Sohvan rohkeammat helmat

Lauantai oli ihan tavanomainen vapaapäivä, eli siivousta aamusta iltaan - siltä se ainakin joskus tuntuu, että siihen ne vapaat aina menee! Kesken tehokkaasti alkaneen siivouksen päätin vaihtaa sohvasta tummanharmaat päälliset pellavanvaaleisiin, jotta vuoden pimeimpään aikaan saataisiin vähän enemmän vaaleita sävyjä.

Sitten kävikin niin, että sohva ilman rungon verhoilua alkoi näyttää tosi kivalta siitä syystä, että sohvasta näkyivät jalat. Paljon kevyempi ja sirompi kokonaisuus! Sellaista kevyempää ja sirompaa haaveilin aikani meille Ikean Stocksund-sohvan muodossa, mutta toistaiseksi olen luopunut siitä haaveesta, sillä Ektorpia parempaa istuttavaa ei olekaan! Tai ainakaan se ei ole Stocksund, kun joskus koeistuin sen Ikean sohvaosastolla.

Niinpä päätin keventää Ektorpini olemusta lyhentämällä helmoja.

Leikkasin kauttaaltaan helmasta pois 7,5cm ja saumuroin uudestaan leikatun reunan, silitin 2,5cm:n käänteen ja ompelin sen kiinni. Eihän se iso homma ollut, ja aikaakin meni enintään tunti, mutta muutti se ilmeisesti aika paljon, kun mieskin huomasi eron entiseen. Verhojen vaihtojahan hän ei stereotyypilleen uskollisesti huomaa koskaan.

Tykkään kovasti siitä, että näen, mitä sohvan alta imuroin! Olisin mieluusti ommellut myös nuo etunurkkien vastalaskokset kokonaan umpeen, mutta en uskaltanut, kun mietin, että mahtuukohan sitä päällistä sitten pujottamaan enää ollenkaan paikalleen. Jos joku on sen testannut ja tietää, miten siinä käy, avatkoon virtuaalisen suunsa samantien kommenttikentässä.

Ja hei muuten, tuo seinälle vihdoin saateltu saniaisjuliste on ostettu vuosia sitten Oulusta sisustusliikkeestä, jonka nimeä en enää muista, ja vasta nyt sain sen seinälle. Ikealla käydessäni muistin vihdoin ostaa kehykset, ja koska löysin siihen hyvin yksinkertaiset ja kevyet raamit, uskalsin nostaa sen seinälle painamalla gyproc-levyyn ihan rehellisen, tavallisen nastan. Painavammilla kehyksillä olisi vaadittu proppaamista, mikä taas tarkoittaa, että projekti olisi kesken edelleen.

Muutaman viikon takaisella lomareissulla Tampereelle osui silmiin puolestaan tuo pehmeän harmaa pitkä keinokarva, jota myytiin Minimanissa valkoisena ja kuvan harmaana. Pituus on justiin eikä melkein meidän sohvan sisämitan verran, ja olo sen päällä pötkötellessä on kuin linnunpoikasella pesässä.

Ja kun nyt kerrankin ehdin ottamaan kameran käteen, kuvasin tämän tuoreimmankin löytöni. Olen etsinyt jo vuosia ehjää ja sopivan hintaista kirnua lahjapaperien sun muiden pitkuloiden säilytykseen. Muutaman viikon takaisessa huutokaupassa vihdoin lykästi, ja kilpaa toisen ostajan kanssa huusin tämän hinnan reiluun pariin kymppiin. Vihdoin se toinen antoi periksi, ja kirnu jäi minulle.

Muutenpa tänne ei sen ihmeempää kuulu. Työ vie ihmisen elämästä leijonanosan, ja se loppuosa kuluu arjen pyörittämiseen. Ja joskus juhlan.

Kolmella neljästä muksusta on synttärit loka-marraskuussa, samoin puolisolla. Juhlittavia siis riittää, ja hetkellisesti tulee kakuntekotilastoihin piikki. Laiska leipuri joutuu kunnostautumaan ihan tosissaan, mutta osaa se onneksi hyödyntää myös kaupan valmiita ja puolivalmiita helpottajia.

