torstai 2. elokuuta 2018

Keinupenkki

Kun tämä kesä meitä näin hemmottelee, piti ulos saada lisää taukopaikkoja.


Halpahallin verkkokaupassa oli tämä oivallinen metallikeinu, joka ei vähästä hätkähdä.


 Väri on kaunis harmaa, jossa mukamas näkyy vanha tummempi pinta alta.



Leveyttä on sen verran, että kolme mahtuu istumaan yhtäaikaa. Yksin voi mennä pitkäkseen ja roikottaa jalkoja käsinojan yli. Monen viikon yhtäjaksoinen pouta on antanut pitää tyynyäkin yötäpäivää keinussa taivasalla.


Juuri nyt vaikuttaa ennusteiden mukaan siltä, että viileämpää ilmaa alkaa virrata joka kolkkaan kotomaata. Ukkonenkin jyrisee jossain kaukana jo toista päivää. Ehkä haen tyynyn sisälle, kaiken varalta.


Viime talven ennätyspaksut lumikerrokset saivat laventelin talvehtimaan ensimmäistä kertaa onnistuneesti. Tämä oli iloinen yllätys - varsinkin tällaisena kuivana kesänä, kun moni kestävämpi vanha perenna on kuollut paahteiselle etupihallemme. Minulla oli pitkään se periaate, että vanhoja istutuksia en kastele, mutta tämän viikon ajan olen jo poikennut siitä periaatteesta. Siinä uhkasi käydä niin, ettei paahteisimmassa eteläseinustan kivikkopenkissä olisi kohta kasvanut enää edes ne sitkeimmät rikkaruohot, toivotuista kasveista puhumattakaan!


Moni on jo tuskastunut tähän kuumuuteen. Minä en valita periaatteestakaan, kun kuitenkin taas kaiken talvea palelen ja odotan kesää. Nyt sitä kesää on saatu, ja olen kiitollinen siitä. Töihinpaluukaan ei tuntunut samalla tavalla arjen iskulta vasten kasvoja, kun lomasäät jatkuvat, ja vapaahetkinä on voinut jatkaa pihahommia ja autotallin rakennustöitä. 

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Niittoon ja potunnostoon...


Tässä komeilee uusin aarteeni, olkaatten hyvät: 
 

Niittokonehan se siinä.


Kevättalvella tuli pihasaunan minulle myynyt miekkonen töissä jututtamaan ja kysyi, kiinnostaako ruosteinen rauta. No tottakai kiinnostaa. Aina.



Sain luvan käydä hakemassa samasta paikasta pikkukatoksessa olevia hevosvetoisia työkaluja, mikäli ne minua kiinnostaisivat. Heti kun ne metriset hanget sulivat päältä, piti mennä tarkistamaan, mitä siellä olikaan. 


No siellähän oli niittokone ja peremmällä vielä perunannostokone! 


Pottukone siirrettiin meille myös, mutta sille en ole vielä tehnyt paikkaa. Mietinnässä on myös, otetaanko koneesta pelkät rautapyörät. Siinä kun ei muuten ole juuri nähtävää. Niittokone pääsi kivirivin reunimmaiseksi  omalle hakepedilleen. Kaivoin kymmenisen senttiä maata nurmikoineen pois, ja levitin pohjalle paksun kerroksen kierrätyslehtiä. Onneksi en ollut tyhjentänyt paperinkeräyssäkkiä koko kesänä!


Päälle silputtiin oksasilppurilla kolme kottikärryllistä oksahaketta. Niin kuivaksi ja kevyeksi oli menneet nuo risutkin, että päälle piti laskea reilusti vettä, jotta kerroksen sai asettumaan napakasti paikalleen.


Siinä hän nyt majailee. Ja tykkään hänestä oikein kovasti! 

 

perjantai 27. heinäkuuta 2018

Portaiden muodonmuutos

Kun olimme asettuneet taloksi uuteen kotiimme ja rakentaneet ne portaatkin, jäi niiden pintakäsittely jostain syystä kokonaan tekemättä. Portaat tehtiin ruskeasta kestopuusta, ja siihen aikaan ne näyttivät ihan hyvältä niinkin. Nyt ne olivat kuitenkin väsyneet ja väriltään aika harmaat, mutta eivät hyvällä tavalla.
 


Lomapäivien käydessä yhden käden sormin laskettaviin määriin tulee kiire toteuttaa sellaisia juttuja, jotka normaalisti jäävät tekemättä, koska työt. Päätin käyttää yhden lomapäivän portaisiin, joita pitkin olisi taas mukavampi palata töistä kotiinkin. 

Minä olisin tykännyt harmaista portaista, mutta mietitytti, muuttuuko talon väri ruskeaksi, jos portaat ovat selkesti harmaat. Talon maalisävy kun on hyvin lämmin harmaa, Teknoksen 'beast'. Ruskeat olivat kaikki ihan nounou, joten jäljelle jäi vielä harmaatakin tummempi musta. Tikkurilan Valtti plus -terassiöljyssä oli valmiina sävynä tällainen musta, ja siihen uskaliaasti päädyttiin.


