Lähimatkailua ruukkimiljöössä

Viime kesänä osuttiin ihan vahingossa Fagervikin ruukin ympäristöön, mutta eilen tehtiin lasten kanssa ihan suunniteltu päiväreissu toisen ruukin alueelle.

Juankoskella, ei kovin kaukanakaan, on sijainnut aikanaan rautaesineitä valmistava ruukki, ja sen ympärille on rakentunut kokonainen kyläyhteisö kirkkoineen ja kouluineen, kuten ruukeille on tyypillistä. 

Ruukkialue levittäytyy Juankosken keskustan alueella niin laajana, että aikamme ihmeteltiin ensiksi, mihin pitäisi mennä ensiksi ja minne jätetään auto, mutta lopulta jätimme sen vanhan valimon pihaan, jossa taisi olla nykyään ainakin kuntosali ja kodinkonehuolto, ellei muisti vallan valehtele. Siitä käveltiin lähellä olevaan museoon, ja päästiin aloittamaan kierros faktapohjalta.

Lapsillekin valkeni neljän kerroksen aikana hyvin, mikä se ruukki oikein on ollut ja mitä siellä on tehty. Joku hoksasi miettiä sitäkin, että onkohan meidän pihalla oleva iso valurautapata siellä tehty. Pitäisikin katsella, löytyykö siitä mitään tietoa valmistajasta.

Ruukilla on ollut myös oma navetta, ja navetasta oli tuotu museoon nämä somat nimikyltit. Jos minulla olisi navetta, siellä olisi juuri tällaiset nimikyltit! Aivan ihania!

Nyt tuossa navetassa oli mm. kirppis ja lounasravintola, ja kirppikseltä löytyikin pari pikkuaarretta kotiinviemisiksi yksittäisillä kymmensenttisillä.

Museon vieressä oli ruukin vanha konttorirakennus ja rautavarasto.

Konttorirakennuksessa oli paikallisten taitajien näyttelyitä ja hamppuvohveleita tarjoileva kahvila. Nykytrendin mukaisesti sieltä olisi löytynyt myös pakohuonepeli.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen iski jo nälkä, ja hetken arvoimme, mentäisiinkö pitsalle, mutta jotenkin siinä helteessä lämmin ruoka ei ajatuksena houkuttanut ollenkaan. Haettiin kaupasta mitä kukanenkin halusi, kolmioleipää, vanukasta, jääkahvia sun muuta mukavaa, ja mentiin ulos eväsretkelle. Kaunis ja vilpoinen varjopaikka löytyi tehtaankirkon pihalta.

Koska kirkon ovi oli pönkätty (koivuklapilla) auki, käytiin kurkkaamassa sisällekin.

Ihan se näytti edelleen käytössä olevan, ja minulla otti sydämestä nämä penkit, joista on selkeästi poistettu joskus maali.  Niin kauniita! Tällaiset väliovet haluaisin joskus omaan kotiini - umpipuiset peiliovet, joista on poistettu maali.

Takanurkasta oli revitty seinää sen verran auki, että jokainen pystyi päättelemään kirkon suunnittelijoiden päätyneen aikanaan hirteen.

Mutta vasta patruunanmäellä sijainnut pytinki sai minut hokemaan, etten kestä. Sisääntulo itsessään oli jo riittävän komea. Ettei yhdet pylväät riittäneet, vaan piti laittaa tuplana.

Ennen päärakennusta kuusikujan varrella oli tämä kaunein näkemäni vesitorni.

Ja päärakennus sitten - sitä en kestänyt enää yhtään. En muistanut kuviakaan ottaa kuin tämän yhden, kun huokailin vain. Isot terassit edessä ja takana, mitä näkee vanhoissa kartanoissakaan harvoin. Huoneita joka sormelle ja ylikin, ja neliöitä varmaan puolentuhatta.

Niin kertakaikkisen komea ruukinkartano mäellä, ja takaterassilta suora näköyhteys tehtaalle. Siellä on patruuna itse sikaria tuprutellen katsellut tiluksilleen, että hoituuko ne hommat. Pusikkoa on epäilemättä ollut silloin huomattavasti vähemmän, minkä vuoksi itse Patruunanmäkikin on ollut eri loistokas näky tehtaalta päin.

Eipä ollut piharakennuksissakaan valittamista. 

Kyllä näitä katsellessa aina iskee haikeus. Mennyt aika ei koskaan palaa, eikä se kaikessa olisi niin toivottavaakaan, mutta voitaisiinko palata tähän rakennustapaan, jookos!

