Kiireestä, kauniisti

Tosimummon käsilaukussa kulkee mukana aina kalenteri, tuo välttämättömyyskapistus. En tiedä onko kaikilla, mutta mummolla on kauhean tarkkaa sen kanssa, millainen kalenteri on. Vaatimuslista on sama joka vuosi. Ei kierteitä, koska muuten se tarttuu laukussa joka paikkaan ja hajoaa, ja lisäksi siihen on inhottava kirjoittaa kierteen painaessa kämmensyrjää. Päiviin pitää olla reilusti tilaa kirjoittaa, ja aukeamalla on oltava viikko kerrallaan. Päivien on ehdottomasti oltava vaakatasossa. En ole koskaan tajunnut niitä kapeita pystyraitoja, joihin ei mahdu pienelläkään käsialalla sanaa enempää rivilleen. Valtaosa kaikista kalentereistahan on juuri sellaisia. Ja sitten kalenterissa pitäisi olla vielä sivujen väliin asetettava nauha, joka avaa sen automaattisesti oikeasta kohdasta sekä kuminauha, joka pitää opuksen laukussa suljettuna, vaikka laukun sisusta kuinka pengottaisiin.

Viime vuodenvaihteessa löysin pienestä lähikirjakaupasta sisäsivuiltaan juuri täydellisen kalenterin, joka näytti kutakuinkin samalta kuin tuo yläkuvan kalenteri. Kansien väritys oli harmaa, joten sekin oli ihan jees. Aplodit Ajastolle! 

Tämän joulun alla menin etsimään samanlaista kalenteria samasta paikasta, mutta nyt sellaista mallia ei löytynyt. Eikä mitään muutakaan mallia, joka olisi täyttänyt nuo vaatimattomat toiveeni kalenterin suhteen. Tietysti menin antamaan palautetta asiasta kirjakauppiaalle, ja kannattihan se. Asiakas sai palvelua. Kauppias löysi koneeltaan tilattavista kalentereista yhden toiveitani vastaavan, joka oli ihan samaa mallia kuin malliksi näyttämäni viimevuotinen kalenteri, mutta oudon värinen vain. Kauppias pahoitteli väriä, mutta vastasin iloisesti, että se ei haittaa ja ihan sama minkä värinen, kunhan sisus on sitä mitä pitää.

Koska aina voi tuunata!

Kalenterin tulosta ilmoitettiin tekstiviestitse, ja pääsin samana päivänä hakemaan uuden almanakan kotiin. Päällystin kannet voimapaperityyppisellä lahjapaperilla, jossa on vanhahtava nuottikuvio.

Sen pariksi sopii tietysti musta, joten sivujen väliin tuleva silkkinauha sai kangastussikäsittelyn.

Kannet kiinni pitävä uurteinen kangaskuminauha ei tussista paljon välittänyt, joten tarvittiin tukevampia aineita. Kalkkimaali toimi tässäkin loistavasti. Laimentamatonta mustaa kalkkimaalia molemmille puolille, ja kuivumisen jälkeen totesin kuminauhan olevan vallan mainio. Ei ole koppura tai muutenkaan jäykkä maalattuna.

Kansi piti tietenkin koristella vielä klassikkodymolla.

Sisäsivut ovat edelleen vähän ällön värisett, mutta itse kirjoitettu sisältö olkoon tärkein ja vieköön huomion tästä violetista olomuodosta.

Kyllä mummon nyt kelpaa. 

Tämä alkanut ensimmäinen viikko on vielä hiukan tyhjempää kalenterin suhteen, mutta sitten se ajankäytöllinen ongelma taas leviää käsiin. Tulee eskarit ja hoitoajat, taksin ajamiset ja ne päivät, jolloin se saa ajaa ohi, työvuorot, palaverit, lasten harrastukset, kaverisynttärit ja kaikki se täyte, jota arjeksi sanotaan.Iloista arkea teille jokaiselle!

Uuden (astiakaapin) äärellä

Nappasin nettikirpparilta olohuoneen komistukseksi umpipuisen astiakaapin. 

 

Lukuisia huonekaluja kunnostaneena ja maalanneena voisi kuvitella tällaisen olevan läpihuutojuttu - maalia pintaan, uudet nupit ja täts it. Mutta kyllä noin iso mäntykummajainen olkkarin nurkassa vetää hiljaiseksi. Mitä kaikkea tästä voisikaan tehdä!

Aloitan siis etsimällä ideoita pintakäsittelyyn suosikkilehdestäni JDL:stä.

Harmaata valkoisella, valkoista harmaalla, mustaa, patinoitua sekaväriä vai mitä merkillistä keksisi tällä kertaa..

