sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Toukotöitä

Raparperinlehtilaatat pihanurmella on jo ikivanha juttu ja jokaisella sellaiset varmaan jo on, minullakin, mutta minäpä tein niitä lisää. Tein jo viime syksynä autotallin pohjan valun yhteydessä yli jääneestä betonista, mutta vasta nyt sain asennetuksi ne paikalleen. Työnjohtaja oli tietysti paikalla valvomassa, että kaikki sujuu kuten pitää.


Laatat olivat viime postauksen kuvan mukaisesti maanneet nurmen päällä aloillaan jo hyvän aikaa, ja alla kasvava nurmi oli kellastunut. Kellastuneen nurmen kohdalta kaivelin maat pois, ja mallasin vielä reunat suoraan laatan reunojen mukaisiksi. 



Nurmikon juuret tekevät hommasta näppärää, kun irrotettavan palan saa nostaa levynä suoraan kottikärryyn, eikä multasotkua pääse syntymään. 




Jotta laatat saisi asettumaan keikkumattomiksi kuoppiinsa, vaatii kuoppa pientä hiekkatäyttöä. Minun valosteni pohjat eivät ainakaan ole vatupassinsuoria, ja hiekka elää sopivasti laatan muotojen mukana.


Jaahas. Laatta jäi turhan syvälle. Lisää hiekkaa alle ja uusi yritys.


Sinnehän ne lopulta asettuivat kuka mitenkin kallelleen. Ei mene kauan, niin nurmi peittää reunoille jääneet arvet, ja laatat ovat kuin olisivat aina tuossa olleet.


Aikaisemmin tein samalla systeemillä askelmat leikkimökkiin päin, ja hyvin on nurmi hoitanut maisemoinnin. Tällä hetkellä viherryksessä on tosin vielä pientä sanomista, mutta sallittakoon se, kun ollaan kuitenkin vasta toukokuussa.


Siitä uskaltaa huoletta ajella päältä päältäajettavalla. ;)


Kasvun vauhti on kyllä tällä hetkellä hurja. Melkein jo jännittää, mitä loppukesälle jää, kun kaikki kasvaa niin kohinalla. Raparperipiirakkaa ja kiisseliä on pitänyt vääntää jo kaksin käsin, kun puskat pukkaavat siihen tahtiin uusia varsia, ja humala ottaa vuorokaudessa puolimetrisiä harppauksia puutarhakaaressa ja kivien väleissä.



Keskellä kaariportin kulkuaukkoakin kasvaa topakan näköinen mätäs humalaa, ja mietinkin nyt kuumeisesti, mihin sitä siirtäisin. Ollapa se vanha piha monilla piharakennuksilla, niin kasvattaisin humalaa jokaisen mökkerön seinustalle!


Tammikuussa meidän vierestä katosi metsä niin äkkiä, että kun aamulla lähdin töihin, ei asiasta ollut vielä merkkiäkään ilmassa, ja kun palasin iltapäivällä kotiin, meinasin kääntyä väärästä risteyksestä, kun maisema oli muuttunut niin rajusti. Nyt kuvien taustalla näkyykin entisen kuusikon sijaan melkoinen hakkuuaukea, mutta jos asiasta pitää keksiä hyvää sanottavaa, niin ainakin oksasilppuriin riittää materiaalia. Meillä on nimittäin omistajalta lupa käyttää kaikki mikä entisen metsän paikalle koneilta jäi, ja sinnehän jäi. Aimo kasat polttopuuta, ja tosiaan tuota oksaa - eli ihan kauheat kasat tulevaa haketta! Muutamana vuonna on turvauduttu muualta haettuun hirsisorvin lastuun katteena, mutta tänä kesänä taidetaan pärjätä ihan ilman. Lapsista oksasilppurin käyttö on siisteinä ikinä, joten apuakin on luvassa.



Ruusut selvisivät kaikki talvesta, mutta ihmekös tuo, kun lunta oli metrin verran suojana. Oksia tosin jouduin leikkaamaan paljon, kun lumi oli painanut niitä rikki, mutta vielä jäi paljon jäljellekin, ja leikkaisinhan minä näitä muutenkin. Siitä ne vasta innostuvat!




