Viimeisten säteiden aikaan

Kesäilloissa on jotain äärimmäisen haikeaa. 

Se tunne, että tämä ei kestä ikuisesti. 

 

Ilma on lämmin ja täysin tyyni, ja ympärillä niin hiljaista, että kuulee oman sydämensä sykkeen. 

Jokaisen kuihtuvan kukan kohdalla teen surutyötä. Ollaan jo ohitettu juhannus.

Samalla eletään vuoden parasta ja ainutlaatuisinta aikaa. Päivällä lenkillä ollessa tuntui, että jokaisesta puusta kuului linnunpoikasten vaativa piipitys. Lintujen ruuhkavuodet.

Ilma on tyyneytensä vuoksi sakeanaan hyttysistä, mutta niitä uhmaten kävimme pihakierroksella, sillä auringonlasku suorastaan pakotti ikuistamaan pihan sen lempeän haikeassa valossa.

Haikeudesta huolimatta mieli on samaan aikaan niin hyvä. Lämmöstä on saatu nauttia enemmän kuin viime kesänä yhteensä, ja lomakin on vielä kokonaan edessä. Tästä tulee väkisinkin hyvä kesä.

Kuvakierros kotipihalta

Bloggaaminen on jäänyt kesän jalkoihin, mutta niin ovat tainneet jäädä lukijatkin. Laitanpa kuitenkin itselleni muistiin muutaman kuvan kesäkuulta, jotta voin käännellä ensi talvenakin sitä kuuluisaa teräasetta haavassa ja ripotella suolaa päälle.

Konnantatar on ottanut paikkansa tienvarren kivikossa alun jurottamisen jälkeen ja näyttää leviävän siinä ilahduttavasti. Alkuun sain ihastella kolmea kukkaa, tänä vuonna näyttää tulevan jo vähän enemmän.

Samaiseen tien varren kivikkoon on jäänyt joltain polkupyörä. Tai siltä se ainakin näyttää, kun ruusut ja angervot ovat vallanneet sille varatun paikan. Taidan ottaa ja siirtää koko pyörän tuolta väljemmille vesille. Jätekatoksen kyljessä voisi olla sopiva paikka.

Muutenkin piha alkaa olla hiljalleen muutakin kuin ihkauuden pihan näköinen. Jokainen korsi ei ole enää ollenkaan siinä mihin se on ajateltu, ja puuvartisilla alkaa olla miehen mitta. Syreenitkin kukkivat ensi kertaa niin, että pensaassa on enemmän kuin kaksi kukintoa. Niin paljon niitä ei vielä kuitenkaan ole, että raaskisin leikellä oksia maljakkoon, kuten niin monessa blogissa on lähiviikkoina tehty.

Mutta kyllä minä niin kovasti tykkään siitä, että piha on vähän villi ja rönsyilevä! Se on ollut alun alkaenkin haaveena ja tavoitteena. Kaikki saa kasvaa ja levitä ja peittää kovat kivet alleen. Vasta sitten pihasta tulee piha! Humala on ilahduttanut tänä kesänä esityisesti, kun se on kaareen kasvamisen lisäksi alkanut vallata myös kiviaitaa. Antaa mennä vaan, sanon minä! Vanhaa pihaa tästä ei saa kuin ajan kanssa, mutta tällaisista jutuista tulee se vanhahtava fiilis.

Leikkimökki on asettunut puskiensa keskelle kuin olisi ollut siinä pitempäänkin. Jokohan tänä kesänä saisin aikaiseksi maalata siitä katon uudelleen mustaksi? Uusittu väri piristäisi mökin ilmettä ihmeesti.

Ja voihan ruusut! Asuinpa missä tahansa loppuelämäni, ruusuja tulee olemaan aina.

Jos ei ole, niin ostetaan.

En ole aikoihin enää karkaillut taimikauppoihin ja Hankkijalle, mutta en silti ole ihan varma, kuinka monta erilaista pensasruusua pihalta löytyy. Sovitaan, että riittää kun tiedän, että aika monta. Senkin tiedän, että vielä useampaa lajia minulla ei ole.

Rosa Ritausma on. Ja onneksi on!

 

Se on juhannusruusun ohella ensimäisiä kukkivia pensasruusuja meillä, ja voi miten se levittäytyykin upeasti nurmikolle ja kivien väleihin, joka puolelle!

Siinä keskustelevat viikonlopun säästä lamoherukka, ritausma ja villi saniainen sulassa sovussa. Jostain syystä olen tykästynyt noihin saniaisiin niin, että on oikeastaan ihan sama, mistä niitä puskee, niin annan niiden kasvaa. Paitsi pionin juurelta nykäisisin senkin pois.