Päät pois matosta

Koska en ole löytänyt vessaan sopivan kokoista ja näköistä mattoa, päätin hakea ullakolta yhden tarpeettomaksi käyneen kirppismaton ja tehdä sen siitä. Valmiit pienet matot ovat useimmiten vain 60-70cm leveitä, jos pituus on noin metrin verran, ja se olisi ollut auttamattomasti liian kapea tähän tilaan. Tämä hitusen leveämpi matto riittää juuri ja juuri.

Maton molemmissa päissä oli persikanpunertavat raidat, mutta keskellä oli metrin verran pelkkää valkoista. Siispä sakset käteen. Leikkasin maton pääty kerrallaan poikki niin, että purettavaa pätkää jäi reilu kymmenisen senttiä, vedin siltä matkalta kuteet pois ja solmin päihin uudet solmut. En tiedä miten se virallisesti tehtäisiin (tai muista, mattojen kutomisesta kun on aikaa jo 8 vuotta) mutta solmin ensiksi kolme loimilankaa keskenään umpisolmulle ja sen jälkeen yhdistin kaksi kolmen loimilangan tupsua yhteiselle hevosenhäntäsolmulle. Hyvin tuntuu toimivan niinkin.

Tuli hyvä, pikkunäppärä matto, jonka voi heittää helposti pyykkikoneeseen aina tarvittaessa. Värjäämistäkin mietin, mutta ainakin talven ajan tämä saa pysyä valkoisena. Rapakoipikausi kun alkaa, mietin asiaa varmaan uudelleen.

Jos on tarvetta pätkiä mattoja, googlaamalla näyttäisi löytyvän ohjeita vaikka kuinka. Siksi minä tyydyn vähän lyhyempään ohjeistukseen ja poistun tästä töihin. Hyvää viikonloppua kaikille! 

Kylässä 50-luvulla

Sain blogisähköpostiini tovi sitten mielenkiintoisen kutsun.

Noloa myöntää, mutta kerrottakoon kuitenkin ihan julkisesti, että lähes 11 vuotta seudulla asuneena en edes tiennyt tämän Kuopion korttelimuseon olemassaolosta! Eikö ollut jo aika käydä tutustumassa. Nyt pääsinkin samantien perehtymään aiheeseen oikein asiantuntevassa opastuksessa, sillä museota esitteli minulle intendentti Marianna Falkenberg.

Museossa, joka käsittää kokonaisen puutalokorttelin, on pysyvästi esillä kaikkea kiinnostavaa 1900-luvun alkupuolen apteekkitalosta ahtaisiin hellahuoneisiin ja Minna Canthin huoneen kopioihin. Nyt katselimme kuitenkin lähinnä vasta avattua 1950-luvun kuopiolaisesta puutaloasumisesta kertovaa näyttelyä. Tämä oivallinen kurkistus vuosikymmenten takaiseen arkeen on nähtävissä korttelimuseon tiloissa syyskuun loppupuolelle saakka. 

Oli avartavaa nähdä sen aikaisen kaupunkiasumisen ahtaus ja esimerkiksi keittiötilojen vaatimattomuus, joiden valossa oma asuminen tuntuukin taas vähän aikaa ylellisen väljältä, vaikka suurempia neliöitä päivittäin kaipaillaankin.

Tässä kuvitteellisten Korhosten asunnossa on petipaikat kymmenelle, vaikka neliöitä on reilusti vähemmän kuin meillä. On päästävedettävää, pinottavaa ja sivustavedettävää sänkyä, sohvaa ja hetekaa, joiden levittämiseen ja pois kasaamiseen on mennyt hetki jos toinenkin aamuin illoin. Talossa asuu lasta ja vanhempaa, isoäitiä, enoa ja serkkupoikaa.

Mutta entä se arjen kauneus! Olen aina väittänyt, että käyttöesineet on tehty ennen paljon kauniimmiksi, ja tämä käynti vain vahvisti tuota mielipidettä.

No myönnetään, nykyaikaisesta vessapaperista pidän ehkä enemmän...

Usein museo-sanasta syntyy mielikuva lasin taakse asetetuista yksittäisistä esineistä, joita katsellaan kädet selän takana. Ei tässäkään museossa toki saa mennä sängyillä hyppimään, mutta arki on vahvasti läsnä tässä "Korhosten asunnossa", ja on helppo kuvitella tänne myös asukkaat. Esineet ovat niille kuuluvilla paikoillaan, ja se tekee tunnelman eri tavalla aidoksi.