Hetken tuumattuani ja kysyttyäni jopa lasten mielipidettä asiaan päädyn jonkinlaiseen lopputulokseen. Pora kouraan, nupit irti, laatikot ja hyllylevyt vahakankaan päälle, ensimmäinen maalipurkki auki ja suti heilumaan.

 

Nupit oli ilmeisesti liimattu huolella paikalleen, ja osa niistä irtosi vain palasina. Olisivatko lähteneet joskus pyörimään, jolloin ongelmaa on kenties korjailtu liimatuubin avulla. Onneksi suurempia vaurioita ei tullut, ja pienemmät saavatkin näkyä.

Ainoa ongelmani tällä hetkellä on, että kalkkimaalia ei taida saada Karttulaa lähempää, kun vaikuttaa siltä, että Putiikki SaRa on suljettu. Onko jollakulla asiasta tarkempaa tietoa? Ainakin verkkokauppa on ollut jo pitkään suljettu, Instaa ei ole päivitetty kuukausiin ja kuukkeli antaa tuloksia kaikenlaisista velkojista. Minun on kenties maltettava odottaa maalihankinnoissa ensi viikonloppuun, kun tiedossa on rouvien keskinäinen humputtelumatka Ouluun. Tästä tulee vielä pitkä viikko!

Uusia asetelmia

Portailla kesän majailleet asetelmat alkoivat olla ränsistyneitä ja loppuun kukkineita, joten oli aika mennä eteenpäin. Eilisen Multasormen reissun saaliina toin kotiin suloisen silkkitassun ja kirjavalehtisen muratin, ja vaikka näillä on aika erilaiset kasvupaikkavaatimukset, ajattelin siitä huolimatta yrittää saada ne viihtymään samassa ruukussa syksyn ajan.

Ruukku on kauan sitten ostettu musta purkki, joka on materiaaliltaan muovia. Se onkin toiminut jo hyvän aikaa oksasilppurin alla keräysastiana, kun sen muovinen ulkonäkö ei ole rouvaa miellyttänyt.

Totesin, etten häviä mitään, jos vähän tuunaan sitä, ja hain kirjahyllyn maalaamisesta ylijääneet kalkkimaalin jämät testaukseen.

Maalasin ruukun kauttaaltaan peittävän harmaaksi, mihin riitti kaksi maalikerrosta. 

Koska pinta on niin totaalisen matta, ruukkuun tuli vähän betonista fiilistä. Se oli kuitenkin turhan siloinen sellaisenaan, joten hieroskelin käteen sattuneiden saksien kyljellä vähän kohokohtia maalittomiksi.

Rapatessa roiskuu, ja huitaisin vahingossa siinä tohinassa tuota yläreunaakin niin, että siihen tuli kunnon viirut, mutta en jaksanut niitä alkaa korjailemaan. Eivät häiritse minun mielenrauhaani, ja istutusten alta tuskin moni niitä edes huomaa.

Silkkitassu on lasten mielestä ihana. 

 

Onhan se kyllä, ja nimestä tulee mieleen oma silkkitassumme, joka tosin ei kyllä ruukussa pysy!

Betonilehdet odottavat edelleen askellaatoiksi muuttumistaan, mutta hyvin nuo toimittavat somisteen virkaa portaillakin. Koska viisi lehteä on kuitenkin yksille portaille liikaa, vein osan niistä omenapuun alle koristamaan tasaista, katettua pintaa.

Kesäistutuksista siirsin tähän ruukkuun jonkun hopealehtisen yksivuotisen, jonka nimeä en muista, sekä valkokukkaisen neilikan. Ne jäävät vähän taustalle, ja hyvä niin, koska ainakin neilikka oli jo vähän ränsistynyt. En kuitenkaan halunnut siitä luopuakaan, kun se vielä kukkii ja tekee nuppuja.

Siemenkasvatuspelargoneistakin toin osan jo sisälle siinä pelossa, että pakkaset palelluttavat kaikki. 

Apple Blossom

Kovin olivat ruikuloiksi muuttuneet osana isompia asetelmia, mutta koska ne on itse siemenestä kylvetty, saa olla minkälainen riuku tahansa, enkä siltikään raaski hävittää.

Ihan jokaista en näistä pysty sisälle ottamaan, mutta jos muutaman saisi mahtumaan, niin aina on suurempi todennäköisyys, että edes yksi pysyisi hengissä talven yli.

Uusvanha farkkuhame

Edellisen postauksen farkkuhametuunauksesta havahtuneena huomasin, että minullahan on parin euron metrihinnalla hankittua mustaa farkkukangasta kaapissa, ja koska konekin on niin hirmuisen hyvä surisemaan, ei siinä auttanut kuin ryhtyä tuumasta toimintaan.