Takapihan lavatarhassa on vielä aneeminen tunnelma. Colomba-kesäperuna alkaa työntää varsiaan mullasta, mutta muutama päivä sitten tehdyt porkkana-, herne- ja salaattikylvöt eivät vielä näy. Esikoisen vuosi sitten pataan istuttama metsämansikka puolestaan näyttää riehaantuvan tosissaan, ja pian se varmaan vaatiikin monta kertaa isomman alueen elintilakseen. Aika kaunis maanpeittäjä muuten!


Juuri nyt nautin ihan eniten siitä, että tuomi kukkii. Se edustaa minulle kaikkea sitä, mitä odotan koko talven. Lämpöä, edessä olevaa kesää, lasten lähestyvää lomaa koulusta ja sitä myötä jonkinlaista kalenterin rauhoittumista. Omat lomaviikot ovat vielä kaukainen juttu, mutta vanhastaan tiedän, että heinäkuu on pian täällä.


Nautitaan kuitenkin juuri nyt toukokuusta, joka onkin harvinaisen lämmin!

torstai 17. toukokuuta 2018

Harmaasta vihreään

Tosimummolla alkaa olla istutusalueet raivattuna talventörröttäjistä ja uusi kasvu on jo hyvässä vauhdissa, vaikka viimeiset lumet lähtivät lähitien ojista vasta tällä viikolla. Pioni, jokakesäinen lempparini, nostaa jo terhakasti varsiaan kaikissa kolmessa kukkapenkissä, jossa sitä kasvaa.


Portaiden vieressä maisemaa täplittää lähinnä keskenkasvuinen tulppaanimeri, mutta se ei olekaan tämän kuvan idea. 


Tämän otin nimittäin itselleni muistutukseksi, että tämän verran olivat patjarikot keväällä kasvaneet yhteen, kun pari vuotta sitten näitä istuttaessani haaveilin yhtenäisestä kasvustosta, ja nyt ollaan tässä vaiheessa. Taustalle pitäisi löytää joku vähän korkeampi kuivuutta ja paahdetta kestävä lajike, joka ei kummoista multatilaa tarvitse. Tähän asti ehdot on täyttänyt vain siankärsämö, joka onkin yllättävän kaunis kukkiessaan isoina mättäinä. Jos ei muuta tule mieleen, annan kärsämön jatkaa elämäänsä. Alakuvan korkeampina kasveina pärjää jo useampi paahdepenkin kukkanen, kun tällä puolella kasvualusta on reilusti paksumpi.






Säät ovat tosiaan suosineet kesäihmistä, ja hetkellisestä vatsatautiepidemiasta huolimatta ilmoista on otettu ilo irti. Lasten kylpyamme on ollut jo päivittäisessä uimakäytössä, ja ihan parasta viihdettä keskenkasvuisille onkin hypätä vuoronperään ammeeseen ja sieltä suoraan takana näkyvälle trampoliinille. Kun taas vähän uikkarit kuivahtaa ja tulee kuuma, palataan ammeeseen. 
 

Kiven reunoilla kukkii valtoimenaan valkotäpläimikkä, ja kukintaansa aloittelee sen seassa kevätvuohenjuuri.


Ammeen nurkalla kasvavaa ruusua (se oli ehkä 'poppius') jouduin leikkaamaan kovalla kädellä, jotta ammeeseen pääsee ilman ruusunpiikkien pistoja.


Mutta katsokaapa, miten paljon luonnossa tapahtuu lämpimällä säällä muutamassa päivässä! Sunnuntaina otin tämän kuvan, jossa pääväri on vielä harmaan puolella.



Tänään, sadekuuron jälkeen, maisema on selkeästi vihreä. Ja raikas! Pian maisemaa raikastaa vielä uusi kattokangas, jonka tilasin pergolaan. Edellisen käyttöikä oli pari kesää, mutta onneksi uuden saa muutamalla kympillä.



Kuvassa on myös tekemisen meininkiä. Lätkäisin nimittäin nuo raparperijäljennökset nurmikolle odottamaan alla olevan nurmen kellastumista, minkä jälkeen on helpompi kaivaa laatoille oikean malliset kolot. Nyt näyttäisi olevan lapioduunin aika. Oma hommansa vain siinä, että löytää laatoille oikeat aukot, kun siippa siirsi ne kaikki syrjään ruohonleikkuuta varten. 