Voin kuvitella tuon korttelin sisäpihan kesällä. Se on pakko kokea - varsinkin sen jälkeen, kun intendentti vihjasi syreenien kukinnan aikaan pihan olevan parhaimmillaan. En epäile hetkeäkään.

Ajatella, että näin lähellä on ollut koko ajan kolmentoista rakennuksen verran kiehtovaa historiaa, ja vasta nyt sen löysin! Kunhan kesä tulee, vien koko perheen käymään täällä, ja kierrän koko alueen ajan kanssa. Niin paljon jäi vielä näkemättä, ja museokahvitkin juomatta!

Tässäpä vinkki muillekin kotiseutunsa nähtävyyksiä huonosti tunteville ja seudulla matkaileville. Käykää ihmeessä Korttelimuseossa! Voin kuvitella tämän korttelin olevan kesäaikaan monin verroin upeampi.

Ajatella, että vain muutamia vuosikymmeniä sitten tuo korttelimuseon alue on ollut täynnä näitä komeita puutaloja, ja nyt ne on korvattu kerrostaloilla, jollainen tässäkin pilkistää osuvasti museotalon takaa. Haikeaa, mutta ymmärtäähän sen, kun ajattelee sitä, kuinka paljon asuntoja on tarvittu sotien jälkeen lisää. Onneksi kuitenkin tämä yksi kortteli vanhaa on säilytetty, jotta me nuoremmatkin sukupolvet pääsemme katsomaan, miten ennen kaupungissa asuttiin. Kiitos siitä heille, jotka heräsivät 1960-luvulla suojelemaan purkutuomion saanutta "Käräjäkorttelia".

Kiitokset myös Korttelimuseon Karoliinalle kutsusta ja Mariannalle esittelykierroksesta! Tulen varmasti uudestaankin!

Esteettistä imukykyä

Blogeja illan ratoksi selaillessani törmäsin täällä käyttökelpoiseen vinkkiin. Saman tien piti tyhtyä napsuttelemaan ostoskoriin vähän erilaisia pyyhkeitä.

 

Kyseessä on siis Varustelekan itäsaksalainen hittituote, joka on taas loppunut, mutta lisää on tulossa. 

Tilatessani ajattelin käytää näitä laudeliinoina, mutta kun superkuuman pesun jälkeen roikotin niitä käsissäni, totesin, että eikun ne ovatkin käsipyyhkeitä. Ompelin pitkän sivun keskelle kanttinauhasta ripustuslenkit ja otin käyttöön.

Nämä ovat aika ilmavia ja harvaan kudottuja, joten imevät hyvin vettä ja kuivuvat nopeasti. Hyviä käsipyyhkeitä siis! Paketista otettaessa näissä oli aika tunkkainen varaston haju, mutta onneksi se lähti pesussa täysin.

Jos jossain vaiheessa tilaan näitä lisää, otan loput laudeliinakäyttöön, koska tuota saunassa kuvattua räpsyä katsoessa alkoi taas tuntumaan niin siltä, että nämä olisivat hienoja laudeliinoinakin. 

Ompelukonetta ostamassa?

Melko usein minulta kysellään, minkälaisia vinkkejä antaisin ompelukonetta ostavalle. Ajattelin, että ehkä nuo vinkit kannattaisi jakaa yleisesti kaikille, vaikka nämä ovatkin vain yhden ompelevan ihmisen ajatuksia siitä, mikä konetta valitessa on tärkeää.

Ajattelen tätä kirjoittaessani nyt lähinnä teitä, jotka olette päättäneet aloittaa ompeluharrastuksen ja mietitte, minkälainen kone olisi viisainta hankkia. Luonnollisestikaan sijoitukseen ei haluaisi käyttää kovin isoja rahakasoja, koska ei tiedä, jatkuuko innostus, mutta haluttaisi kuitenkin päästä kokeilemaan. Jos konetta ei ole mahdollista saada lainaksi, ja joka tapauksessa joutuu ostoksille, mitä silloin kannattaisi keskittyä koneissa vertailemaan?  

Merkkeihin en tässä ota kantaa, koska jokaisella on omat suosikkinsa, ja jos yksi merkki olisi oikeasti ylitse muiden, ei muita varmaan valmistettaisikaan. Omat koneeni ovat kuitenkin kaikki Berninaa, ja niihin olen kyllä tyytyväinen. Olen omistanut myös Husqvarnan, ja ommellut sillä tyytyväisenä useiden vuosien ajan, mutta muista merkeistä ei ole omakohtaisia kokemuksia (teollisuuskoneista en tässä nyt puhu ollenkaan).