Edes eteiseen yllättäen tupsahtanut taloustutkimuksen haastattelija ei saanut syttynyttä farkunompeluinnostustani laantumaan, vaan minä ommella huristelin vain, ja haastattelija lateli kysymyksiään jostain sieltä selkäni takaa. 

Kuva on kyllä pelkkää huijausta, sillä tässä korjaan vähemmän inspiroituneena miehen työhousuja!

Suuri Käsityö -lehdessä oli pari vuotta sitten sellainen hamemalli, että merkitsin lehden kannen Post-it-lapulla, jotta muistaisin myöhemminkin, mistä löytyisi se hyvän näköinen farkkuhameen kaava. Samaa muistilapputaktiikkaa käytän muuten enemmänkin - lappuun vain merkintä, mitä jännää joku kaavalehti sisältää, ja lappu kiinni kanteen. Lehtiä plaratessa löytää helposti hakemansa, kun se lukee heti kannessa, eikä tarvitse selailla läpi jokaista lehteä. Tämän näköinen hamonen lehdessä kiinnitti huomioni, ja näin siinä hyvää ainesta minunkin hameekseni.

Toki omia vapauksia piti käyttää, ja taskujen, helman pituuden ja monen muunkin yksityiskohdan osalta hame muuttui aika paljon siinä valmistumisen aikana. Valmis hame oli malliltaan oikein hyvä, sentilleen minulle sopiva ja muutenkin onnistunut - olinhan tehnyt jopa sovityskappaleen lakanakankaasta ja muokannut kaavat sen mukaan juuri itselleni sopiviksi. Mutta jotenkin se oli pliisu. Kokeilin kangasliidulla pieniä testikulutuksia taskujen reunoihin ja muihin luonnollisestikin kuluviin kohtiin, ja heti näytti paremmalta. Siitä intoutuneena kokeilin käyttää hiomapaperia kulutuksien tekoon, mutta se rikkoo helposti myös tikkaukset, joten lopetin sen kokeilun lyhyeen. Sitten hoksasin.

Maali! Huonekalumaali! Tietysti! Miten en heti tajunnut!

 

Sehän en lähde vaatteista pesussa ainakaan silloin, jos sitä sutii tamineisiinsa vahingossa, joten kai se pysyisi siinä tahallaankin sudittuna. Ajan kanssahan se saa kuluakin pois, kun tilalle tulee luonnollista kulumaa.

Minua harmittaa nyt ihan suunnattomasti, etten malttanut sen vertaa, että olisin ottanut kuvan hameesta ennen maalausta. Muutos on uskomattoman suuri. Mutta tässä on kuva samasta farkusta kankaana, ja alareunassa oikealla on maalikokeiluitani, joita tein ennen kuin ryhdyin sotkemaan hametta.

Ohensin Helmi-kalustemaalia reilusti vedellä ja kostutin siihen 50mm:n pensseliä vain ihan vähän kärjestä. Ensiksi sudin hametta kauttaaltaan saumoista, taskuista ja lopulta vähän joka puolelta. Sen jälkeen puin hameen päälleni, lisäsin pensseliin vähän väriä ja sudin reippaammin värilitkua niihin kohtiin, joihin myöhemmin luonnollisestikin tulee kulumaa. Kankaaseen muodostuviin poimuihin, etukappaleen rypytyksiin, taskunsuihin...

Voi että olen tyytyväinen tähän! Eikä muuten ole maalattunakaan yhtään kova tai jäykkä tuo kangas, koska maalia oli keitoksessani niin vähän - laimennussuhde veteen voisi olla jotain sen suuntaista kuin 1:20 tai jopa vähemmän.

Nappi on kankaan läpi pikkunaulalla painettava miehen työhousujen mukana tullut varanappi, jota pahoinpitelin myös maalilla. Sepalus on mallia farmari, tietysti.

Napinläpi olisi pitänyt ommella jo ennen tikkauksia mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, sillä Berninan iso napinläpijalka jäi jumittamaan keulastaan tuohon vyötärökaitaleen reunatikkaukseen, ja lopulta jouduin tekemään napinläven valmiiksi käsivaraisella siksakilla.

 

Mutta pikku ongelmista huolimatta olen lopputulokseen kerrankin erittäin tyytyväinen. Näitä kulutettuja on kyllä tehtävä lisää, sillä varauksella, että hame on pesun jälkeekin vielä hyvän näköinen! Palaan raportoimaan asiasta, kunhan olen pessyt tuon. 