Humala aloittaa vuotuista kiipeilyharrastustaan. Olipa kesän säät minkälaiset tahansa, tämä kaveri pääsee nykyään joka kesä huipulle asti. Kaariportin molemmin puolin kasvavat varret löytävät toisensa kaaren keskikohdassa loppukesästä, ja alkavat kietoutua toistensa ympärille.


Kuten niin monena kesänä aikaisemminkin, minä ja kissa olemme alkaneet viihtyä ulkosalla. Aamusta iltaan voisi lämmön helliessä touhuta, kun vain välillä muistaa käydä syömässä sisällä. Tämän(kin) kesän isompi yksittäinen projekti on tämä kömmänä, jota autotalliksikin kutsutaan. Pohjamaalipönttö odottaa sutijaansa jo kuistilla, ja nyt olisi aika nostaa kattopellit paikoilleen. Koska työmäärä tulee olemaan suuri, laitetaan siitä teille työstettäväksi näin inhorealistinen kuva tämänhetkisestä tilanteesta. Jotain hommaa teillekin, kun tätä prosessoitte.


Kukko on oppinut kiekumaan, ja raparperisatoa voisi jo korjata. Perunat on pantu maahan, ja eilen kylvin myös porkkanat sun muut kesäherkut. Seuraavat pihakuvat ovatkin jo täysvihreitä, kun nämä sunnuntaiset otokset ovat vielä sävyltään harmahtavia. Kyllä Nykäs-Masa oli väärässä, kun väitti elämää ihmisen parhaaksi ajaksi. Kesä on!

lauantai 12. toukokuuta 2018

Kesäkotkotit

Tämä ihana kesäinen lämpöaalto sai meidät hakemaan kotkotit kesäkotiinsa paljon aikaisemmin kuin vuosi sitten. Kun silloin tähän aikaan kyyristeltiin vielä räntäsadetta paossa, juostaan nyt shortseissa pihamaalla ja ihmetellään parissa päivässä kevyeen vihreään huntuun pukeutuneita koivuja. Suomen säät eivät lakkaa puhuttamasta, niin hyvässä kuin pahassakaan!


Mutta nyt puhuttaa kotkotus. Ja tosiaan vasta se, sillä kukko ei ole vielä kiekumaiässä, ja taas se ressukka on ensimmäisen kesän tapaan kanojen naurunaiheena ja pilkan kohteena. Siinä meillä on urakkaa kerrakseen kasvattaa tästä päättömästä reppanasta kukko ja isäntä kanalaan. Nimekseen se sai miehekkäästi Matin, joten yritystä on.


No on sillä pääkin, ja noin komea vielä. Hiukan tosin uskottavuus kärsi eilen, kun se hyökkäsi ensimmäisenä tuomieni ruuantähteiden kimppuun kanoista välittämättä, ja piti puolensa valtava harja mannapuurosta valkoisena.
 

Mutta siitä huolimatta, että irokeesi on välillä edessä, uskon, että tästä vielä hyvä kukko saadaan. Ja mikä tärkeintä, toivon sen käyttäytyvän iisisti sittenkin, kun hormonit alkavat hyrräämään, jotta meidän ihmisten nilkat säästyisivät nokkaisuilta. Aina mukavampi kaikille, jos ei tarvitse alkaa puhumaan kovaan ääneen kukkopaistista.


Kanoissa on tänä kesänä kolme vanhaa tuttua, ja neljäskin on ollut meillä viime syksynä, tosin vasta nyrkinkokoisena pallerona. Hiukan epäilin sitä kuuluisaa kananmuistia pelkäksi urbaanilegendaksi, kun vanhat tutut Ulla, Hilja ja Helmi kipittivät lankkua pitkin koppiin ihan kuin välissä ei olisi talvea ollutkaan. Epäilen melkein, että ne muistavat tämän paikan.




 Helmin pikkuisesta on tullut näin kaunis harmaa kananen talven aikana.
 


Ihan ne ovat kuin ainakin äiti ja tytär. Perimästä ei voi erehtyä!


