Kesäkuvahyökkäys ja hirsihaaveita

Ihan siitä ilosta, että tänään paistoi aurinko ja huomasin päivän olevan jo paljon pidempi, latasin kauhean nivaskan kesäkuvia viime- ja toissakesältä katseltavaksenne. Osa, ellei jopa kaikki, on nähty jo joskus tässä blogissa, mutta ei välitetä siitä.

Kuvien runsauteen saattaa olla vaikutuksensa silläkin, että uusittu nettiliittymä on supernopea vanhaan verrattuna, ja lataa tällaisenkin kuvamäärän ykkössekunneissa, kun kymmeneenkin kuvaan on ennen mennyt ennemmin minuutti- kuin sekuntimääräinen aika.

Samalla yritän saada ajatukset pois eräästä hirsikehikosta ja suunnata ajatukset omalle pihalle ja lähestyvään kevääseen. Realismia peliin, nainen!

Pimeimpään talvisaikaan ajatukset saa pysymään jotensakin kurissa kaikenmaailman haihatuksista, lukuunottamatta hetkittäisiä joutoaikoja, jolloin ajatus karkaa milloin mihinkin etuoven tai navetta.comin juttuihin. Mutta kun kevät tulee, tai oikeastaan jo tammikuussa, talokuumeesta tulee melkein sairaus.

Kiittämätön naisenhupakko, joka asuu omassa, itse rakennetussa talossa, eikä sekään kelpaa.

Puolustuksekseni on sanottava, että tämä talo on alun alkaenkin rakennettu sillä ajatuksella, että asutaan muutama vuosi ja katsotaan sitten, rakennetaanko toinen vai löytyykö jostain muiden meille valmiiksi sata vuotta sitten rakentama.

Muutamaa on käyty katsomassa, mutta ilmeisesti niitä ei ollut rakennettu meille, koska joku muu ne myöhemmin osti. Me emme nimittäin omista tätä taloa, vaan tämä talo omistaa meidät. Ei tästä noin vain ovet paukkuen lähdetä. Rakennettavaakin vielä on, jos haluamme myydä valmista keskeneräisen sijaan.

Onneksi kesä sentään tulee uuteenkin taloon, vaikka aurinko ei hivelekään harmaantuneita ladon seiniä ja punamullattua navettaa, narisevia puulattioita ja aaltoilevia ikkunalaseja.

Tämä veijari olisi varmaan ihmeissään uudesta asuinpaikasta, mutta kelpuuttaisi luultavasti minkä tahansa töllin, jos portaat vain olisivat etelään, kuten nyt. Kelpaa siinä kelliä. Tämänhetkinen ulkoilu on tällä karvakasalla vähän toista - pikaisesti pissalle ja samantien takaisin. Siipan sitä ihmetellessä ja moittiessa minä puolustan. Kyllä me kissan kanssa taas kesällä ollaan ulkona, ihan varmasti!

Ja mikäs tuolla olisikaan ollessa. Auringon helliessä. Kurkunkasvatuksestakin jo lasten kanssa juteltiin tänään ja päätettiin, että ensi kesänä kastellaan edelliskesää uutterammin kurkkuja, jotta saadaan niistä meheviä. Varsinaisista keskeneräisistä projekteista on turha mainitakaan muuta kuin että niitä on.

Yksi isoimmista projekteista (autotallia ei lasketa, koska se on enemmän miehen projekti) on täyttää uusi kivialue mullalla ja kasveilla. Kymmenneliöinen kiviröykkiö ilmestyi pääoven eteen syksyllä, kun autotallille kaivettiin pohjia. Kivien määrä oli jälleen kerran totaalisen käsittämättömän uskomattoman valtava. Vain murto-osa hyödynnettiin, suurin osa kärrättiin savisen maamassan mukana muualle, tontin joutoreunalle.

