Vartin pikatuunaus kalkkimaalilla

Pitkään poissa käytöstä ollut pöytävalaisin oli jo saada lähtöpassit kirpparille, mutta ajattelin antaa sille vielä tilaisuuden. Pellavainen varjostin oli last seasonia, sen lisäksi, että sen alareunaa kiertävä kiristysnauha oli kuoleutunut, ja remonttia olisi vaadittu joka tapauksessa.

Tytöt nappasivat varjostimen omiin leikkeihinsä ja värkkäsivät siitä komean vannehameen pehmonallelle. Minä ostin valaisimelle pelkistetymmän pyörylän muutamalla eurolla, enkä enää muista edes, mistä.

 Ja kuten huomaatte, varsi sai maalista. 

Kaksi pikaista kerrosta mustaa Marabun kalkkimaalia suoraan tuubista pensseliin ja siitä pintaan. Aikaa kahden kerroksen maalaamiseen meni taukoja huomioimatta enintään vartti. Välissä ehdin keittää maalinkuivumiskahvit.

On se vaan mukava maali. Ja pinta on niin nätisti matta! Tuohon ei voi kyllästyä. Aluksi ajattelin maalata mustalla ja hioa varteen kulutuksia, mutta ainakaan vielä en raaskinutkaan. Ehkä myöhemmin, jos taas kyllästyn tähän. Nyt saa olla näin.

Eteisen seinäänkin löytyi ratkaisu, jota aikaisemmin etsin, mutta se ei olekaan tapetti. Yritän päästä sen suhteen tositoimiin heti, kun töiltä ja muulta elämältä suinkin ehdin. Siihenkin saattaa liittyä ystävämme kalkkimaali...!

Nahanmaalauskokeilu

Nappasin pari viikkoa sitten huutokaupasta mukaani tämän näköisen voittohuudon.

Ehkä tämä on enemmän retrokodin tyylinen, mutta ajattelin silti kokeilla, saisiko tästä kivan työtuolin tyttären pianonsoittoharrastukseen, ja samalla koulupöydän eteen liian matalan pinnatuolin tilalle.

Nahka hiukan repsotti, mutta metallirunko on huippukunnossa ja mekanismi toimii moitteettomasti.

Kermanvaalea metallirunko on niin nätisti kulunut, etten raaski sitä maalata, vaikka aluksi niin suunnittelin tekeväni. Aina kannattaa ottaa kuppi kahvia ja miettiä uudestaan, niin välttyy liian pikaisilta ratkaisuilta.

Aika pinttyneen likainen tämä istuin kyllä oli, ja hyvän tovin sitä Universal Stonella hinkkasinkin. Mietin myös, että kyseinen puhdistusaine saattaisi himentää nahan pintaa samalla sopivasti, jotta maali tarttuu siihen paremmin.



Tuolissa oli myös aika vahva vanhan hometalon haju, joten siksikin kävin sen puhdistaessani huolella läpi. Haju lieveni paljon, mutta pieni aavistus siitä nousi edelleen, kun oikein nuuskaisi. Päätin kokeilla maalata nahkaosat kalkkimaalilla, ihan jo siksikin, etten ole aikaisemmin moista kokeillut, ja kaikkeahan pitää kokeilla. Samalla tutkailin, että tarvittaessa päälliset on helppo uusia kokonaan, joten mitään tässä kokeilussa ei menettäisi, vaikka kävisi huonosti.

Sekoitin mustasta ja valkoisesta kalkkimaalista harmaata ja sudin pensselillä hyvin ohuen kerroksen ohentamattomana. Pinta oli yhdellä maalauskerralla täysin peittävä, ja nahan kuvointikin säilyi kivasti näkyvissä.

Yhdellä kerroksella olisi varmasti saavutettu paras lopputulos, mutta minusta väri alkoikin näyttää liian tummalta, ja niinpä maalasin nahan toiseen kertaan, vaaleammalla harmaalla. Tällä kertaa käytin maalaamiseen superlonia, ja uskoisin, että alusta alkaenkin se on parempi tässä nahkahommassa kuin peruspensseli. Sillä saa paremmin hierrettyä ohuen, tasaisen kerroksen.