Päivän päätepuolella ajeltiin vielä katsomaan hiiluuuneja, jotka olivat keskustan ulkopuolella Pikonniemessä. Niihin ei ikävä kyllä päästy nyt sisälle, mutta muualta luin, että sisälle toiseen rakennukseen on koottu aiheesta näyttely. Senkin haluaisin joskus nähdä. Nämä kaksi hiiliuunia taitavat olla aikalailla harvinaisuuksia Suomessa, kun muualta vastaavat uunit on purettu.

Sitten piti hikisen päivän päätteeksi tutustua vielä siihen järvimalmivarastoon!

Malmia emme alkaneet kaivamaan emmekä rautaa valmistamaan, mutta kylläpä virkisti puhdas vesi niin äitiä kuin lapsiakin. Ihmetykseksemme koko ranta oli mennessämme tyhjä, mutta sentään tuohon ajeli muitakin, kun hetken aikaa olimme pulikoineet. Muuten, melkein tuntui että koko Juankoski oli aika tyhjä. Museossa olimme ainoat vieraat, ja muuallakaan ruukkialueella emme moneen ihmiseen törmänneet. Jos sama kohde olisi vaikka Savon pääkaupungissa Kuopiossa, olisi tungos varmasti ollut toisenlainen. Mukavahan se on rauhassa toisia väistelemättä kierrellä, mutta samalla tulee surku näitä pieniä paikkakuntia, joissa on elämä hiljentynyt takavuosista. Ihan uhallaankin haluaisin muuttaa johonkin syrjemmälle, kun muuttoliikkeessä trendi näkyy olevan päinvastainen. Johtuuko sympatia syrjäseutuja kohtaan kasvutaustasta, mene ja tiedä, mutta edelleen asuisin mielelläni pikkupaikkakunnalla.

Melkein mistä päin Suomea vain löytyy sadan kilometrin säteellä ihmeteltävää jossain muodossa, ja onhan se hyvä itsekin tuntea vähän paremmin lähiseutujen historiaa. Siksipä suosittelen lämmöllä lähimatkailua kaikille! Meilläkin on perheen toinen vanhempi jo palannut lomalta töihin, joten olen nyt vielä lomailevana järjestänyt tekemistä lapsille ja itselleni. Monta kiinnostavaa kohdetta olisi käymättä edelleen, mutta onhan niitä kesiä. 

Kaunista kotimaata katselemassa

On meillä kuulkaa kaunis kotimaa!

Kyllä minä niin moneen kertaan taas tuota lausetta erinäisissä muodoissaan hoin, kun kuluneella viikolla kiertelimme karavaanimme kanssa maisemia ja kaikkea muutakin ihailemassa. Ulkomaanmatkailu toki suotakoon sitä kaipaaville, mutta toivoisin, että mahdollisimman moni jättäisi matkarahansa kotimaahan kohteisiin ja kiertelisi katsomassa, mitä kaikkea ihanaa meillä on Suomessa.  

Ylimmässä kuvassa nautitaan lounasta Sastamalassa, keskellä kaunista järvimaisemaa sileillä rantakallioilla. Vaunun kanssa reissatessa koemme mahtavaksi juuri sen, että kun löytyy kaunis paikka, siihen voi pysähtyä ihailemaan ja keittää vaikka kahvit. Kovin tarkkaa reissusuunnitelmaa ei ole tarpeen laatia etukäteen, ja viehätys onkin siinä, että matkan suunta mietitään yksi osuus kerrallaan.

Tällä kertaa alkusuunta löytyi miehen suvun kesken järjestetystä tapaamisesta, joka osui lomaviikkomme alkuun, ja jonka ansiosta aloitimme matkan Pirkanmaalta.

Parin päivän sukuloinnin jälkeen vaunu kiskaistiin auton perään, ja pian oltiinkin ensimmäisen kuvan pitkäksi venähtäneellä lounastauolla Sastamalassa, Tyrvään Pyhän Olavin kirkon pihassa. Vaikkei kirkkoja sen isommin harrastakaan, niin tuolla kannattaa käydä. 

Traaginen tarina tuhopolttoineen puhuttelee, ja yhtä paljon puhuttelee myös talkoolaisten sitkeys saada kirkko rakennettua täyden tuhon jäljiltä taas käyttöön. Myös reitti pitkin lammaslaitumia vilahtelevia maaseutumaisemia on kaunis, ja pikkutiellä kohti kirkkoa viimeistään tuli sellainen olo, että tässähän voisi olla vaikka Ahvenanmaalla.

Yöksi ajelimme Poriin, jossa näimme paitsi paljon kaunista, myös käärmeen rantakivikossa. Vasta käärmeen jälkeen lapset uskoivat, ettei kuvan kaidetta ylitetä. Tässä ihastellaan merta ja navakkaa merituulta ravintola Merimestan pihassa.

