Kaupantädin erilainen päivä

Moni saattoi hieraista silmiään kahteenkin kertaan tullessaan ostoksille työpaikalleni viime lauantaina. Myyjissä oli monen sortin eläinkunnan edustajaa, tonttua ja ties mitä satuhahmoa.

Naistenvaatepuolen täti oli muuttunut jouluporoksi, mutta palveli asiakkaitaan ihan kuten ennenkin - tosin asiakkailla saattoi olla hymy tavallista herkemmässä.

Työyhteisömme perinteeksi ovat muodostuneet lastentapahtumapäivät, ja yksi niistä ajoittuu joulun avauksen kanssa samaan aikaan. Silloin heitetään turhat kurtut ohimoilta ja ollaan luvan kanssa lapsellisia, ja saadaan siitä vielä palkkaa! Kaikenlaista muutakin tapahtumaa talosta löytyy noina päivinä, mutta työntekijöiden vapaa pukukoodi on tietysti meille itsellemme yksi päivän parhaista jutuista. 

Tätä päivää silmälläpitäen olin jo aikaisemmin haalinut kaupasta mukaani parin euron poronsarvet ja ajatellut, että laitanpa ne, jos en muuta keksi. Pelkät sarvet alkoivat kuitenkin hyvin pian tuntumaan tylsiltä, ja siitä se ajatus sitten lähti, kuten ruukataan sanoa.

Eurokankaasta löytyi aika sopivasti samaan sävyyn sarvien kanssa oleva neulos, jonka ostin pukua varten, ja kotoa siihen löytyi vielä tekoturkista etukappaleen piristeeksi. Kaava, jonka pohjalta poropukuni suunnittelin, löytyi 2/2017 Käsityölehdestä, ja oli alunperin villakankaasta ommeltu leveän mallinen tunika. Taskut tulivat tarpeeseen tähänkin asuun, sillä mukana piti kuskata vähintäänkin työpuhelinta ja kynää muistilappuineen.

 

Millään muotoahan lopputulos ei muistuta oikeaa poroa, mutta niinpä vain jokainen asiakas tunnisti kaupantätin poroksi - niin lapset kuin aikuisetkin. Tosin se oli varmasti ihan vain sarvien ansiota!

Valmista tunikaa piti muokata vielä vetoketjun lisäyksen verran jälkikäteen, koska tekoturkis ei joustanut ollenkaan ja pääntie oli turhan ahdas pukea. Onneksi kotoa löytyi sopivan värinen ja mittainen vetskarin pätkä, joten sekin ongelma oli nopeasti selätetty.

Päivästä tuli pitkä ja raskaskin, mutta varsin hauska. Ihmisiä oli paljon liikkeellä, iloisia pieniä ja isoja asiakkaita. Tästä perinteestä pidämme kiinni jatkossakin!

Pehmeä aikarauta ranteessa

Tuoreena vaimona yhtä tuoreelta puolistolta saatu rannekelloni palveli kymmenisen vuotta moitteettomasti, kunnes sen aika tuli täyteen vuodenvaihteen jälkeen, joten olen yrittänyt siitä lähtien pärjätä ilman kelloa. Huonosti olen pärjännyt. Töissä elää jossain määrin aikaa vilkuillen jo ihan tauon pitoa ja työajan päättymistäkin varten, eikä asiakkaiden nähden ole mukava kaivella aina puhelinta taskusta aikaa tarkistaakseen. Kotonakin elämä on sen verran aikataulutettua, että helpointa on, kun ajannäyttö kulkee aina mukana. 

Muutamia kelloliikkeitä olen käynyt kiertämässä lähiaikoina, mutten ole löytänyt yhtään kaunista tai mieleistä, paitsi yhden, jossa olikin sitten niin tökerö salpasysteemi, etten olisi itse saanut kelloa ranteeseen. Ei sellaisia, kiitos!

 

Hankin sitten pahimpaan tarpeeseen kaksi muutaman euron halpiskelloa Ebayn kautta, ja molemmissa oli sanomista. Toisessa on niin suuri kellotaulu, että tunnen kuljettavani seinäkelloa ranteessa. Ranneke oli säädettävä, joten siitä sentään sai sopivan. Yleensä ongelmana on aina suuri ranneke, ja se oli tietysti ongelmana siinä toisessa kellossa, jonka ranneke oli keinonahkaa - ei siis säätömallia. Se oli ranteen ympärille moninkerroin kieputettavaa mallia, tähän tyyliin.