Helppo ja nopea ratkaisu olisi varmaan se marketeissa myytävä satasen peruskone, valkoinen ja sievä. Niihin en kuitenkaan ihan välttämättä kajoaisi. Ilman mitään sponsorointia kannatan ehdottomasti enemmän ompelukoneliikkeeseen kipittämistä ja siellä olevien valikoimien vertailua. Ja koska nyt ollaan ostamassa pienellä budjetilla hyvää konetta, järkevin vaihtoehto on kävellä käytettyjen koneiden nurkkaukseen.

Moni ei edes tiedä, että käytetyille koneille myönnetään usein liikkeessä takuu, joskus jopa useiden vuosien mittainen. Käytetyt, myytävät koneet on liikkeessä tarkastettu ja huollettu, joten ostaminen on turvallisempaa kuin yksityiseltä. Se satasen markettivalkoinen olisi tietysti soma ulkonäöltään ja kevyt kantaa kotiin, mutta keveys onkin ompelukoneissa vain pahaksi. Mitä kevyempi kone, sitä heppoisempi ja muovisempi se on, ja sitä enemmän se hyppii pöydällä ommellessa. Ennemmin kannattaa sietää ruskeaa 80- tai 90-luvun konetta, jossa valkoiset osat ovat jo kellastuneet, mutta sisus on rautaa, joka kestää.

Mihin ominaisuuksiin sitten pitäisi kiinnittää huomiota painon lisäksi? Sitä voi olla hankala ajatella, jos ompelu on harrastuksena entuudestaan tuntematon. Usein halpiskoneita markkinoidaan hurjalla ommelmäärällä, mutta oikeastihan ommellessa ei useinkaan tarvita kuin muutamaa perusommelta - suoraa, siksakia ja saumurin puuttuessa jonkinlaista huolittelevaa jousto-ommelta. Lukuisille koristeompeleille en siis antaisi suurta painoarvoa valinnassa. Tärkeämpää on, että koneesta löytyy muutamia oleellisia säätömahdollisuuksia.

Yhtenä oleellisimmista pidän paininjalan puristuksen säätömahdollisuutta. Vaikka olisi minkälainen ammattilainen, ei kaikkiin materiaaleihin voi saada täydellistä ompelujälkeä yhdellä ainoalla puristuksella, vaan sitä on säädettävä materiaalien mukaan. Trikoolle hyvin pieni puristus, tai sauma aaltoilee rumasti, farkulle isompi jne.

Toinen tärkeä säätö on alalangan kireys. Omassa koneessani on metallinen puolakotelo, ja säätö on mahdollista ruuvia kääntämällä.

Jos ompelee kaksoisneulalla, täydellisen ompeleen saa vain, jos alalankaa löysää hiukan. Liian kireällä alalangalla kaksoisneulaompeleesta tulee nurjalta puolelta siksakin sijaan suora, jolloin ommel ei jousta ja t-paidoissa helmaompeleet ratkeilevat. Ohuita voileeverhoja ommellessa taas on saatava sekä ylä- että alalankaa löysemmälle, ettei ommel vedä kangasta kurttuun.

Kaksoisneulaan ja trikoo-ompeluun liittyen varmista myös, että koneessa on paikka kahdelle ylälangalle. Mahdollisuuksien mukaan, ja jos aikoo ommella trikoota, kannattaa myös kokeilla, että kaksoisneula toimii testaamassasi koneessa.

Liikkeissä on yleensä mahdollisuus myös kokeilla koneita, ja saada samalla henkilökohtaista opastusta koneen käyttöön. Kannattaa kokeilla, saako langat näppärästi pujotetuksi (kun ompelee farkkuja ja vaihtaa joka välissä ompelulangan oranssiin tikkauslankaan, tämän tärkeys korostuu), miten päin alalanka tulee asettaa puolakoteloon, ompeleeko kone kaikkia materiaaleja moitteettomasti jne. Kannattaa siis ottaa koneostoksille mukaan koetilkkuja, ja kokeilla, miten kone selviää eri paksuisista materiaaleista. Mikä tahansa kone (toivottavasti ainakin) ompelee perus-lakanakankaan vahvuiseen materiaalin siistin sauman, mutta haastavimpia ovat ääripaksut ja -ohuet materiaalit. Usein myös ompelukoneliikkeistä löytyy kangaspaloja kokeilua varten.