Ja nyt mentiin sitten ihan puhtaasti estetiikka edellä. Nuo vanhan mallin portaathan on olleet siitä näppärät, ettei niissä enää hiekka ja tomu erotu, kun ovat hiekanharmaat itsekin ja pinta niin himmeä. Arvattiin kyllä, että mustassa näkyy sitten kaikki, mutta toisaalta niitä tulee ehkä enemmän nyt harjattua puhtaaksi, mikä taas vähentää kulumista, kun hiekka ei pääse koko ajan hiomaan pintaa, ja sitä paitsi - onhan nämä keväällä aikaisemmin istumislämpöiset, kun väri on tumma ja kerää lämpöä!


Kukkapenkki on aika surkea näky juuri nyt, mutta katsokaa portaita, älkää kukanraatoja. 


Harjaamisen helpottamiseksi haaveilen, että portaat olisivat jatkossa tyhjänä kaikesta kukkapurnukasta ja muusta sälästä. Ajattelin nostaa ne seinälle, kunhan keksin kivan ratkaisun siihen. Tuo laatikkokin olisi seinälle nostettuna periaatteessa ihan ok, mutta vähän turhan syvä. Täytyy katsoa laatikkovarastot läpi, onko mitään matalareunaisempaa.




Saman käsittelyn saivat myös arkikuistin portaat, jotka olivat, jos mahdollista, vielä surkeammassa kunnossa kuin pääoven rappuset. Siellä on koko portaiden ympäristö edelleen vähän kesken, mutta hyvin toimii näköjään näinkin, kun ei saada viimeisteltyä! Ja vanhoista tiilistähän oon aina kovasti tykännyt... ;)


Mutta olihan se kova urakka! Öljy oli ihana levitettävä, värjäsi yhdellä kerroksella hyvin ja kuivui tasaisesti. Päänvaivaa aiheuttivat kuitenkin kaikenmaailman kolot ja mutkat, joihin ei meinannut päästä millään. Sekä minä että pensselit olivat aika räjähtäneen näköisiä, kun viimein sain projektin päätökseen. 


Vaahtomuovisivellin on huippu porraslautojen välien vahaamiseen, mutta uritetun laudan päälliseen toimi paremmin Clas Ohsonin perussivellin. Vanhalla pyyhkeellä pyyhin liiat vahat perästä päin pois, jos johonkin jäi turhan paksu kerros. Ja jos joku inspiroituu tästä aloittamaan öljyämistyöt, niin muistakaa, että öljyiset rätit pitää kastella kauttaaltaan ennen hävittämistä, etteivät ne syty itsestään palamaan roskiksessa. 


Työn iloa tai leppoisaa lomaa, mikä kenellekin parhaiten sopii!

keskiviikko 25. heinäkuuta 2018

Lähimatkailua ruukkimiljöössä

Viime kesänä osuttiin ihan vahingossa Fagervikin ruukin ympäristöön, mutta eilen tehtiin lasten kanssa ihan suunniteltu päiväreissu toisen ruukin alueelle.



Juankoskella, ei kovin kaukanakaan, on sijainnut aikanaan rautaesineitä valmistava ruukki, ja sen ympärille on rakentunut kokonainen kyläyhteisö kirkkoineen ja kouluineen, kuten ruukeille on tyypillistä. 


Ruukkialue levittäytyy Juankosken keskustan alueella niin laajana, että aikamme ihmeteltiin ensiksi, mihin pitäisi mennä ensiksi ja minne jätetään auto, mutta lopulta jätimme sen vanhan valimon pihaan, jossa taisi olla nykyään ainakin kuntosali ja kodinkonehuolto, ellei muisti vallan valehtele. Siitä käveltiin lähellä olevaan museoon, ja päästiin aloittamaan kierros faktapohjalta.


Lapsillekin valkeni neljän kerroksen aikana hyvin, mikä se ruukki oikein on ollut ja mitä siellä on tehty. Joku hoksasi miettiä sitäkin, että onkohan meidän pihalla oleva iso valurautapata siellä tehty. Pitäisikin katsella, löytyykö siitä mitään tietoa valmistajasta.

Ruukilla on ollut myös oma navetta, ja navetasta oli tuotu museoon nämä somat nimikyltit. Jos minulla olisi navetta, siellä olisi juuri tällaiset nimikyltit! Aivan ihania!


Nyt tuossa navetassa oli mm. kirppis ja lounasravintola, ja kirppikseltä löytyikin pari pikkuaarretta kotiinviemisiksi yksittäisillä kymmensenttisillä.






Museon vieressä oli ruukin vanha konttorirakennus ja rautavarasto.