Ps. kurkatkaapa mielenkiintoinen farkkuinfo täältä!

Maitomaali vanhin voitehista

Jopas teki tiukkaa odottaa siihen saakka, että keittiön avohyllyt olivat ihan aikuisten oikeasti valmiit, ja esitellä ne blogissa vasta sitten. Mutta nyt ne on!

Tämä avohyllyvisio on muhinut päässäni rakennusajoista saakka, ja jonkun vuoden pehmittelyn jälkeen siippakin huomasi, ettei tuo jästipää, jota vaimoksikin kutsutaan, taida antaa periksi. Kauhea himo toisilla päästä rei'ittämään vaivalla tapiseerattuja seiniä!

Rautakannakkeet hyllyjä varten ostin puolisen vuotta sitten, vähän niin kuin muistuttamaan tämän projektin olemassa olosta ja ennen kaikkea siitä, etten ole unohtanut sitä.

Kun sitten nettiä selaillessani tupsahdin jostain Juvin blogiin ja törmäsin tähän juttuun, päänsisäinen lamppuni syttyi. Siitä sitten ostamaan liimapuulevyä, tuota karmean rumaa mäntylättyä, ja kokeilemaan uudenlaista käsittelytapaa. 

Hyvästi empiret ja ohenteet, tervetuloa maitomaali ja pellavaöljy! Tämä on nyt se kauan kaipaamani tyyli, jolla saan sekä kestävän käsittelyn, mattavalkean pinnan, näkyvät kulutukset ja sen ihanan rouheuden!

Koska käsittelytapa oli kaikkinensa ihan vieras ja aineet minulle uusia, heräsi etikkapetsiä sekoitellessa iso kasa kysymyksiä, joihin hain vastauksia Juvin verkkokaupan yhteydenottolomakkeen kautta. Yhteydenotosta alkoi vilkas sähköpostin vaihto, jonka kautta sain vastaukset kaikkiin heränneisiin kysymyksiini, sekä samaa kautta myös tarvittavat maitomaalit ja pellavaöljyvahat kotiovelle saakka!

Ensiksi siis tein etikkapetsin, annoin sen muhia aikani ja siivilöin siitä teräsvillan jäämät pois, sivelin petsillä levyt ja annoin niiden kuivua. Pesuhuoneen lattialle kuivuneet petsipisarat paljastivat hyvin tämän litkun toimintaperiaatteen, vaikka märkä petsi tuntui etikan hajuisen veden sivelyltä, sillä purkissa petsi ei ollut juuri vettä kummemman näköistä.

Kun maitomaali saapui, sudin levyt sillä muutamaan kertaan ja hioin joka välissä pinnan sileäksi. Kun sopiva peittävyys oli löytynyt ja sopivat kulutukset hiottu (maalikerroksia taisi tulla kolme), levitin pintaan pellavaöljyn, jonka jälkeen pintaa suojaamaan vielä pellavaöljyvahan. Ja voi sitä riemua, kun lopputulos oli juuri sellainen kuin olin olettanutkin!

Hetken suunnittelin käsitteleväni myös kannakkeet valkoisemmiksi, sillä keltaisiltahan ne näyttävät hyllylevyjen rinnalla, mutta en sitten kuitenkaan halunnut. Valmiissa lopputuloksessa ne eivät ainakaan omaan silmääni näytä ollenkaan häiritseviltä, vaikka ovatkin levyjen kanssa eri väriset. Uutuudenkiiltäviä ruuveja varten sekoittelin kuitenkin maalitilkan valkoisesta, keltaisesta ja harmaanbeigestä maalista, ja pienellä vesivärisiveltimellä sipsuttelin ruuvinkannat kellertäviksi.

Eivät ne uutuushyllyt tyhjänä kovin kummoisilta näytä...

       

... mutta kun niille saa asetella kaikenlaista kaunista, muuttuu koko keittiön ilme kertaheitolla ihan toiseksi!

Kuka vielä väittää, että tapetti menee pilalle, kun sen eteen lykätään mäntylevyjä?

Nyt se vasta kaunis onkin. Ja jos joku ei tiedä mikä tapetti on kyseessä, ja haluaisi sen tietää, niin Sandbergin Ruthan se siinä!

Seuraava maitomaaliprojekti on jo hyvässä vauhdissa, eikä se takuulla jää viimeiseksi. Ainoa, mitä näiden hyllyjen suhteen kadun, on se, etten tehnyt näitä aikaisemmin. 

Suuret kiitokset alkuvauhtiin saattamisesta Juvi Productionin Kalle Vilkkulalle - sähköpostineuvoistasi oli todella isosti apua!