Muuten maa makaa ihan entisellään meillä päin. Kesäpuuhaa riittäisi, kun vain pääsisin tekemään. Työt hiukan hidastavat niin minun kuin siipankin hyviä aikeita, mutta kovasti on tavoite saada talliprojektia etenemään, pihaa valmiimmaksi ja mitä liekään kaikkea. Viimekeväinen pihasaunaprojektikin odottaa siirtoa hirret näkyville purettuna, mutta eikös se niin mene, että odottaminen kasvattaa kärsivällisyyttä. Joskus se kasvattaa kyllä myös sarvea otsassa, mutta ei puhuta siitä! Nyt nautitaan kesäilmoista ja kanoista, ja odotellaan kesäkuuta, jolloin saadaan päästää siivekkäät vapaasti ulkoilemaan. 

maanantai 23. huhtikuuta 2018

Kotitakki

Minulla on vuosia ollut sellainen kotineuletakki, jonka heitän aina t-paidan päälle kotona oleillessani. Se on pörröinen ja lämmin, ja sen alle mahtuu tarvittaessa myös pitkähihainen. Joskus nimittäin se kotona oleminen on niin coolia hommaa, että palelee yksillä hihoilla, ja tarvitaan toiset, ennen kuin aamulla tulille laitettu uuni alkaa levittämään lämpöään tupaan.


Nyt se venynyt ja vanunut kotitakki alkaa olla aika kurjassa kunnossa paljosta pesemisestä ja pitämisestä, ja oli aika saada sille seuraaja. Eurokankaan palalaarista löytyi tarkoitukseen (ja sisustukseen) sopiva neulospala, jonka ensiksi ajattelin lapsille välikausivaatetusvaraksi, mutta kotona äkkäsin, että itsellenihän minä tämän otan.


Reilun mittaiset hihat, paikkataskut, etuosa ilman kiinnitystä, pituutta puoleen reiteen ja takakappale sen verran korkeaksi, ettei niskaa palele. Nämä kriteerit melkein täyttyivät Ottobre Womanin merinovillatakkikaavassa Gorgeous Grey (5/2015), ja mikä siitä puuttui, muokattiin olemaan puuttumatta.


Ja nyt kun vihdoin sain aikaiseksi ommella tällaisen, tuli kauan kaivattu ja odotettu kevät, ja meiltäkin alkoivat metrin korkuiset hanget hupenemaan silmissä. Älkää käsittäkö väärin - en missään nimessä valita.


Tulee se syksykin taas, ja mikäli kesä on edeltäjiensä kaltainen, tälle on käyttöä ennen syksyn viileitäkin. Hetken vielä kituutamme sisällä karvaisimman lapseni kanssa, ja kohta meille koittaa vapaus, kun vähän lämpenee lisää ja piha kuivuu, ja sinne voi taas ihminen mennä. Ja kissa.


Sen verran olen jo ikkunasta katsellut, että aika paljon saa ruusupensaista oksia leikellä, kun lumi on niitä painollaan katkonut. Ja se suurin harmin aihe, lumipalloheisi, on kokonaan poikki, mutta onneksi siihen on kasvanut viime kesänä monta uutta vartta maasta asti, niin ei olla sen yhden nyt katkenneen varassa. Nähtäväksi jää, saadaanko lumipallokukkia tänä kesänä. Ehkä kuitenkin pian ollaan jo pihapostausten äärellä, nauttimassa mustarastaiden laulusta ja ihmettelemässä kukkapenkeissä kasvun kohinaa. Silloin vaihtuu kotitakki monesti paikattuihin pihafarkkuihin, ja elämän paras aika saa alkaa!

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Puutarhajuhlaperinnettä herättelemässä

Olin eilen puutarhajuhlissa. Meillä oli vihdoin se iso, vanha talo pihapiireineen, sellainen josta olemme haaveilleet vuosia, tai oikeastaan koko ikämme. Muutto oli onnellisesti takana, lato oli tyhjennetty vanhoista romuista ja siivottu juhlapaikaksi. Kukka-asetelmia, pompomeja ja pitkä, pellavaliinan peittämä, lankuista kasattu pöytä täynnä herkkuja. Iloisia aikuisia, juoksevia lapsia. 


Illan hämärtyessä aurinkokennotoimiset valosarjat syttyivät palamaan syksyn hämärään, ja sisältä haettiin pöytään lisää tarjottavia - ja uusi termospullollinen kahvia.



Oikeasti luin Katin ja Marian uutta Juhlapuutarha-kirjaa, joka sai ajatukseni siivilleen. Minulla oli ilo ja kunnia saada kirjasta arvostelukappale kotiin, ja viimein ehdin sen lukemaan läpi rauhassa, ajatuksella. Vapaapäivän hitaasti nautitut aamukahvit jäähtyivät kuppiin, kun uppouduin tutkimaan kirjan sisältöä. 