Omat jälkensä puutarhaan jättävät nämä tuholaiset. Kuunliljat ovat joka kesä kanoille maistuneet, mutta tänä kesänä näytti, ettemme saa nauttia niistä itse lainkaan, vaan kaikki silmäin ilo menee kanojen kurkusta alas.

Vasta aidattuna ne ovat saaneet jonkinlaisen kasvurauhan, mutta siitä, mihin kanan pää mahtuu verkon läpi, on parturointi yhtä rajua edelleen. Kun kerran ovat keksineet tuon herkuksi, eivät ne siitä päähänpinttymästä pääse. Missä nyt on se kuuluisa kananmuisti, jotta tämä herkku unohtuisi?

Kuunliljojakin isompi ongelma on pensaiden juurella lepäävät katteet, joiden kuopiminen pitkin nurmikkoa on kanaparven suurinta hupia. Puutarhaharrastus ja kanat eivät tosiaan sovi samaan pihaan, mutta en raaski pitää kanoja häkissäkään, pehmo kun olen. Ja osaavat ne aika isoäänisesti vaatia sieltä poiskin, kun ovat vapauteen oppineet. Grillatessa ja muuten ulkona ruokaillessa on kuitenkin teljettävä siipiveikot häkkiin. Tähän lopputulokseen tulimme, kun ensimmäisen kerran kukko lennähti kahvipöytään kesken pitojen.

Talon eteen viime kesänä rakenneltu uusi istutusalue on vielä kovin vaatimaton, mutta pian saadaan iloa silmälle, kun siirtelin siihen viimekesäisiä sormustinkukkien lehtiruusukkeita. Kohta kukkii sormustinkukka ja vieressä pioni, ja silloin muuten meikämummo pysyy kotona ja ihailee vaan!

Jos ei sitä ennen täältä kuulu, niin toivottelen varulta jo nyt ihanaa juhannusta kaikille! Mummelssonilla menee aatto ja juhannuspäivä töissä, mutta sitäkin makeampi on ajatella edessä olevia lomaviikkoja, jotka viikko viikolta lähenevät.

Kotitakki

Minulla on vuosia ollut sellainen kotineuletakki, jonka heitän aina t-paidan päälle kotona oleillessani. Se on pörröinen ja lämmin, ja sen alle mahtuu tarvittaessa myös pitkähihainen. Joskus nimittäin se kotona oleminen on niin coolia hommaa, että palelee yksillä hihoilla, ja tarvitaan toiset, ennen kuin aamulla tulille laitettu uuni alkaa levittämään lämpöään tupaan.

Nyt se venynyt ja vanunut kotitakki alkaa olla aika kurjassa kunnossa paljosta pesemisestä ja pitämisestä, ja oli aika saada sille seuraaja. Eurokankaan palalaarista löytyi tarkoitukseen (ja sisustukseen) sopiva neulospala, jonka ensiksi ajattelin lapsille välikausivaatetusvaraksi, mutta kotona äkkäsin, että itsellenihän minä tämän otan.

Reilun mittaiset hihat, paikkataskut, etuosa ilman kiinnitystä, pituutta puoleen reiteen ja takakappale sen verran korkeaksi, ettei niskaa palele. Nämä kriteerit melkein täyttyivät Ottobre Womanin merinovillatakkikaavassa Gorgeous Grey (5/2015), ja mikä siitä puuttui, muokattiin olemaan puuttumatta.

Ja nyt kun vihdoin sain aikaiseksi ommella tällaisen, tuli kauan kaivattu ja odotettu kevät, ja meiltäkin alkoivat metrin korkuiset hanget hupenemaan silmissä. Älkää käsittäkö väärin - en missään nimessä valita.

Tulee se syksykin taas, ja mikäli kesä on edeltäjiensä kaltainen, tälle on käyttöä ennen syksyn viileitäkin. Hetken vielä kituutamme sisällä karvaisimman lapseni kanssa, ja kohta meille koittaa vapaus, kun vähän lämpenee lisää ja piha kuivuu, ja sinne voi taas ihminen mennä. Ja kissa.

Sen verran olen jo ikkunasta katsellut, että aika paljon saa ruusupensaista oksia leikellä, kun lumi on niitä painollaan katkonut. Ja se suurin harmin aihe, lumipalloheisi, on kokonaan poikki, mutta onneksi siihen on kasvanut viime kesänä monta uutta vartta maasta asti, niin ei olla sen yhden nyt katkenneen varassa. Nähtäväksi jää, saadaanko lumipallokukkia tänä kesänä. Ehkä kuitenkin pian ollaan jo pihapostausten äärellä, nauttimassa mustarastaiden laulusta ja ihmettelemässä kukkapenkeissä kasvun kohinaa. Silloin vaihtuu kotitakki monesti paikattuihin pihafarkkuihin, ja elämän paras aika saa alkaa!

