Kirveellä veistetty?

Täällä nuori flunssamummo viettää lauantai-iltaansa niin tutisevin sormin, että ehti jo vahingossa julkaista kuvat uusimmasta tuotoksestaan ennen aikojaan. Kiireesti piti poistaa koko julkaisu, sillä eihän kuvia voi näyttää ilman selityksiä! Se olisi mykkäkoulua se.

Mutta nyt saa julkaista. Ja arvatkaapa mitä! Minulla on puutarhaduuneille ihan oma pöytä!

Sahausta vesisateessa, huhkimista illan hämärtäessä, porausta, mittailua ja tuumailua. Ja siitä tuli kuin tulikin juuri sellainen pöytä, jollaista halusin. Mutta painava se on! Todella painava - onhan se sentään umpipuuta. Sen siirtäminen rakennuspaikalta varsinaiseen sijoituspaikkaansa ei sujunutkaan ihan noin vain yksikseen, mutta kun sitä mullan kuljettamista pulkalla oli jo harjoiteltu, ei apuvälineitä tarvinnut kovin pitkään pohdiskella.

Pöytä sai sukset jalkaansa ja niin sitä mentiin! Pyysin mielessäni lapsilta jo etukäteen mitä nöyrimmin anteeksi mahdollisia pulkkavaurioita ja lupasin ostaa uudet, entistä hienommat, mikäli niille kävisi tässä touhussa joku valitettava työtapaturma. 

Mutta ei tapahtunut henkilö- eikä pulkkavahinkoja, vaan perille tultiin hyvissä voimissa ja ehjänä. Kelpo apulaisia nuo siniset veijarit!

Ja siinä se sitten on. En nyt voi sanoa pakahtuvani ylpeydestä, enkä ihan vängällä olisi tätä esittelemässä timpuri-isukille tai puuseppä-veljilleni, mutta jos he vastineeksi ompelisivat jotain, mitä voisin arvostella, niin kyllä minä sitten kehtaisin! 

 

Pientä heittoa on havaittavissa, erityisesti noissa raakapontista tehdyissä pöytätasoissa, tai niiden päädyissä. Miten kukaan voi saada sahatuksi käsisahalla tihkusateessa millilleen samanpituisia lautoja!? Aina se sahausjälki on johonkin suuntaan jonkun millin vinossa. Rullamitta on selvästi vähän epäluotettavampi apuväline kuin ompelijan nauhamitta, mutta jokusista pikku(?)virheistä huolimatta tämä on ihan kelpo työläinen.

Pintakäsittelyä tai sen poisjättämistä mietin vielä. Voi olla että annan sen harmaantua ihan rauhassa sellaisenaan, sillä enpä usko enää malttavani tyhjentää siitä kaikkea mahdollista roinaa, jota siihen aika pienessä ajassa alkoi tupsahdella.Yläreunaan, hyllyn alle, pyöräytin muutaman ruuvin naulakoiksi, mutta jahka pääsen käväisemään jollain klasolsonilla tai ikealla, niin ruuvien tilalle vaihdetaan oikeat koukut. Ja tuonne ylös taakse saatan lätkäistä vielä toisen laudan vaakaan, jotta koukut saa sijoitetuksi hiukkasen nykyistä alemmaksi.

Monethan pitävät tällaisia pöytiä seinää vasten, ja niin minäkin kuvittelin ensiksi pitäväni, mutta sitten tajusin ettei meillä sellaista seinää olekaan, jota vasten tämän voisin laittaa. Talon seinät - ei, ei. Lähipäivinä niitä seiniä aletaan maalaamaan, ja myöhemmin kesällä laitellaan kiveystä sokkelin vierelle, ei siihen mitään pöytiä voi laittaa riesaksi. Ja muita kuin talon seiniä on meillä päin tässä vaiheessa harvinaisen vähäinen määrä. Ainoastaan pressutallin seinät löytyy, eikä nekään seinät nyt ihan varsinaisista seinistä kyllä mene. Niinpä opettelin ajattelemaan uudella tavalla, ja nyt tuo pöytä näyttää olevan ihan omalla paikallaan tuolla takapihalla, pihan reunalla.

Tuntuu ihan siltä kuin olisi saavuttanut jotain. Tuntuu hienolta.

Mutta olihan minulla apulaisiakin tässä duunissa, eikä heidän työpanostaan voi lainkaan väheksyä. Kaksivuotias pippuriprinsessa puhua pälpätti lakkaamatta viihdyttäen minua monipuolisilla jutuillaan. Pikkuneiti piti huolen myös siitä, että maltoin pitää työnteon lomassa vähän taukojakin. Sama henkilö myös päätti, milloin saan ottaa purkista ruuvin ja mihin saan sen porata. Ja jokaisen ruuvinluovuttamisen jälkeen hän kiersi taas huolellisesti purkin kannen kiinni, jotta saisi seuraavallakin kierroksella kuunnella äidin "anna nyt, äiti tarvii!" -loruja. Ja nuorimmainen, tuo puolivuotias hymynaama, nukkui pitkiä päiväunia vaunuissaan antaen äidille joka päivä muutaman tovin tehokasta työskentelyaikaa. Niin että kiitokset vain kahdelle nuorimmalle agentilleni!

 Ja jos eivät työskentelyolosuhteet savimaalla tihkusateessa olleet ihan professionaalitasolla, niin eipä tuollaisen pöydän tekoonkaan tarvita kovin ammattimaisia välineitä. Riittää kun omistaa sahan, mitan, kynän, poran ja ruuveja. Niin, ja kasa jätelautaakin saattaa auttaa projektin toteuttamisessa kummasti!

Reunimmaiset pöytälevyjen raakapontit piti puolison halkaista käsisirkkelillä, jotta saatiin sopivan levyiset, mutta olisin minä nekin tiukan paikan tullen käsin sahannut! Pitkittäin sahaamisessa olisi vain saattanut mennä illan lisäksi vielä yökin, ja lopputulos olisi mitä todennäköisimmin ollut hyvin kaukana suorasta.

Pöytä valmistui harmillisen nopeasti. Olin mielelläni tehnyt sitä pitempäänkin. Mutta eipä hätä ole tämän näköinen - tomaatit, tutiskaa purkeissanne! Sahasin jo kasvatuskehikkoon nurkkalankut, ja laitojahan ei kauan teekään! Siinäpä sitä onkin lisää kevyttä kenttätyötä, jos iskee taas voittamaton ulkoilupakkomielle juuri silloin, kun taivaalta sataa etanoita ja sammakoita.

Rattoisaa lauantai-iltaa, blogisiskot!