 

Kirja ei ole pelkästään juhlienjärjestämisopas, vaan silmiä avaava hoksotin pihan monipuolisempaan käyttöön. Eikä pelkästään pihan, sillä yhtälailla juhlat voi järjestää vaikka metsään tai uimarannalle. 

 


Juhlapuutarha sivuaa puutarha-aiheita muutenkin, ja jotain kautta ne kaikki kiertyvätkin aina siihen, että juhlia suunniteltaessa näihinkin asioihin on hyvä kiinnittää huomiota. Tarkoitus ei ole se, että kaikkialla olisi jokainen kivenmurikka ja heinänkorsi ojennuksessa, mutta kun puutarhan perushuolto on tehty keväällä huolella ja pitkin kesää tehty kylvöjä ja muita puuhia silmälläpitäen mahdollisia pippaloita, ei juhlien alla iske pihapaniikki tai puutarha-ahdistus. Näin jää aikaa keskittyä itse juhliin, joille kesäinen pihamaa on (varsinkin hyvän sään sattuessa) mitä ihanin pitopaikka. Ja kuinkas muuten - kirjasta löytyy vinkkejä myös siihen, miten varautua oman kotomaamme yllättäviin kesäsäihin.



Kooltaan tämä teos on muhkea tietokirja, mutta sisällöltään se on tietokirjan lisäksi myös mitä kauneinta silmänruokaa ja voimakas sysäys uusille ideoille ja haaveille, kuten alun mielikuvamatkani todistaa. En ole vanhan talon kaipuuni kroonistumisesta huolimatta koskaan hoksannut ajatella, että sellaisen löydyttyä voisin pitää juhlat, mutta tottakai pitäisin. Voisiko parempaa syytä ollakaan kuin se, että olisimme päässeet kotiin.





Myös vuosia mielessä muhineet ajatukset lettukesteistä pergolamme varjossa saivat uutta puhtia. Miksi vain suunnittelen, jos voin toteuttaakin! Tai miksen tarjoaisi naapureille vaikka kakkukahveja pionin kukinnan kunniaksi? Ei juhlien tarvitse aina olla suurta ja työlästä, sillä ideahan on nauttia ja iloita, ei suinkaan stressata.



Tajusin muuten tätä kirjoittaessani, että vuosia sitten, nuorena ja reippaana, järjestimme useammat puutarhajuhlat ystävillemme. Ajankohta oli aina kevät, se ihana alkukesän aika, kun ulkona on nurmi kuivunut ja tarkenee grillailla ilman takkia. Syömiset hoidettiin pääasiassa nyyttäreinä, ja mukana olivat ystävien lisäksi myös lapset, jotka meillä kaikilla olivat siihen aikaan vielä ihan pieniä.  Sitten muutimme vanhasta, rakkaaksi käyneestä vuokrarintsikasta uudistaloomme, jonka pihamaa oli rakentamisen jäljiltä hiekkaa ja savivelliä, ja rentojen juhlien pito jäi. Mutta hei, nyt meillä on nurmikko. Ja grilli. Ja pihauuni. Joko ensi kesänä tänä keväänä elvytettäisiin vanha perinne jälleen eloon! Nyyttärien lisäksi voisin suunnitella tarjottaviakin, ainakin osittain, niin etten stressaisi, mutta olisi kuitenkin jotain pientä herkkua myös talon puolesta. Sopivia reseptejä tähän tarkoitukseen löytyy tästä innostavasta kirjauutuudesta.



Aurinko paistaa ja kihisen uusista suunnitelmista. Kevätenergia virtaa minuun, ja oikein odotan, että voisimme jälleen tavata kaikki yhtä aikaa, ihan kuin ennen. Kiitos teille, Kati ja Maria, tästä sysäyksestä. Voi olla, että ilman teitä ja kirjaanne olisi tämäkin kaunis perinne unohtunut pian kokonaan! 

Ps. En muuten ole tiennyt, että syreeninkukkia voi syödä. Tämänkin opin tästä kirjasta!



Kirjakuvat ovat Juhlapuutarha-kirjasta, muut ovat omia.