Joulukaappiajatus

Olen vienyt tänään kuusen ulos. Jouluverhot olen ottanut alas ikkunoista, ja punasävyiset matot on korvannut harmailla ja valkoisilla. Siinä joulua purkaessani olen vaivihkaa alkanut haaveilla joulukaapista.

www.juvi.fi

Ajatella, miten olisi somaa, kun kaikki jouluun liittyvä ihana turhuus löytyisi samojen ovien takaa, sievästi järjesteltynä. Tällä hetkellä kodissamme ei mitenkään olisi tilaa tällaiselle vuodenaikakaapille, mutta uskon vakaasti, että joskus vielä on, ja kunhan sen aika koittaa, ostan siihen tarkoitukseen oman kaappinsa. Ja sen pitää olla kaunis kaappi. Sellainen, että jo sitä katsoessaan tulee hyvälle mielelle.

www.marearca.com

netistä napattu tämäkin

Onko teistä jollain joulukaappi? Miten ihana ajatus olisi rakennella kaappiin oma paikka lahjapapereille ja naruille, valosarjoille, servieteille ja astoille, jouluisille tekstiileille ja niin edelleen.. Vähän luulen, että kaikkea yhteen paikkaan kasatessa saattaisi alkaa tuntua siltä, että tarvitaankin jouluhuone. 

 

Rakkaimpia joulutekstiilejä ehtii tulla varmasti ikävä ennen ensi joulua. Tietyt punaraitaiset jutut sykähdyttävät vuodesta toiseen, vaikkei jouluun kauheasti muuta perinteistä tonttukoristusta meillä kuulukaan. 

Punaiset pilkahdukset uinuvat kodinhoitohuoneen liinavaatekaapissa odottamassa uutta tulemistaan, ja minä totuttelen uuteen olohuoneeseen. Joka kerta se tuntuu vähän aikaa uudelta, kun vaihdan järjestystä, verhoja tai mattoa. Pirtinpöytä, jonka ei ollenkaan pitänyt tulla meille sisälle, on asettunut niin osaksi olohuonetta, että en ehkä pystykään koskaan viemään sitä terassille. 

Näin me valvomme kissan kanssa hiljaisessa kodissa, ja minä nautin hiljaisuuden lisäksi tästä siisteydestä. Kun siivoilee illalla ja laittaa lapset nukkumaan samaan aikaan, saa siisteys jatkoaikaa aamuun saakka. Ongelmaksi jää vain se, etten millään malttaisi mennä nukkumaan.

Mutta se joulukaappi. Sellainen pitää hankkia. Sitten loppuelämän kotiin. Tämä tonttu saa minun puolestani olla sen kaapin vartija, ja voinhan joskus jättää oven hiukan raolleen, jotta se pääsee livahtamaan nokosille kaapin sisälle. Se kun on heikkona kaikkiin kaappeihin ja laatikoihin, joihin voi tunkea itsensä piiloon.

Piteneviä päiviä, lisääntyvää valoa ja sen tuomaa iloa juuri sinulle! 

Blogi lomailee - minä en

Mitään tietoista blogikesälomaa en ole päättänyt pitää, mutta aika kuolluttahan täällä on. Omat kesälomat on pidetty siltä osin kun pystyn niitä kesäaikaan pitämään, ja vapaat viikonloput menee kaikki perheen kanssa karavaanarina tien päällä. Bloggaamiselle ei tunnu jäävän millään aikaa. Koska kuitenkin tiedän palaavani tänne talven pimeinä kuukausina kesäjuttujen ja -kuvien toivossa, yritän harvakseltaan ladata edes muutamia kesäkuvia, jotta pääsisin tammikuussa varpaat palellen kääntelemään kesäveistä talvihaavassa.

Ei minusta mitään suurta hyötypuutarhuria taida tulla, ainakaan niin kauan kun en saa kasvihuonetta, mutta hauskaahan se on katsoa, kun jotain sentään saa tulokseksi uutterasta yrittämisestä. Perunaa oli pakko vähän testimielessä nostaa, vaikka kukkivat vasta nyt.

 

 Herneitä ja salaattia on syöty pitkin kesää. 

Tai ainakin herneitä - salaatti ei tahdo maistua kuin minulle ja kanoille, ja mies syö, jos länttään lehden leivälle. Ei kehtaa ottaa poiskaan. Saapa nähdä, olenko ainoa, joka ei aikanaan poimi ruusupapuja pois jauhelihakastikkeesta.