Koska oltiin Porissa ja aurinko pistoi, käytiin ilman muuta myös Yyterissä. Kahtena päivänä.

Hienon hiekan sekaan en uskaltanut oikeaa kameraa ottaa, joten Yyteristä on vain kännykkäräpsyjä. Lapsethan sekosivat täysin tuosta hiekasta. Ja onhan se ihanaa, pehmoista ja sileää silmänkantamattomiin!

Sen verran viileää oli ekana rantapäivänä, että aika pian meressä kastautumisen jälkeen lapsilla leuat löivät loukkua. Minä en todellakaan kokeillut uimista, hyvä että uskalsin vähän varpaita kastella! Kova tuuli puhalsi hienoa hiekkaa suut ja silmät täyteen, kun yritimme makoilla viltillä, joten ihan nappisää ei osunut sen suhteen. 

Hyvin levätyn yön ja toisen Yyterin käynnin jälkeen suunnattiin Kallon majakkasaarelle, koska lapsia kiinnosti nähdä oikea majakka.

No majakka oli vähän ujo ja piilotteli pressujen sisällä, mutta hyvä fiilis tuli siitä, että sitä kunnostetaan. Saarella oli nähtävää ilman majakkaakin, ja hyvin saivat muksut ajan kulumaan sillä välin, kun vaunussa valmistui savulohisoppaa lounaaksi.

Seuraavan päivän kohteista ensimmäinen oli Susiluola.

Luolaan ei pääse, mutta sinne on asennettu valot, jotta peränurkkiinkin näkee. Voisi olettaa, että siellä tosiaan on joskus asuttu, vaikka kriitikot sitä epäilevätkin. Mene ja tiedä. 

Kristiinankaupungin korkeimmalla mäenharjanteella komeili taas niin kaunis vanha kirkko, että totesin meistä tulleen vanhoja, kun kirkkoja katsellaan. Joskus kymmenkesäisenä kuoromatkalla naapurimaassa kierrellessä muistan, miten turhautti, kun samalla reissulla olleet kirkko- ja mieskuorolaiset halusivat pysähtyä katsomaan Ruotsin kirkkoja. Mutta onhan ne oikeasti aika komeita, nyt minäkin sen myönnän! Tämän kirkon kupeessä oli taas sellainen olo, että ollaan jossain saaristossa. Miksi nämä rannikkokaupungit on niin törkeän kauniita, ja miten minä olen osunut asumaan juuri toiselle laidalle tätä maata! Ehkä juuri siksi, että saisin käydä tuolla ihastelemassa sydämeni kipeäksi.

Samaisen kaupungin yksi erikoisuus oli nämä vesipisteet, joissa oli välillä jonoksi asti veden hakijoita. Käsipumppu oli korvattu sähköisellä, ja vesi oli niin kylmää, että kämmenkuppia pakotti, kun kourista ryysti.

Viimeistään Kristiinankaupungissa päätettiin, että joku eläinkohde on reissuun mahdutettava, kun tämä nuorempi neiti oli jo kipeänä ikävästä, kun kanat ja kissa jäivät reissusta pois. Jokaista pikkuotustakin piti hoitaa hellästi, kun isompia omia oli niin ikävä.

Kristiinankaupungin raatihuone on toiminut sotasairaalana sisällissodan vuosina.

Ja olihan samaisessa kaupungissa myös yksi erikoisuus, nimittäin tämä Kissanpiiskaajankuja. Rumasta nimestä (joka ei muuten liity kissojen piiskaamiseen) huolimatta kuja on kaunis. Nähtävyyden siitä tekee se, että se on Suomen kolmanneksi kapein katu.

Kristiinankaupunki jätettiin taakse alkuillasta, ja uimareissu heitettiin Kaskisissa. Uinnista virkistyneinä jatkettiin kohti Tuuria, ja seuraava päivä menikin ostoksilla ja miljoonativolissa. Muille perheenjäsenille kyläkauppareissu oli ensimmäinen laatuaan, minulla on takana yksi käynti liki parinkymmenen vuoden takaa. Sitä en vain ymmärrä, miten siitä voi olla niin kauan, kun en juuri yli kahtakymmentä vuotta ole itsekään, ja silti olin silloin jo ainakin seitsemäntoista.

Säät suosivat koko viikon ihan ennenkuulumattomalla tavalla. Jos viime kesänä tehtiin matkaa viileässä ja epävakaassa säässä, niin nyt aurinko hemmotteli meitä senkin edestä. Hellettä ja lähes pilvetöntä taivasta saatiin ihastella koko viikko.