Ompelualueen kunnollinen valaistus on toki myös hyvä ominaisuus, joskin sen puuttumista voi kompensoida kohdistettavalla pöytävalolla.

Polvinostin on väline, jota ei ehkä osaa kaivata, mutta jos sitä kerran pääsee käyttämään, paluuta aikaan ilman nostinta ei ole. Polvinostimella siis nostetaan paininjalkaa, jolloin molemmat kädet jäävät vapaaksi. Erityisesti applikoidessa tästä on suuresti iloa, mutta itse en ompele koneellani pienintäkään työtä ilman polvinostinta. Se on käytössä aina. Polvinostimen ainoa huono puoli on se, ettei sitä ole saatavilla moneenkaan koneeseen, eikä varsinkaan edullisempiin. Silti minun olisi pakko mainita se, koska itselleni se on niin tärkeä kapistus!

Uudemmissa koneissa on aika selkeästi merkittynä näytössä kaikki oleelliset säädöt. Vanhemmissa koneissa olen joskus törmännyt siihenkin, että koneen kyljessä on erilaisia kiekkoja, joissa on numeroita, mutta missään ei mainita, mitä mistäkin säädetään. Jos koneen mukana ei tule käyttöohjekirjaa, kannattaa selvittää kiekkojen tarkoitukset tarkkaan myyjältä.

Pähkinän kuoressa: jos käytössä on muutama satanen, osta mieluummin käytetty kuin uusi. Koneissa perusominaisuudet pysyvät samoina, joten vanha hyvin huollettu kone kykenee samaan kuin uusikin, tuossa hintaluokassa parempaankin. Mitä painavampi kone, sitä enemmän se sisältää metalliosia, eli on kestävämpi kuin muovinen. Kaupan päälle se pysyy ommellessa vielä pöydälläkin, kun paino pitää sen paikallaan. Perussäädöt (ylälangan kiristys, tikin pituuden ja leveyden säätö) löytyvät jokaisesta koneesta, mutta kiinnitä huomiota paininjalan puristukseen ja alalangan kireyden säätöön. Konetta, josta niitä ei löydy, en ostaisi. 

Koska mikään ei tapa alkanutta innostusta tehokkaammin kuin kehno kone, toivoisin jokaisen löytävän itselleen luotettavan masiinan, josta parhaimmillaan tulee melkein ystävä. Oikein huollettuna laadukas kone toimii luotettavasti vuosikymmeniä, ja siihen sijoitettu summa maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin hyvän harrastuksen tuoman hyvinvoinnin muodossa. Kaupanpäällisinä taidot kehittyvät joka ompelukerralla, tuotoksista syntyvää iloa unohtamatta. 

Mitä te muut painottaisitte koneen valinnassa? Kerro ihmeessä ajatuksesi kommenttikenttään! Kommentoineiden kesken arvotaan tosimummomainen käsivarsineulatyyny. Toivoisin myös ajatuksia siitä, onko tuo nykyinen kommentointimahdollisuus aikaisempaa parempi. Ennen piti olla kirjautuneena google-tunnuksilla jotta pystyi kommentoimaan. Nyt kommentin voi jättää kuka tahansa, mutta käytössä on sanavahvistus. Se on ärsyttävä, minä tiedän, mutta ilman sitä blogi täyttyy roskapostirobottien roskaviesteistä.

Kympin kevättakki

Taisin viime viikolla kehuskella kangasvarastojeni vajentumisella. Mitenkäs se menikään - kuuseen kurkottava kapsahtaa johonkin toiseen piikikkääseen... No ensin on kyllä puolustuksekseni mainittava, että on niitä kaapissa muhineita kangaspaloja kyllä ommeltukin urakalla! Yksi urakka, johon upposi kaksi kaapissa pitkään lymynnyttä, alunperin kirppiksltä ostettua kangaspalaa, on pojan uusi kevättakki.

Päällinen on leveävakoista samettia Kontista, eikä tainnut olla montaa euroa hintaa tällä palalla. Kontista taisi olla myös vuorikankaana käyttämäni oudon värinen college, jonka itse joskus värjäsin harmaalla kangasvärillä. Harmaa olikin aika vihertävä, minkä vuoksi värjätty pala jäi aikanaan kaappiin. Tähän takkiin tuo vihertävyys kuitenkin kävi kuin nenä kenen tahansa päähän.

