päärakennusta kuusikujan varrella oli tämä kaunein näkemäni vesitorni.

Ja päärakennus sitten - sitä en kestänyt enää yhtään. En muistanut kuviakaan ottaa kuin tämän yhden, kun huokailin vain. Isot terassit edessä ja takana, mitä näkee vanhoissa kartanoissakaan harvoin. Huoneita joka sormelle ja ylikin, ja neliöitä varmaan puolentuhatta.

Niin kertakaikkisen komea ruukinkartano mäellä, ja takaterassilta suora näköyhteys tehtaalle. Siellä on patruuna itse sikaria tuprutellen katsellut tiluksilleen, että hoituuko ne hommat. Pusikkoa on epäilemättä ollut silloin huomattavasti vähemmän, minkä vuoksi itse Patruunanmäkikin on ollut eri loistokas näky tehtaalta päin.

Eipä ollut piharakennuksissakaan valittamista. 

Kyllä näitä katsellessa aina iskee haikeus. Mennyt aika ei koskaan palaa, eikä se kaikessa olisi niin toivottavaakaan, mutta voitaisiinko palata tähän rakennustapaan, jookos!

Päivän päätepuolella ajeltiin vielä katsomaan hiiluuuneja, jotka olivat keskustan ulkopuolella Pikonniemessä. Niihin ei ikävä kyllä päästy nyt sisälle, mutta muualta luin, että sisälle toiseen rakennukseen on koottu aiheesta näyttely. Senkin haluaisin joskus nähdä. Nämä kaksi hiiliuunia taitavat olla aikalailla harvinaisuuksia Suomessa, kun muualta vastaavat uunit on purettu.

Sitten piti hikisen päivän päätteeksi tutustua vielä siihen järvimalmivarastoon!

Malmia emme alkaneet kaivamaan emmekä rautaa valmistamaan, mutta kylläpä virkisti puhdas vesi niin äitiä kuin lapsiakin. Ihmetykseksemme koko ranta oli mennessämme tyhjä, mutta sentään tuohon ajeli muitakin, kun hetken aikaa olimme pulikoineet. Muuten, melkein tuntui että koko Juankoski oli aika tyhjä. Museossa olimme ainoat vieraat, ja muuallakaan ruukkialueella emme moneen ihmiseen törmänneet. Jos sama kohde olisi vaikka Savon pääkaupungissa Kuopiossa, olisi tungos varmasti ollut toisenlainen. Mukavahan se on rauhassa toisia väistelemättä kierrellä, mutta samalla tulee surku näitä pieniä paikkakuntia, joissa on elämä hiljentynyt takavuosista. Ihan uhallaankin haluaisin muuttaa johonkin syrjemmälle, kun muuttoliikkeessä trendi näkyy olevan päinvastainen. Johtuuko sympatia syrjäseutuja kohtaan kasvutaustasta, mene ja tiedä, mutta edelleen asuisin mielelläni pikkupaikkakunnalla.

Melkein mistä päin Suomea vain löytyy sadan kilometrin säteellä ihmeteltävää jossain muodossa, ja onhan se hyvä itsekin tuntea vähän paremmin lähiseutujen historiaa. Siksipä suosittelen lämmöllä lähimatkailua kaikille! Meilläkin on perheen toinen vanhempi jo palannut lomalta töihin, joten olen nyt vielä lomailevana järjestänyt tekemistä lapsille ja itselleni. Monta kiinnostavaa kohdetta olisi käymättä edelleen, mutta onhan niitä kesiä. 

Pyssytehdas

Kerroin aikaisemmin harrastaneeni hiukan erilaisempia kättentöitä, mutta unohdin lopulta esitellä ja kuvata lopputulokset. Kesken ovat kyllä edelleen hihnojen puuttuessa joka pyssystä, mutta esitellään nämä nyt silti, kun kerrankin ehtii ja muistaa.

 

Lapset ovat kaikki neljä isänsä jalanjäljissä innostuneet luonnossa liikkumisesta, ja leikkimetsälläkin juoksevat tämän tästä lähimetsissä. Koko porukalla käydään mielellään tulilla istumassa, ja syyslomalla tehtiin taas yksi mieleenpainuva reissu lähellä olevalle kodalle. 

Pojilla oli leikkipyssyt mukana tuollakin matkalla, ja sitkeästi niitä kantoivat mukana itse koko reissun, vaikka reitillä oli kovia nousuja ja hankalia metsäosuuksia, kun poikettiin polulta ja pimeäkin ehti tulla, ennen kuin olimme taas autolla.

Sillä reissulla kuitenkin muovinen haulikon mallinen nallipyssy hajosi metsässä kompuroidessa, ja kun kinusivat uutta kaupasta, totesin, että tehdään mieluummin puupyssyt, jotka kestävät isältä pojalle. Ennen kuin huomasinkaan, olin luvannut tehdä puupyssyt koko nelikolle.