Aikani yritin muokata rannekkeesta sopivaa leikkaamalla nepparikiinnityksen toisen pään pois ja kiinnittämällä uusia neppareita tilalle, mutta enpä onnistunut löytämään sopivaa vastakappaletta kellon omille neppareille. Lopulta kokeilin korvata molempien päiden metallinepparit kam-nepeillä, mutta eiväthän ne niin paksuun kappaleeseen tartu. Sisuunnuin lopulta niin, että napsautin koko rannekkeen saksilla kuuseen ja tein tilalle uuden. Mittojen mukaan. Siitä, mitä sattui kangaskaapista löytymään.

Tulipa muuten just eikä melkein sopiva.  Rannekkeessa on sisällä napakka, 2cm leveä kuminauha ja sen päälle on ommeltu juuri siitä hyvän värisestä nude-trikoosta kaitale. Kaitale on ommeltu kellotaulun alta päistään yhteen siksakilla, joten näkyvillä ei ole saumoja eikä turhia lukkosysteemejä. Ranneke joustaa sen verran, että se on helppo sujauttaa käteen, jossa se kuitenkin pysyy napakasti.

Eihän tämä mikään unelmien kello ole edelleenkään, mutta ihan hauska silti. Kyllä tällä pärjää, kunnes kohtaa sen oikean uuden kellon, joka palvelisi seuraavat kymmenen vuotta! 

Ps. Ebayn valikoimissa oli yksi lystikäs kello, joka olisi hauska ihan kurillaan hankkia jollekulle myöhästelijälle lahjaksi...

Viikko renkailla

Viikko kuuden ja puolen metrin mittaisessa asunnossa ei kuulosta kovin houkuttelevalta neljän muksun kanssa, mutta jos majaan lisätään renkaat alle ja auto eteen, ja kierrellään sen kanssa viikon ajan kaunista rannikkoseutuamme, muuttuu asuminen heti mielekkäämmäksi. 

Yyteri

Tuli nähtyä linnat ja kartanot, huvipuistot ja saaristot. Jokaiselle jotakin.

Särkänniemi

Vanha Rauma

Vuojoen kartano

Turun linna

Turun Tuomiokirkon puisto

Aurajoki

Saaristokeskus, Korppoo

Houtskari

Nauvo

Hämeen linna

Ja mikä parasta, nyt ollaan taas kotona! Sadetta tietysti saadaan, mutta sen parempaa tekosyytä ompeluhommiin ei olekaan. Reissupyykit saavat odottaa, nyt laitetaan suristen!

Sekatyönais

Päätyöni ohessa ehdin luikkimaan välillä hetkeksi omiin oloihini, joskin pomot seuraavat perässäni melkein aina. Heidänkin kanssaan onnistuu silti monenlainen tekeminen, ja toivonkin salaa, että edes yhteen heistä tarttuisi näistä puuhahetkistä jonkinlainen käsillä tekemisen palo. Tai ehkä se kulkee jo veren perintönä - isän puolelta öljyisenä ja käsiä mustaavana, äidin puolelta puun syitä rakastavana ja kankaisiin kajoavana. Toisen mielestä hyvälle haisee moottorikelkka, toisen mielestä puun hiontapölyä on varsin hauska hengittää, vaikka siitä tuleekin kurkku kipeäksi.

Kevät saa aikaan muutakin kuin likaisia ikkunoita. Ompeluhuoneen ovi raottuu, ja pikkuhiljaa kädet alkavat hipelöidä hiomalaikkoja, maalinpoistoaineita ja käsittelyä odottavia mööpeleitä. Jos vähän kokeilis. 

Naulakko on kuoriutunut mintunvihreistä maaleistaan ja odottaa lumisateetonta päivää, jotta pääsisin ulos hiaisemaan.