Hihojen vuoriksi ompelin liukasta vuorikangasta, kuten tapanani on ollut. Pukeminen sujuu näin istuvan mallisessa takissa helpommin, kun paidan hiha ei nouse pukiessa kainaloon. 

Leikkasin vuorikankaasta vielä koristemielessä suikaleet tuohon vuorin ja alavaran väliin, kun se tuntui ideana kivalta.

Alunperin kuvittelin tehneeni tämän takin myyntiin, mutta koska poika ihastui tähän, päätin jättää tämän omaan käyttöön. Onpahan yhden tenavan kevättakkipulma nyt menneen talven lumia, eikä takille tainnut kertyä hintaakaan juuri kymppiä enempää! Se on jo poikkeuksellista näinä kalliiden kankaiden aikoina.

Takin vetoketjun poikkesin hakemaan paikallisesta kangaskaupasta, jossa olikin viekkaasti hinnoiteltu paljon kankaita vitosen metrihintaan! No pari metriä ostin, kun halvalla sain! Saattaa olla että poikkean myöhemmin uudestaan. Käykääpä paikalliset lukijani ostoksilla, tämän ja ensi viikon ajan sieltä saa vitosella mm. Nanson trikoita!

Minä jo silppusin toisen metrin pitkiksiin, toinen on vielä ehjä ja odottaa saksien joutohetkeä.

Ja lisää kankaita! Armaalta anopilta olen saanut lahjoituksena kankaita aikaisemminkin, ja tällainen onni kohtasi taas eilen. Esikoinen poimi kangaspinossa päällimmäisenä olleen punaisen kukkacollegen väittömästi hyppysiinsä ja "tilasi" siitä itselleen hupparin. Tämän päivän päätoimena olikin toteuttaa tuo toive.

Sivusaumoihin kaaritaskut, eteen vetoketju. Ihan perus.

Parasta näissä on, kun lapset vielä huolivat päälleen melkein mitä tahansa ja jopa pyytävät äitiä tekemään. Nautin tästä vaatettajan etuoikeudesta niin kauan kun sitä kestää!

  

Eräältä "asiakkaalta" sain tilaustöiden ohessa isot määrät nappeja, lankoja, nauhoja ja kaikkea mahdollista tärkeää. Vaatimattomaan nappikokoelmaani tuli merkittävä määrä lisäystä. On minulla nyt, mistä valita, kun inspiraatio iskee! Näitä on ihan mahtava pelkästään katsellakin, kun heti tuntuu, että alkaa sormia kutittaa siihen malliin, että tekemään on päästävä!

Miten sinä muuten yleensä kehität ideasi? Kun aamulla heräät, joko tiedät, mitä uutta sen päivän aikana käsilläsi luot? Minulla se menee enemmän niin, että kun velvollisuuksiltani selviän, pujahdan ompeluhuoneeseen, pysähdyn kangaskaapin eteen ja tuumaan hetken. Katse tarttuu joskus johonkin kauan unohduksissa olleeseen kankaaseen, ja illalla se onkin muuttunut vaatteeksi. Näin kävi esimerkiksi tuon pojan kevättakin kanssa. Ja koska olen sellainen tuulella käyvä kello näiden inspiroitumisteni kanssa, en oikein näe itseäni alan yrittäjänä, joka ompelee tehokkaasti sarjatyönä samanlaisia takkeja ja puseoita jonossa. Nautin suunnattomasti siitä, että voin itse päättää, mitä ompelen ja milloin. Kun vimma yllättää, saatan kyllä ommella kymmenen samantapaista tilkkupeittoa putkeen, mutta väkisin siitä ei tulisi mitään. Ainakin siitä puuttuisi tekemisen ilo, ja se kai lopulta tässä on tärkeintä!

Uusvanha farkkuhame

Edellisen postauksen farkkuhametuunauksesta havahtuneena huomasin, että minullahan on parin euron metrihinnalla hankittua mustaa farkkukangasta kaapissa, ja koska konekin on niin hirmuisen hyvä surisemaan, ei siinä auttanut kuin ryhtyä tuumasta toimintaan.

Edes eteiseen yllättäen tupsahtanut taloustutkimuksen haastattelija ei saanut syttynyttä farkunompeluinnostustani laantumaan, vaan minä ommella huristelin vain, ja haastattelija lateli kysymyksiään jostain sieltä selkäni takaa. 