Mallia katseltiin netistä, mutta vapaalla kädellä piirreltiin lopulta kuvat tussareista, joista jokainen onkin nyt omanlaisensa. Pienimmälle tehtiin vähän muita pienempi, yksi halusi kiinteän piipun ja muut harjanvarren piipuksi, ja jokaisen toiveita kuunneltiin. Autotallin rakennustyömaalta haalittiin sopivan mittaisia laudanpätkiä, joihin sahattiin kuviosahalla muoto.

Muotoon sahaamisen jälkeen työhön pääsi uskollinen motoni, eli Boschin monitoimityökalu. Hioin samalla istumalla kaikista kulmat pyöreiksi ja pinnan maalausvalmiiksi. 

Puun työstämisessä on jotain äärimmäisen palkitsevaa, puhumattakaan siitä, miten iso juttu tämä oli lapsille. Jokaisen mielestä tämä ja se tähän johtanut kotareissu olivat koko syysloman parhaat jutut.

Liipasinreikien pitäisi oikeastaan olla soikean malliset, mutta sain sen verran taiteellisia vapauksia, että pyöreä kelpasi. Se porattiin tietysti sellaisella terällä, jossa on se leikkaava metallikaulus, en minä tiedä mikä sen oikea nimitys on. Hyvä kun tiedän, että pora on pora. Minusta on epäoleellista tietää mitä työkalut ovat, kunhan osaa käyttää niitä.

Pyssyjen perät vahasin Liberonin vahalla, jolla vahasin samaan syssyyn myös aikaisemmin blogissa esittelemäni vanhan arkun. Senkin uudistusvahaus lähti näiden pyssynperien vahauksesta. Kuivatusvaiheessa piti käyttää mielikuvitusta, ja leipälaatikko oli sopivan tukeva alusta perien kuivatteluun.

Loppuosa sekä harjanvarsista sahatut piiput maalattiin puolikiiltävällä huonekalumaalilla mustaksi, ja sen pääsivät lapset itse tekemään. Pienempi neiti halusi ehdottomasti ihan omanlaisensa pyssyn, ja tässäkin kuunneltiin omistajan omia mielipiteitä. Neidin pyssy on nyt sitten lila-valkoraidallinen, ja taiteilija itse on työhönsä erinomaisen tyytyväinen!

Ja taas tarvittiin luovuutta kuivatusvaiheessa! Kuvan yläreunassa näkyy pyykkinarulla roikkuva piippu, joka piti maalata kahdessa osassa, jotta kuivasta päästä pystyi ripustamaan piiput kuivumaan.

Lopputuloksista puuttuvat vielä hihnat, joilla aseet saa olalle roikkumaan, mutta muuten nämä ovat valmiita. Ja monet metsästysreissut näillä on jo tehty.

Vinkatkaapa mistä nettikaupasta saisi hyvää hihnaa tällaisiin? Saisi olla leveähköä, ja tietysti erätyyliin sopivaa. Ajattelin kiinnittää hihnat ihan niittipyssyllä molemmista päistä, ja jos joskus oikien heittäytyy joutilaaksi, niin voishan näihin ommella omat kantopussitkin. Mutta sitä en mene möläyttämään ääneen yhtä ajattelemattomasti kuin lupasin tämän pyssynteon! Tästä hyvästä oma pirtinpöytäprojektini jäi kesken, ja syyssäät eivät näköjään anna sitä enää loppuun tehdäkään.

 Mutta onpahan pienillä eränkävijöillä aseet miestä ja naista myöten!

Venäjänhiekka

Minun piti kirjoittaa muutama ylistävä sananen Venäjänhiekasta jo silloin kesäkuussa, kun kävimme siellä, mutta niinpä sekin aikomus jäi arjen ja myöhemmin loman jalkoihin. Näin iltojen pimentyessä ja ilman viiletessä tekee hyvää palata hetkeksi tuohon ihanaan päivään.

Tällainen keidas ja arjen pakopaikka sijaitsee Rautavaaralla, Tiilikkajärven kansallispuistossa. Autolla tuolle rannalle ei tuosta vain ajellakaan, mikä selittänee sen, että noinkin täydellisenä kesäpäivänä saimme olla siellä aika rauhassa. Ja sen, että paikka oli siisti.

Emme ole aikaisemmin käyneet lasten kanssa pitemmillä kävelymatkoilla, mutta nuorimman ollessa nyt jo lähempänä viittä kuin neljää ikävuotta uskalsimme kokeilla muutaman kilometrin matkaa keskellä-ei-mitään. 