Kuukausia jo olen etsinyt vessan seinälle kaappia, ja tavoitteena on tietysti ollut löytää joku vanha ja sopivasti rapistunut kapistus. Mutta eipä ole löytynyt, ja kun on tarpeeksi monta kertaa todennut, että omaa hammasharjaa on jälleen käytetty pöntön kuuraamiseen, päättää lopulta tyytyä uuteen kaappiin, jotta välttyisi ostamasta jokaisella kauppareissulla uusia harjoja.

Kun kaappia kootessa viisivuotias katsoo vieressä kadehtien ja toivoen, että saisi itsekin isona kasata samanlaisen, tuntee olevansa aika taitava. Olkoonkin, että kaapin mukana tuli hyvät kokoamisohjeet. 

Hammasharjat pääsevät turvaan Ikean valkoiseen Lillången-seinäkaappiin, mutta koska en pidä tuosta modernista alumiinikahvasta, jätän sen pois ja korvaan muunlaisella nupilla. Clas Ohlsonilla on ainakin, mistä valita.

Sohvaakin on visioitu. Hommaa hidastaa se, että kyseinen sohva on jokaisesta liitoksestaan irti tai löysä, ja tilanne tuskin paranee edes poralla ja ruuveilla. Varsinainen keinutuoli nimittäin. En silti raaski hävittääkään, vaikka kunto sitä jo vaatisikin. Tästä opin vain sen, etten voi luottaa myyjän sanaan ja laittaa muita puolestani hakumatkalle, vaan jatkossa haen itse, jotta näen, onko ostos siinä kunnossa kuin myyjä väittää sen olevan.

No on vähän suristeltukin. Tuubihuivia esikoiselle...

Pieniä housuja pienelle kolmevuotiaalle...

.... Ja vähän jotain pientä muillekin. Shortsisetti tulee myyntipuolelle, jahka. 

Minulta kysytään jatkuvasti, miten ehdin tekemään niin paljon. Itse en koe tekeväni mitenkään erityisen paljon, mutta toisaalta en kyllä osaa olla tekemättä mitään. Harvoin pystyn keskittymään pitkäksi aikaa mihinkään projektiin, koska pääasiallinen työni on tämä jälkikasvu, mutta alitajunnassani suunnittelen ja mietin omia juttujani jatkuvasti, ja kun aikaa toteutukselle löytyy, itse työ sujuu sukkelaan, kun se on kerran jo puoliksi tehty. Ompeleminen sujuu suht nopeasti, kun koneet saavat olla esillä omalla pöydällään aina. Tutuilla kaavoilla ja ompelurakenteilla itse ompelutyöhönkään ei mene kauan. Kaikenlainen räpeltäminen on henkireikäni tähän rutiinien hallitsemaan ja joskus yksitoikkoiseenkin kotielämään, enkä väitä olevani kovin hyvä äiti näinkään, mutta sen tiedän, että jos lakkaan tekemästä omia juttujani tässä samalla, olen vielä huonompi. Näin hyvät ja huonot puolet ovat tasapainossa, ja lopputuloksena nautin kotona olosta.

Joitakin vuosia sitten mietin, mitä sitten teen, kun kaikki huonekaluprojektit on tehty ja lapset vaatetettu. Nyt olen ymmärtänyt, ettei sellaista tilannetta tule koskaan. Aina tulee vastaan uusia huonekaluprojekteja, jos niin haluan. Lapset kasvavat ja tarvitsevat seuraavan kokonumeron vaatteita. Jos joskus kyllästyn kaikkeen tällaiseen tekemiseen, lakkaan tekemästä, samoin kuin lopetan bloggaamisen heti jos siltä tuntuu, mutta toistaiseksi ei ole tuntunut. Näissä tuntumisissa siis jatketaan!

Työhuoneen tolkumpi järjestys

Jokin aika sitten sain Idean. Esittelin Idean puolisolle, ja alun varautuneen ilmeen jälkeen puolison päänsisäinen tunnelma vapautui kummasti, kun selvisi, että tämänkertainen Idea ei tee seiniin yhtään ainoaa reikää.