Kovasti nämä itse kasvatetut kasvikset kyllä lapsia kiehtovat, mutta kyllä kaali on aina kaalia. Vaikka kuka olisi kasvattanut. Tuota lähemmäksi suuta ei taida kukkakaali tällä herralla mennä, paitsi majoneesilla kyllästettyyn pekonisalaattiin pilkottuna.

Hienointa tässä on kuitenkin se, että lapsetkin näkevät, miten mikäkin kasvaa. Poimitaanko herne puusta vai maasta, ja kasvaako peruna puiden oksilla. Onhan se ihan yleissivistystäkin vähän tietää kaikenlaisten kasvannaisten alkuperää, vaikkei tuotantotilalla kasvaisikaan.

Kanoja olen pitänyt vapaana myös, kasvilavoista huolimatta, ja ihmeen vähän ne ovat osoittaneet kiinnostusta lavoja kohtaan. Eivät ole päässeet kunnolla koskaan tutkimaan, mitä siellä on. Alunperin ajatuksenani oli aidata kasvimaa, mutten ole saanut aikaiseksi, enkä toisaalta raaskisikaan. Haaveilen vain jonkinlaisesta pergolarakennelmasta siihen päälle, jotta ruusupavut sun muut kiipeileväiset saisi kasvamaan suoraan siihen.  

Jos muuten joku miettii, mitä saisi kasvamaan hankalana pidettyä koivua vasten, kannattaa kokeilla ruusupapua.

 

Vauhtiin päästyään ruusupapu on joka vuosi kiivennyt ensiksi tukiverkon yläpäähän ja jatkanut sitten kietoutumalla suoraan koivuun.

Yksi ikisuosikkini kesäkukka-astelmissa on maahumala. Sitä kasvaa onnekseni takapihalla siellä täällä karkulaisena, ja käyn keväällä sieltä napsimassa alkuja ruukkuihin. Täsä ylivalottuneessa kuvassa ei maahumalan lisäksi muuta näykään, mutta on siellä päällä valkoisia pelargonikukintoja. Alla olevan puulaatikon ostin joskus Romuritarilta.

Portailla auringossa nautiskelee myös pelottava talonvahtimme.

Kissa osaa nauttia kesästä, jos mahdollista, vieläkin enenmän kuin minä. Laiska karvavenyke valuu rentona pitkin portaita ja kieputtelee itseään pölisevän kuivassa hiekassa, makaa kuolleen näköisenä pihan kuumimmassa kohdassa ja vaeltelee öisin haistelemassa kesän tuoksuja.

Ja minä nautin hyötykasvejakin enemmän koristekasvien kukinnasta. Palavarakkaus, värililja ja rohtosuopayrtti ovat aika raju kolmikko.

Kun eteen on kylvetty vielä punaista pellavaa ja pian suopayrtin taakse puhkeaa räikeän pinkkiä syysleimua, on kukkapenkissä aikamoinen ilotulitus.

Suurissa, tummissa värililjan kukinnoissa näkyy kesän ikävä puoli - tiestä nouseva pöly. Vierestä kulkeva maantie pölyää armottomasti, eivätkä tienhoitajat näytä saavan puiden latvojen tasalle nousevia pölypatsaita kuriin koko kesänä, vaikka koko naapurusto on ilahduttanut asiakaspalvelun työntekijää soitoillaan vuoronperään. En ehkä pese ikkunoita koko kesänä.

Sinisievikki on ainakin kolmatta kesää kukkapenkissä kivireunuksen sulostuttajana. Se kylväytyy itse edellisen kesän kukkasista, joten ei haittaa, vaikka en ole sen ainoan kerran jälkeen löytänyt enää näitä valkoisen sivisievikin siemenpusseja ollenkaan.

Talon eteen olen etsinyt joka kesä uusia lajeja istutettavaksi, ja yksi menestyneistä on tämä.. öö.. olen hukannut siemenpussin. Ehkä muistan joskus, mikä tämä oli, mutta nyt en ainakaan. Päässä pyörii vain kosmosmukka?! Tätä oli minulla myös viime kesänä, ja vaaleanpunaisena kukkivan ruiskaunokin ohella tämä oli yksi parhaiten kukkineista. Kova tapaus: kasvaa eteläseinällä melkein pelkässä hiekassa, ja saa vettä, jos sattuu satamaan. Samoilla säännöillä on kasvanut myös ruiskukka ja siperianunikko. Oikeassa reunassa kasvava tillipöheikkö taitaa olla punakosmosta, joka kukkii vasta myöhemmin.

Olihan tuossa taas kuva poikineen. Seuraava pläjäys on toivottavasti autotallityömaasta, jonka on tarkoitus päästä hyvään vauhtiin tämän viikon aikana. Vihdoinkin!