Kyläkaupan pihassa suunniteltiin seuraavaa etappia.

Yörauha löytyi Ylistarosta, Malkakoskelta.

Keinotekoinen koski joen keskellä nousevine saarineen on komea kokonaisuus keskellä pohjanmaan lakeuksia. Paikka sijaitsee maaseudun rauhassa, emmekä olisi sinne varmaan ilman vinkkaajaa löytäneet. Yöllä ei kuulunut risaustakaan, paitsi välillä sorsaemon kaitsevaa paapatusta poikasilleen.

Aamun tultua oli sen odotetun eläinkohteen vuoro.

Ylistarossa sijaitseva Wanha Markki oli lasten suosikkipaikka koko reissulla. Eläinten vanhainkoti, vapaana kulkevat kanat ja lampaat, kaunis pihapiiri, upea pohjalaistalo, sen punamullatut piharakennukset ja leppoisa tunnelma saivat viipymään paikassa pitkään.

Illaksi ajeltiin Menkijärvelle. Jopa minusta tuntui jo, että jos sitä vaikka uskaltautuisi uimaan! Viime kesänä jäi uimatta luonnonvesissä kokonaan, ja nytkin kesän saldo on tämä yksi kerta. Täällä oli kuitenkin niin ihanan lämmin vesi ja hyvä hiekkaranta, että oli pakko.

Kokemuksen kruunasi sattumalta tarjoutunut saunamahdollisuus, kun rannassa oleva kyläyhdistyksen sauna oli avoinna kaikille saunaan haluaville. Ja mehän halusimme. Kylästä ja tästä rannasta jäi tosi hyvä muisto, ja jos joku paikallisista tämän sattuu lukemaan, niin suuret kiitokset sinne! 

Viimeinen yö sujui poikkeuksellisen miellyttävästi ilman hikoilua kuumassa vaunussa, kun koko sakki oli liottanut itsensä järvivedessä. Perjantai olikin kotiinlähtöpäivä, mutta vielä ehdittiin käydä tutustumassa Alajärvellä sijaitsevaan Tulivuorikeskukseen. Varsinkin nuorimmaista kiinnostaa kovasti kaikki maantiede, ja tulivuoristakin on menneenä talvena puhuttu paljon, miten ne toimivat ja mistä mikäkin johtuu. Täällä päästiin havainnollistamaan niitäkin. Täytyy hattua nostaa pariskunnalle, joka tämän on toisena työnään rakentanut pitkälti omin voimin. Paljon on nähty vaivaa ja käytetty aikaa ja rahaa.

Kotimatkalla pysähdyttiin vielä Kannonkoskelle Kivijärven kangasmaisemiin ruuanlaittoon, ja lapsia käytettiin tottakai uimassa. Kokonaisuutena voisi sanoa, että reissu oli lähes täyden kympin reissu. Matkaa taitettiin vain reilut tuhat kilometriä, mikä onkin lasten kanssa kahdeksalle päivälle jaettuna sellainen matka, että ehtii nähdä ja kokea muutakin kuin autossa istumista. Yli kahtasataa kilometriä ei taidettu ajaa yhtenäkään päivänä, paitsi ehkä kotiin tullessa. 

Suosittelen lämpimästi kotimaan matkailua jokaiselle! Arvostus omaa maata kohtaan kasvaa jokaisella käynnillä, ja lapsetkin näkevät samalla, miten erilaista voi olla saman maan rajojen sisällä. Esimerkiksi ruotsinkielisellä rannikkoalueella keskustelua aiheutti paljon se, miksi Suomi on kaksikielinen maa, ja miksi ne, jotka täällä asuvat ja puhuvat ruotsia, eivät kuitenkaan ole ruotsalaisia. 

Ihanaa oli kuitenkin palata myös kotiin. Viikonloppu on nyt pesty pyykkiä ja huokaistu, ja alkukesän työputken ja viimeistään tuon lomaviikon aikana käsiin levinnyt ja villiintynyt piha olisi aika saada kuriin seuraavaksi. 

Mikä parasta, meikämummolla on lomaa jäljellä vielä kaksi viikkoa! Kaksi viikkoa ilman aikatauluja, suunnitelmia, kiirettä. Toiveita ja tekemistä on kyllä listaksi asti, mutta kaikki sellaisia, etten niistä ala stressaamaan, ja teen sen, minkä haluan ja ehdin. Blogissakin saatetaan nähdä vilkkaampia aikoja, tai sitten ei. Siitäkään en ota paineita.

Ihanaa kesän aikaa kaikille!