Kuivumisen jälkeen lopputulos oli kaunis, nahka oli edelleen nahkaa ja värikin melko tasainen. Hirvitti kuitenkin, että maali ei kestä yhtään kulutusta, ja päätin tehdä saman kuin kalkkimaalatuille puuhuonekaluille.

Suojasin pinnan Domus Naturan vahalla, mutta se ei ollutkaan hyvä juttu. Kuivuttuaankin pinta on tahmea, ja siihen tarttuu niin pöly kuin hiuksetkin. Lisäksi istuinosasta löytyy edelleen pieni homeinen vivahde, kun sitä läheltä nuuskii, joten päälliset menevät jossain vaiheessa kokonaan vaihtoon. 

Runkoa en kuitenkaan maalaa. Se päätös on vain vahvistunut, kun pesun jälkeen siitä tuli entistä vaaleampi ja kauniimpi. Maalin kuluminen, jota siinä paljon on, on vain hyvä. Lapsetkin sanovat jo, että koska äiti tykkää kaikesta vanhasta ja kuluneesta, siitä tulee pian itsekin sellainen. Sitä odotellessa!

Tuunaamo

Sattuipa niin mukavasti, että tänään oli mitä mainioin aurinkoinen päivä, jollainen aina aiheuttaa megalomaanisen sisustusvimman, ja samaan päivään osui vielä vuosivapaapäivä, eli palkallista joutenoloa. Mutta en siivonnut, enkä edes vaihtanut järjestystä, vaikka harkitsin kyllä, sen myönnän. Sen sijaan tein pari pikkuprojektia, jotka ovat olleet mielessä ainakin vuoden, mutta jääneet syystä tai toisesta toteuttamatta.

Ensimmäinen oli tämä ikkunanpoka, jonka toin jo vuosia sitten meille jatkojalostusta odottamaan. Poka on peräisin lapsuudenkotini ikkunaremontista jostain 80-luvulta. Siitä ikkunanvaihdosta saakka näitä on lojunut vinot pinot aitassa, jossa muistan niitä jo lapsena katselleeni.

Tällä hetkellä olen ehdotomasti sitä mieltä, että nämä ovat kauniimmat kuin silloin tilalle vaihdetut, sille ajalle tyypilliset tummapokaiset ikkunat. Lämmön eristävyys voi toki olla ihan toinen juttu, mutta on nämä kauniita kyllä! Voin hyvin kuvitella tällaisten ikkunoiden eteen pelargonit kukkimaan ja kevyet verhot liehumaan kesätuulessa, kun tuuletusikkunaa pidetään auki.

No mutta nyt siitä kuitenkin tuli Etolan dc-fixillä liitutaulu. Varsinaista tarvetta sille ei kyllä ole, mutta onpahan vaan hauska kapistus. Seinälle tätä tietysti mielisin, mutten taida edes ryhtyä ehdottelemaan, koska painoa tällä on yllättävän paljon, eikä meille seinään reikiä ihan hetken pehmittelyn jälkeen vielä porata. Ja aina se kantava kohta seinässä on väärässä kohdassa, eikä juuri siinä, mihin haluaisin jotakin raskasta ripustaa. Hirsiseiniä odotellessa, siis.

 

Toinen pikkutuunaus on tämä vasemman reunan harmaa maljakko. Ostin sen muutamalla kymmenellä sentillä kirpparilta vain siksi, että pääsisin kokeilemaan, saako rumasta kalkkimaalilla kauniin, ja miten hyvin maali pysyy lasitetussa, liukkaassa pinnassa.

Kotoa löytyi entuudestaan mustaa ja valkoista Marabun kalkkimaalia, joista sekoittelin tummanharmaan pohjavärin maljakon pintaa varten. Yhden kerroksen jälkeen pohjan vaaleus kuulsi vielä hiukan läpi.

Toinen kerros peitti pinnan kokonaan.