Reitti Venäjänhiekalle Sammakkotammen pysäköintipaikalta oli hyvin merkitty, joten lapsetkin, jotka karkasivat välillä kauas edelle, osasivat suunnistaa hyvin kohti määränpäätä. Eksymisvaaraa ei ole - ainakaan, jos ei poikkea reitiltä. Reitti on hyvin maastosta erottuvaa polkua. Suoalueiden yli kulkee pitkospuut. Siltojakin löysimme monenlaisia, kun reitti kulki vesien halki.

Yhteensä kävelymatkaa oli yhteen suuntaan nelisen kilometriä, joten pikkulapselle tuollainen kahdeksan kilometrin talsiminen käy jo työstä. Matkalla pidettiin vähintään riittävän monta juomataukoa, jotta patikoiminen ei alkanut tuntumaan raatamiselta. Sen lisäksi polun varrelta löytyi ties mitä ihmeteltävää, jota piti jäädä hetkeksi katselemaan ja miettimään, mikä minkäkin on aiheuttanut. Tässä nuorimmaiset tutkivat keloa ja sen juurelle korkeuksista tiputeltuja käpyjä.

Useista tauoista huolimatta nuorimmainen valitti lähes koko menomatkan, ettei jaksa kävellä. Mutta koska tunnen lellivauvani, arvasin, että selkosuomeksi lause tarkoittaa "minua ei juuri nyt huvita kävellä".  Mutta kun neljän kilometrin talsimisen jälkeen löytyi kyltti, jossa luki Venäjänhiekka ja "siitä hiekasta" oli katseltu kuvia jo kotona, löytyi uupuneen matkalaisen lenkkareista juoksuvaihde.

Olihan se upea paikka. Talviturkistani en päässyt, kuten en ole päässyt tämän reissun jälkeenkään, mutta muut uivat tuntikausia viileässä vedessä, ja väittivät nauttivansa kovasti. En mennyt halpaan. Kuumasta hiekasta nautin kyllä.

 

Siipan kanssa kannoimme repuissamme eväät kuudelle, ja kyllä me söimmekin hyvin. Suolaista ja makeaa, jokaiselle vähintään riittävästi. Paikan päällä oli toimiva tulenpitopaikka, paljon polttopuita liiterissä, ja jopa ritilä makkaranpaistoa varten.

Sää suosi reissuamme poikkeuksellisen upeasti, sillä koko päivänä emme saaneet niskaamme sadepisaraakaan, kun poutapilvenhaituvia ainoastaan ajelehti auringon ohitse. Kukaan ei saanut nahkaansakaan poltettua.

Paluumatkalle lähdimme vasta seitsemän jälkeen illalla, mutta yllättäen matkalaiset olivatkin reippaampia kulkemaan paluusuuntaan. Jäädessäni kuvaamaan näitä pikaräpsyjä sain kipittää kiireesti muiden perään. Pahainen kuopuskin, joka marmatti koko menomatkan milloin minkäkin tekosyyn varjolla jaksamattomuuttaan, pinkoi kaukana edellä niin, että pitkospuut vain notkuivat.

Jos koko perhe on jo noussut tukevasti omille jaloilleen tai vanhemmista löytyy innokkaita liinassa tai repussa kantajia, tätä Venäjänhiekkaa voi todellakin suositella päiväretkikohteeksi. Rattaiden kanssa tuonne ei kuitenkaan ole asiaa.

Retki tarjosi kauniita suomaisemia, puhtaan ja siistin, valtavan pitkän hiekkarannan lähes yksityiskäyttöön, meditaation lailla mieltä tyhjentävän, kevyen kävelymatkan helpossa maastossa molempiin suuntiin, ja lapsille ikimuistoisen kokemuksen. Lopuksi totesimme, että saatammepa muutaman vuoden päästä lähteä verestämään vanhoja muistoja ja viedä koko lapsilauman oikealle vaellukselle.

Viimeisimpänä olen patikoinut esikoista odottaessani Saariselällä, ja siltäkin reissulta on hienoja muistoja huolimatta siitä, että kasvava vatsa oli yllättävän rankka kannettava rinkan kanssa maastossa, ja nousuissa happi tuntui loppuvan kokonaan. Kaiken vaivannäön, palelun ja itikkapaniikin kuitenkin kruunasivat maisemat, hyvä seura ja väsynyt reissuhuumori. Ja autovaras, jonka kiinnisaamisessa avustimme poliisia osuttuamme sattumalta keskelle tapahtumien polttopistettä. Siinäkin tarinassa on ollut jälkipolville kerrottavaa, ja äiti ja isi ovatkin saaneet lasten silmissä sankarin sädekehän sen tositarinan myötä. Varmaan eivät uskoisi, ellei minulla olisi kamera laulanut - silloinkin.