Koko ajan olen kaivannut koukkuja ja kaikenlaisia systeemejä ompelupöydän taakse seinälle, jotta saisin sinne roikkumaan sakset ja kaiken muun oleellisen, ja olisihan se kivan näköistäkin. Minä kun en pelkää niitä reikiä. Ja niinpä jonain päivänä välähti, kun keksin, miten yhdistetään sekä reiätön seinä, järjestyksen muunneltavuus ja koukut seinällä. Olin repiä pelihousuni, kun en heti päässyt toteuttamaan suunnitelmaa.

No pian kuitenkin pääsin. Ullakolta löytyi tarkoitukseen sopiva levy, joka oli kokonsa puolesta sellaisenaan sopiva ompelupöydän taakse. Se hilattiin pesuhuoneeseen vahvemman osapuolen avustuksella, ja illan pimeinä tunteita telasin sitä maalilla, jollaista ei valittu talomme ulkoseinään. Kyseessä oli siis ulkomaali-väritestauksista joutilaaksi jäänyt litran maalipurkki Tikkurilan Kalsiittia, joka sopiikin paremmin kuin hyvin muuhun värimaailmaan sisätiloissa. Kissakin yritti kovasti olla apuna maalauksessa, mutta jouduin passittamaan sen tiehensä, jotta se ei harmaantuisi ennen aikojaan.

Tälle kahteen kertaan maalatulle, siirreltävälle innovaatioseinälle lätkin tässä aamun ratoksi lasten kanssa koukkuja, joita tiesin ullakolta löytyvän sekä Berninan oman tarvikekaapin ja Ikeasta ihan tätä tarkoitusta varten ostetun tangon S-koukkuineen. On siihen nyt somaa ripustella aarteitaan!

Tuota ompelukoneen tarvikekaappia mietin tovin jos toisekin, että uskallanko alkaa siihen reikiä tekemään, etten vain pilaa sitä. Mutta rohkeat syö rokkaa, ja niin ilmestyi kaapin takaseinään kaksi pientä reikää. Hyvähän siitä tuli, ja mahdollista koneen myymistäkin ajatellen tarvikekaappi on ihan priimakunnossa kahdesta pikkureiästä huolimatta.

Kyllä mun nyt kelpaa. Valoja se vielä kaipaa, ja ajattelinkin katsella siihen jotkut käännettävät spotit ylänurkkiin, jotta työskentelyalueelle tulisi riittävästi valoa. Sellainen haitarivalaisinkin voisi olla ihan hauska, ja valaisimen saisi kauemmaksi seinästä. Toisaalta ohut levyni ei välttämättä kestä kovin raskaita valaisinratkaisuja. Yksi varteenotettava vaihtoehto on nämä Ikean Hektar-lamput, jotka olivat livenä paljon kivemmat kuin kuvassa:

Tästä lähtien minulla on käden ulottuvilla sakset ja mittanauhat, nimilapuista nyt puhumattakaan. Tuo seinä varmasti jalostuu käytössä, koukkuja saattaa ilmestyä lisää ja muutenkin moni asia saattaa myöhemmin vaihtaa paikkaa. Mutta mikä parasta, tätä on helppo siirtää mukana jos pöytää tarvitsee siirrellä, ja tarvittaessa tämän hävittäminenkään ei ole kummoinen urakka. 

Jos koukkuja tahtoo siirrellä, on reiät helppo pakkeloida umpeen ja maalata päälle.

Pitäisköhän patentoida? ;)

Koska levy ei ole umpipuuta, käytin ruuvien kierteissä liimaa, jotta kiinnitys olisi pitävämpi. Miehen vihjeestä porasin myös pienet apureiät ruuvien paikkoihin ennen ruuvaamista, ja uskoisin kaikkien koukkujen sun muiden nyt pysyvän siinä tipahtelematta.

Levy ei siis ole seinässä kiinni mitenkään, vaan se on ainoastaan pönkätty pöydän avulla pystyyn seinää vasten. Levyn reikiä tehdessäni yritin kovasti huolehtia, ettei takana olevaan seinään lipsahtaisi yhtäkään reikää. Ja joskus voi jopa onnistua, vaikka onkin tällainen tohelo! 