Älyttömintähän kaikessa tässä kuumeessa ja talohuokailussa on se, että kun on rakentanut yhden keskikokoisen uuden talon alusta saakka, ja osa pihatöistä on edelleen kesken, pitäisi ihmisen jo ymmärtää rajansa ja ajankäyttömahdollisuutensa. Ja se, että jos uuden tekemisessä oli käsittämätön määrä työtä vuosiksi, olisi vanhan, nykyistä taloa isomman kehikon muuttamisessa uudelleen pystytetyksi taloksi moninkertainen urakka. Joku pohjanmaalainen, jääräpäinen ihmisrotu on vain hidas oppimaan. Varsinkin, jos kyse on vanhoista taloista.

Mutta tällaisia sekavia ajatuksia tänä iltana. Kummempaan en juuri nyt pysty, sillä aikaisemmin tänään olen käyttänyt kaikki voimani trampoliinin tyhjentämiseen lumesta. Ja voin kertoa, että nelimetrisen trampoliinin päälle sataa muutamassa kuukaudessa aika uskomaton määrä lunta. Saattaa olla, että ensi syksynä muistamme poistaa trampoliinista pohjan vähän aikaisemmin.

Ahvenjärvi

Pakko laittaa pari illanhämyistä kuvaa tännekin, ihan käsittelemättöminä ja käsivaralla kuvattuina, ei siis mitään ihmeellistä sinänsä, mutta minusta aika kaunista silti.

Joka elokuu vietämme sisarusteni perheiden kanssa yhteisen rennon viikonlopun näissä maisemissa. Tulee kuka pääsee, jokainen kokkaa omilleen ja syö mitä lystää, oleillaan, lämmitetään saunaa aamusta iltaan ja mulskataan vedessä.

Ja kun illalla häly laantuu, lapset nukahtavat ja sumu alkaa nousta suolle ja järven tyynelle selälle, voisi näkyä katsella loputtomiin. Tämän vuoksi voisin alkaa käymään yökalassa.

Kyllä Suomen luonto on kaunis.

Tämän viikon tuumauksia

Viisipäiväinen työviikko nitistää luovuuden ja vie voimat.  Ainakin tähän aikaan vuodesta, kun kaikki muukin elämiseen liittyvä on aikaa vievää ja hermoja kuluttavaa. Lasten jatkuva kuravaate-toppavaateruletti, puolen metrin kinos nuoskalunta auton päällä, märät jalat kun kerran erehdyt käyttämään muita kenkiä kuin Crockseja, ja niin edelleen. Taidatte tietää.

 

Viime kesän aurinkoenergia on käytetty loppuun, eikä uutta vielä ole juuri pilkahdellut. Normaalisti tekemäni nelipäiväinen työviikko on elämäntilanteeseeni aivan täydellinen, kun pikkulapsiarki kaksine hoitopaikkoineen ja kouluineen, taksikyytisuunnitteluineen ja iltapäiväkerhoineen haukkaa työn ohessa arjesta aika monta tuntia (niin, vaikka silloinhan lapset on muiden hoidossa, mikä kiire siinä muka on). Työtoverien talvilomien toteuttaminen vaatii minulta kuitenkin viittä päivää, ja ero neljään on hurja.

Väsyttää, päätä särkee, ei ehdi tekemään mitään, ei tee edes mieli ommella. Ja se on jotain se! 

Päässä vilisee suunnitelmia vaikka kuinka, mutta lopulta ei saa tehdyksi juuri mitään, kun vain haahuilee aamupäivän pitkin taloa ja odottaa iltavuoroon lähtöä. Ehkä viisipäiväisyys on vain osasyy, ja suurempi syy on tämä talven taittuminen kevättalveksi, joka aina pistää väsyttämään todenteolla.

Ja mikä kaikkein absurdeinta, kaiken tämän arkiväsyn keskellä minulle on iskenyt raksakuume taas, ja vahvana. Se jos joku on ihan rehellinen kevään merkki. Vaikka kuinka olen katsellut kuvia rakennusajoilta ja muistellut, mitä oli sitoutua kahdeksi vuodeksi yksinhuoltajuuteen, rakennuspölyyn ja viisinumeroisiin laskuihin laskulaatikossa, niin siltikin. Kyllä ihminen on tyhmä kun ei opi.