Tämän jälkeen töpöttelin superlonisella (käyttämättömällä) siivoussienellä pintaan tummaa harmaata, valkoista ja vaaleampaa harmaata vuoronperään, mahdollisimman epätasaisesti.

Ruukun, tai maljakon, ympärys on sen verran pieni, että kummoinen ruukku ei sen sisään mene. Ehkä tämä onkin enemmän leikkokukkakäytössä. Taidankin heti huomenna ostaa tähän tulppaanikimpun!

Sellaisia tuunauksia tänään. Näiden lisäksi maalasin eilisen huutokauppalöydön, mutta se on sitten ihan oma postauksensa, kunhan saan sen kokonaan valmiiksi. Pianotuoliahan minä aikaisemmassa kerrossänkypostauksessa vähän haikailin, ja sellainen tekele on nyt puolivalmiina.

Talonpoikaishenkeä hakemassa

Eihän siitä ole kuin seitsemisen vuotta, kun ostimme kirkuvanpunaisen pinnakerrossängyn ja kunnostimme sen kolme- ja neljävuotiaiden nukkumapesäksi.

Mutta niin vain tuli sekin päivä, kun esikoinen totesi, että ihan kohta jalat ja pää ottaa kiinni sängyn päätyihin, ja se jos mikä on tosimummolle Mahdollisuus. 

Muutaman illan vietin koneella vaihtoehtoja etsien ja vertaillen, ja sen seurauksena olin entistä vakuuttuneempi siitä, että maailma on täynnä rumia kerrossänkyjä, jotka ovat myynnissä. Ne harvat kauniit eivät sitten myynnissä olekaan. Usein ne on rakennettu paikalleen tuvan nurkkaan ja ovat sen verran kookkaita, etteivät sieltä yhtenä kappaleena ulos tulisi, vaikka myyntihaluja olisikin.

Tällaiseen mäntyhökötykseen sitten menin iskemään silmäni. Matkaa oli useampi sata kilometriä ja hintaa satanen, mutta jos vaihtoehtoja on yksi, on otettava se yksi. Kahden viikon takainen vapaalauantai meni aamusta iltaan autossa istuessa - mutta sehän oli samalla vähän kuin päivän mittainen loma ja parisuhdeaikaa, kun lapset olivat serkkulassa reissun ajan.

Haaveilin maalaavani sängyn vihertävänharmaaksi, ja kulutuksia tulisi tietysti myös. Alla olevan sohvan kuvan kanssa marssin rautakauppaan ja pienen vatuloinnin jälkeen sävytin maalin Teknoksen värikartan mukaan sävyyn T1246. Todellisuudessa kuvassa ei varmasti ole lähellekään se sävy, mutta siinä oli vähän sitä fiilistä, mitä hain - vaalea väri, muttei kuitenkaan valkoinen, harmaa, muttei kuitenkaan selkeästi harmaa, vaan vähän vihertävä.

Kotona valitsemani väri alkoi kuitenkin tuntua liian räikeältä ja vaalealta, ihan liian pääsiäiseltä. Koska kyseessä oli kalkkimaali, päätin ottaa riskin ja sävyttää sitä entuudestaan varastoistani löytyvällä mustalla kalkkimaalilla.

Saatuani maalin sekoitetuksi olin varma, että omapäinen sävytyskokeilu kannatti.

Liian tummaksi väri ei mennyt vieläkään, mutta liian vaaleakaan se ei enää ollut. Voisi siis väittää juuri sopivaksi.

Ensimmäinen maalikerros oli nopeasti sudittu, mutta kauemmin meni ennen maalaamaan pääsyä nuppien irrotuksissa, mäntypinnan hinkkaamisessa mustasta liasta, saranoiden ruuvaamisissa sun muissa esivalmisteluissa. Jos nämä projektit olisivat pelkkää maalaamista, niin liian lystiähän se jo olisikin!

Totuus on valmiiksi nylppääntyneitä, ruosteisia ruuveja, lipsahtavia ruuvimeisseleitä ja kiukkuisia suhahduksia, purua, pölyä, pakkelia ja hukassa olevia työkaluja (mikä tarkoittaa myös monia, monia tiukkasävyisiä puheluita puolisolle töihin, että missä on kuumailmapuhallin ja missä on se yks juttu jolla katkotaan ruuveja).