Hintaa tälle projektille ei isommin kertynyt, sillä lähes kaikki materiaalit löytyivät kotoa entuudestaan. Levy on raksa-ajoista saakka maannut ullakolla, maali oli sitä testausmaalia, joka jäi joutilaaksi kun sävy oli väärä ulkoseiniin, koukut ovat aikaisemmin olleet vanhan kotimme ulkoseinässä kastelukannujen sun muiden pidikkeinä ja ruuvejakin löytyi sopivasti akkuporakoneen salkusta. Ainoastaan Grundtal-tanko koukkuineen on ostettu tätä varten, ja nehän maksoivatkin yhteensä melkein kympin. Aika huimaa.

Elämän pituinen projekti -haaste!

Minun on hankala ymmärtää niitä, jotka tekaisevat suuria ristipistotöitä tuosta vain, muutamassa viikossa. Niiden pienenpienten rastien tekemiseenhän menee ikuisuus! Tai ainakin minulla menee - siitä on todisteena tämä yli 6 vuotta keskeneräisenä kaapissa lojunut ristipistotyö.

Tarina sai alkunsa siitä, kun näin joskus nuorena vaimona Suuri Käsityö -lehdessä ohjeen, jonka avulla omasta valokuvasta voi tehdä ristipistotaulun. Enpä silloin arvannut, kuinka pitkäksi voi venyä yhden vaivaisen työn loppuunsaattaminen!

Pahaa aavistamatta ryhdyin tuumasta toimeen: latasin tietokoneelle ohjelman, jolla sain muutettua valokuvani ristipistokartaksi (mikä se oikeasti on... minä tiedä), hankin tarvittavan määrän erivärisiä muliinilankoja (hankaluuksia oli arvioida sävyt oikein, jotta saataisiin aikaan ruskeasävyinen, uskottava kuva), ostin pohjakankaan ja ryhdyin työhön. Aloitin itsekkäästi omasta pärstästäni, minkä perustelin tietysti sillä, että harjoittelen omalla naamallani, jotta osaan sitten tehdä siipan naamasta täydellisen.

Tauluun on piirtymässä kuva, jonka on ottanut kameran automaattilaukaisu tilanteessa, jossa olemme pujottaneet toistemme sormiin kelta-valkokultaiset rinkulat, ja luvanneet katsella toistemme naamavärkkejä hamaan tappiin saakka. On siinä nuorella kihlaparilla hymyt höllässä!

Malli, jonka avulla tätä taulua teen, näyttää tältä:

Eri väreille on siinä omanlaisensa kuviot, joiden avulla tiedän, mihin mitäkin lankaa laitetaan. Tehdyt kohdat sotken sitä mukaa kynällä yli, jotta hommassa pysyy edes joku tolkku. Jälkiviisaana sanon, että olisin voinut valita jonkun tolkumman kuvan - tässä kuvassa minulla on kaulassa valtava valkoinen huivi, ja sen jäljentäminen pienenpienin ristipistoin on melkoisen tylsää työtä. Taidan rajata kuvaa aika rankasti, kunhan saan kasvot joskus valmiiksi! Huom: "kunhan", ei "jos".  

Tämä tekele on lojunut kaapissa vuodesta ja muutosta toiseen, edennyt joskus muutaman sata pistoa, ja unohtunut sitten taas kaappiin. Vakaa aikomukseni on tehdä se joskus  vielä valmiiksi asti. Tämä lienee kuitenkin yhtä pitkäkestoinen projekti kuin siinä kuvattu suhdekin - siinäpä minulla kaksi elämänmittaista projektia!

Haastankin teidät, armaat lukijani, esittelemään omat kätkönne, jos niistä paljastuu joku yhtä pitkästi aikaa vaativa, keskeneräinen työ. Lähetä kuva omasta ikuisuusprojektistasi koottujen selitysten kera sähköpostiini tosimummo(ät)wippies.fi viimeistään sunnuntaina 20.1.! Teen lähettämistänne kuvista blogiin oman keskeneräisten töiden näyttelyn, ja arvon osallistuneiden kesken pienen yllätyksen. Työ saa olla neulomus, puutyö, ompelus, tai mikä tahansa muu käsityö. Kunhan vain et ole saanut sitä valmiiksi. 

Ps. Puolisoiden kuvia ei kelpuuteta mukaan, elleivät sitten ole osa työtä, kuten minun tapauksessani. ;)