Kuva on kyllä pelkkää huijausta, sillä tässä korjaan vähemmän inspiroituneena miehen työhousuja!

Suuri Käsityö -lehdessä oli pari vuotta sitten sellainen hamemalli, että merkitsin lehden kannen Post-it-lapulla, jotta muistaisin myöhemminkin, mistä löytyisi se hyvän näköinen farkkuhameen kaava. Samaa muistilapputaktiikkaa käytän muuten enemmänkin - lappuun vain merkintä, mitä jännää joku kaavalehti sisältää, ja lappu kiinni kanteen. Lehtiä plaratessa löytää helposti hakemansa, kun se lukee heti kannessa, eikä tarvitse selailla läpi jokaista lehteä. Tämän näköinen hamonen lehdessä kiinnitti huomioni, ja näin siinä hyvää ainesta minunkin hameekseni.

Toki omia vapauksia piti käyttää, ja taskujen, helman pituuden ja monen muunkin yksityiskohdan osalta hame muuttui aika paljon siinä valmistumisen aikana. Valmis hame oli malliltaan oikein hyvä, sentilleen minulle sopiva ja muutenkin onnistunut - olinhan tehnyt jopa sovityskappaleen lakanakankaasta ja muokannut kaavat sen mukaan juuri itselleni sopiviksi. Mutta jotenkin se oli pliisu. Kokeilin kangasliidulla pieniä testikulutuksia taskujen reunoihin ja muihin luonnollisestikin kuluviin kohtiin, ja heti näytti paremmalta. Siitä intoutuneena kokeilin käyttää hiomapaperia kulutuksien tekoon, mutta se rikkoo helposti myös tikkaukset, joten lopetin sen kokeilun lyhyeen. Sitten hoksasin.

Maali! Huonekalumaali! Tietysti! Miten en heti tajunnut!

 

Sehän en lähde vaatteista pesussa ainakaan silloin, jos sitä sutii tamineisiinsa vahingossa, joten kai se pysyisi siinä tahallaankin sudittuna. Ajan kanssahan se saa kuluakin pois, kun tilalle tulee luonnollista kulumaa.

Minua harmittaa nyt ihan suunnattomasti, etten malttanut sen vertaa, että olisin ottanut kuvan hameesta ennen maalausta. Muutos on uskomattoman suuri. Mutta tässä on kuva samasta farkusta kankaana, ja alareunassa oikealla on maalikokeiluitani, joita tein ennen kuin ryhdyin sotkemaan hametta.

Ohensin Helmi-kalustemaalia reilusti vedellä ja kostutin siihen 50mm:n pensseliä vain ihan vähän kärjestä. Ensiksi sudin hametta kauttaaltaan saumoista, taskuista ja lopulta vähän joka puolelta. Sen jälkeen puin hameen päälleni, lisäsin pensseliin vähän väriä ja sudin reippaammin värilitkua niihin kohtiin, joihin myöhemmin luonnollisestikin tulee kulumaa. Kankaaseen muodostuviin poimuihin, etukappaleen rypytyksiin, taskunsuihin...

Voi että olen tyytyväinen tähän! Eikä muuten ole maalattunakaan yhtään kova tai jäykkä tuo kangas, koska maalia oli keitoksessani niin vähän - laimennussuhde veteen voisi olla jotain sen suuntaista kuin 1:20 tai jopa vähemmän.

Nappi on kankaan läpi pikkunaulalla painettava miehen työhousujen mukana tullut varanappi, jota pahoinpitelin myös maalilla. Sepalus on mallia farmari, tietysti.

Napinläpi olisi pitänyt ommella jo ennen tikkauksia mahdollisimman aikaisessa vaiheessa, sillä Berninan iso napinläpijalka jäi jumittamaan keulastaan tuohon vyötärökaitaleen reunatikkaukseen, ja lopulta jouduin tekemään napinläven valmiiksi käsivaraisella siksakilla.

 

Mutta pikku ongelmista huolimatta olen lopputulokseen kerrankin erittäin tyytyväinen. Näitä kulutettuja on kyllä tehtävä lisää, sillä varauksella, että hame on pesun jälkeekin vielä hyvän näköinen! Palaan raportoimaan asiasta, kunhan olen pessyt tuon. 

Ps. kurkatkaapa mielenkiintoinen farkkuinfo täältä!