Ensimmäisen maalikerroksen jälkeen totesin myös, että on ihan pakko pakkeloida yläpetin sivulaitaakin, koska se oli kuin kettingillä piesty. Ja jotta sellaisesta saa tasaisen, tarvitaan paitsi sitä pakkelia, myös hiomista, ja jotta homma ei menisi liian helpoksi, tämä kaikki piti tehdä keskellä olkkaria, koska ei lukuisista vaatimuksistani huolimatta ole vieläkään kesä, ja koska muutakaan lämmintä ja kuivaa paikkaa tällaiselle projektille ei meillä nyt ole.

Mutta niinpä vain tuli todistettua taas se, ettei niillä ulkoisilla puitteilla ole niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkempää on palo tähän hölmöilyyn. Sillä onhan se nyt hölmöilyä hioa pakkelia keskellä olohuonetta! Yritin minä tehdä sen pölyävimmän vaiheen silloin, kun olin yksin kotona ja imuroida joka välissä irtopölyä kaikkialta. 

Lopputulos on kuitenkin niin palkitseva, että siinä unohtuu turhankin pian kaikki homman ikävät puolet. 

Maalipinnan valmistuttua hioin kauttaaltaan hiukan karhean kalkkimaalipinnan 240-hiomapaperilla ja kulutin puun näkyviin kulmista. Päälle tuli Domus Naturan väritön vaha, jota uskallan kyllä suositella. Tärpättimäinen tuoksu ei ole niitä miellyttävimpiä, mutta vaha on helppo levittää ja se kuivuu nopeasti. Kun kuivuneen vahapinnan kävi vielä uudestaan läpi puhtaalla liinalla, pintaan tuli kaunis satiinimainen, himmeä kiilto. Kun ompelin vielä vanhasta lakanasta sivuverhon somistukseksi ja viritin Ikean halpisverhotangosta sille roikottimen, oltiin vetimiä vaille valmiita.

Koska puunuppien irrotuksessa joutui käyttämään voimaa ja väkivaltaa, osa puupinnasta vaurioitui ja repesi lakan mukana irti laatikoista, ja siksi etsin tilalle sellaiset vetimet, jotka peittäisivät pahimmat vauriot. Toki paikkasin niitä(kin) pakkelilla ennen maalausta, mutta ei silläkään ihan uudenveroista saa.

Sellaisenaan nämä Bilteman rinkulat olisivat olleet turhan tummat muuten vaaleaan sänkyyn, mutta mitäpä ei kalkkimaalilla voisi tuunata.

Toissapäivänä vihdoin koitti muuttopäivä, ja raahasimme todella painavan sängyn osa kerrallaan tyttöjen huoneen nurkkaan. Tämä valtava, lähes kaksi metriä korkea rohjake olisi kauneimmillaan isossa huoneessa, mutta talon ainoa iso huone on olohuone, eivätkä tytöt kuulemma aio nukkua siinä.

Finlaysonin ihanat raitalakanat pääsivät arvoiseensa ympäristöön ja sopivat mainiosti petin pariksi.

Maalia meni vähän reilu litra (0,9l ja 0,225l) ja vahaa puoli purkkia. Näin isoksi sängyksi se on minusta yllättävän vähän. Toisaalta en maalannut mitään turhaa, vain näkyviin jäävät osat.

Verho oli tosiaan aikaisemmassa elämässään lakana, jonka olen ostanut aikoja sitten kirpputorilta. Hiukkasen se oli jo pehmemämpi keskeltä, mutta ihan ryhdikäs verho siitä vielä tuli.

Koska ennen-jälkeen-kuvaparit on niin kivoja, tässä teille vielä sellainen:

Ehkä seuraavaksi jokin ihan pieni ja kevyt projekti... vähän aikaa voisin nauttia hiukan tilavammasta ja pölyttömämmästä olohuoneesta!