Konttorirakennuksessa oli paikallisten taitajien näyttelyitä ja hamppuvohveleita tarjoileva kahvila. Nykytrendin mukaisesti sieltä olisi löytynyt myös pakohuonepeli.




Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen iski jo nälkä, ja hetken arvoimme, mentäisiinkö pitsalle, mutta jotenkin siinä helteessä lämmin ruoka ei ajatuksena houkuttanut ollenkaan. Haettiin kaupasta mitä kukanenkin halusi, kolmioleipää, vanukasta, jääkahvia sun muuta mukavaa, ja mentiin ulos eväsretkelle. Kaunis ja vilpoinen varjopaikka löytyi tehtaankirkon pihalta.




Koska kirkon ovi oli pönkätty (koivuklapilla) auki, käytiin kurkkaamassa sisällekin.



Ihan se näytti edelleen käytössä olevan, ja minulla otti sydämestä nämä penkit, joista on selkeästi poistettu joskus maali.  Niin kauniita! Tällaiset väliovet haluaisin joskus omaan kotiini - umpipuiset peiliovet, joista on poistettu maali.



Takanurkasta oli revitty seinää sen verran auki, että jokainen pystyi päättelemään kirkon suunnittelijoiden päätyneen aikanaan hirteen.




Mutta vasta patruunanmäellä sijainnut pytinki sai minut hokemaan, etten kestä. Sisääntulo itsessään oli jo riittävän komea. Ettei yhdet pylväät riittäneet, vaan piti laittaa tuplana.






Ennen päärakennusta kuusikujan varrella oli tämä kaunein näkemäni vesitorni.




Ja päärakennus sitten - sitä en kestänyt enää yhtään. En muistanut kuviakaan ottaa kuin tämän yhden, kun huokailin vain. Isot terassit edessä ja takana, mitä näkee vanhoissa kartanoissakaan harvoin. Huoneita joka sormelle ja ylikin, ja neliöitä varmaan puolentuhatta.


Niin kertakaikkisen komea ruukinkartano mäellä, ja takaterassilta suora näköyhteys tehtaalle. Siellä on patruuna itse sikaria tuprutellen katsellut tiluksilleen, että hoituuko ne hommat. Pusikkoa on epäilemättä ollut silloin huomattavasti vähemmän, minkä vuoksi itse Patruunanmäkikin on ollut eri loistokas näky tehtaalta päin.




Eipä ollut piharakennuksissakaan valittamista. 





Kyllä näitä katsellessa aina iskee haikeus. Mennyt aika ei koskaan palaa, eikä se kaikessa olisi niin toivottavaakaan, mutta voitaisiinko palata tähän rakennustapaan, jookos!



Päivän päätepuolella ajeltiin vielä katsomaan hiiluuuneja, jotka olivat keskustan ulkopuolella Pikonniemessä. Niihin ei ikävä kyllä päästy nyt sisälle, mutta muualta luin, että sisälle toiseen rakennukseen on koottu aiheesta näyttely. Senkin haluaisin joskus nähdä. Nämä kaksi hiiliuunia taitavat olla aikalailla harvinaisuuksia Suomessa, kun muualta vastaavat uunit on purettu.




Sitten piti hikisen päivän päätteeksi tutustua vielä siihen järvimalmivarastoon!




Malmia emme alkaneet kaivamaan emmekä rautaa valmistamaan, mutta kylläpä virkisti puhdas vesi niin äitiä kuin lapsiakin. Ihmetykseksemme koko ranta oli mennessämme tyhjä, mutta sentään tuohon ajeli muitakin, kun hetken aikaa olimme pulikoineet. Muuten, melkein tuntui että koko Juankoski oli aika tyhjä. Museossa olimme ainoat vieraat, ja muuallakaan ruukkialueella emme moneen ihmiseen törmänneet. Jos sama kohde olisi vaikka Savon pääkaupungissa Kuopiossa, olisi tungos varmasti ollut toisenlainen. Mukavahan se on rauhassa toisia väistelemättä kierrellä, mutta samalla tulee surku näitä pieniä paikkakuntia, joissa on elämä hiljentynyt takavuosista. Ihan uhallaankin haluaisin muuttaa johonkin syrjemmälle, kun muuttoliikkeessä trendi näkyy olevan päinvastainen. Johtuuko sympatia syrjäseutuja kohtaan kasvutaustasta, mene ja tiedä, mutta edelleen asuisin mielelläni pikkupaikkakunnalla.

Melkein mistä päin Suomea vain löytyy sadan kilometrin säteellä ihmeteltävää jossain muodossa, ja onhan se hyvä itsekin tuntea vähän paremmin lähiseutujen historiaa. Siksipä suosittelen lämmöllä lähimatkailua kaikille! Meilläkin on perheen toinen vanhempi jo palannut lomalta töihin, joten olen nyt vielä lomailevana järjestänyt tekemistä lapsille ja itselleni. Monta kiinnostavaa kohdetta olisi käymättä edelleen, mutta onhan niitä kesiä.