Haaveilen pikkuisen suuremmasta talosta (no, onko lähes kaksinkertaiset neliöt pikkuisen suurempi, sen päättäköön jokainen itse), vanhasta pihapiiristä sen uuden talon ympärillä, inhimillisestä työmatkasta ja lasten järkevän pituisesta koulumatkasta, suuresta tontista ja vain kaukana pilkottavista naapureista (ei olisi pakko pilkottaa ollenkaan). Ja ennen kaikkea haaveilen yhä enenevissä määrin vanhoista kuorista uuden talon kehyksinä.

Vuosia jo päätään nostaneen rakennuskuumeen lisänostattajana on toiminut lähikuukausina tämä kehikko, joka on tullut jo useamman kerran uniinkin. Eilen illalla huomasin kehikon hinnan laskeneen, ja niinpä sitä taas työstettiin alitajunnassa viime yö ja nosteltiin hirttä hirren päälle.

Koko ajanhan meillä on ollut aikomus joko rakentaa tai ostaa isompi talo, kunhan on aikaa ja energiaa, tai kunhan löytyy sopiva ostettava ehdokas. Muutamaa taloa on parin vuoden aikana käyty katsomassa, mutta sopivia ehdokkaita on todella vähän tarjolla. Kun asuu hyvässä, pitää olla vielä parempaa, jotta edes lähtee katsomaan.

Jos kaikki haihattelumme toteutuisivat, asuisimme tässä talossa vielä ensi syksyyn asti. Tekisimme kesän aikana pihaan autotallin ja viimeistelisimme loput keskeneräiset jutut puutarhassa. Sitten äkkäisimme heinäkuussa myynnissä olevan autiotilan navetoineen, hyvällä paikalla saman koulupiirin alueella, ja saisimme rakennusluvat samaan pihapiiriin uudelle talolle. Haalaisimme tuon myytävän kehikon sinne ja rakentaisimme vanhaan pihaan vanhasta kehikosta uuden talon. Talon, jossa olisi höyrynsulkumuovin sijaan ilmansulkupaperi.

Niinpä niin. Ihan liikaa hyviä sattumia - ja rakennuspaikka, jota ei kai ole olemassakaan. Kaikkea tuskin tulemme saamaan. Mutta haaveita saa olla ja pitääkin olla, vaikka tiedostaakin vuorotyön tuomat haasteet, tietää mitä rakentajan arki on, ja vaikka järkikin sanoo, että antaisit jo olla.

Kaksi melkoisen ahdasta lastenhuonetta, neljä lasta ja lähenevät teinivuodet ovat kuitenkin aika räjähdysherkkä yhtälö, ja ehdottomasti haluaisin vähän enemmän tilaa niille räjähdyksille. Ja itsellenikin. Vaikka rakennusaika syö voimia, voi se olla myös melkoinen yhteinen rutistus ja voimien yhdistämisen paikka, parhaimmillaan varsinainen parisuhdeprojekti. Ja kun lapset ovat jo noinkin "isoja", ei se olisi enää ihan yhtä rankka kotona olevalle osapuolellekaan kuin tätä taloa tehdessä. Enemmän voisi olla mukana myös ihan paikan päällä, kun nuorimmainen ei enää ole puolimetrinen käärö turvakaukalossa.

Mutta haaveita saa olla, ja mikäpä niistä koskaan tietää, kuinka niiden kanssa käy. Mutta sen tietää kyllä, että minä käyn nyt kohti työiltaa, saaden samalla vähän vaihtelua näille hulluille ajatuksille.

Postauksen kuvat on viime juhannuksen mökkimaisemista. Sää oli kylmä ja märkä, suorastaan masentava. Mutta suo on kauneimmillaan juuri sellaisena.

Iloista ja energisempää alkanutta viikkoa!