keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Kukokie!

Useamman päivän mittaisen poissaolomme jälkeen meitä tervehti kotiin saavuttuamme ääni, jolle ei oikein voinut - kaikella kunnioituksella kukkoa kohtaan - muuta kuin nauraa. Täällä oli pidetty kiekumistreenejä oikein urakalla lomamme aikana!


Koko kukko tuntuu kasvaneen vajaassa viikossa hurjasti. Heltta ja harja ovat tummuneet ja muuttuneet paljon suuremmiksi kuin kanoilla, kun ne kuukausi sitten olivat ihan samanlaiset molemmilla. Kukosta on siis tullut kukko!


Kanat suhtautuvat siihen aivan toisin kuin kesäkuun alussa sitä jahdatessaan. Nyt kukkoa seurataan vaikka maan ääriin, ja kukkokin on oppinut kurnuttamaan kanat paikalle herkkuja löytäessään. Sulassa sovussa kaikki viisi kuoputtavat kukkamaillani ja nautiskelevat multakylvyistä - tällä kertaa kirjavalehtisen maahumalani kauhuksi.



"Joo joo, mä oon tosi tosi rentoutunut ja nautin kesästä!"
 

On ne kyllä. Kanojen touhuja voisi seurata tunnista toiseen, siinä kyllä kiireet unohtuvat. Nykyään kotkottajat ovat suuren osan päivästä vapaana pihamaalla, aina kun vain joku meistä on pihalla niiden perään sivusilmällä katsomassa. Hyvin ne pysyvät pihalla, mutta lähinnä petojen vuoksi en ihan yksin niitä mielelläni vapaana pidä.  


Viikossa oli muuttunut paitsi kukko, myös koko piha. Sateista ja viileää oli ollut täälläkin, mutta kasvua on silti tapahtunut ja maisema muuttuu jatkuvasti. Sivuovelle tonkkaan istutettu siemenkasvatus-pelargoni on avannut ensimmäiset kukkansa (vihdoinkin) ja maahumalakin kurkottelee jo varsiaan rönsyämään reunojen yli.


Naapurin isäntä lahjoitti minulle toisenkin tonkan nähtyään tämän istutuksen, ja niinpä saan nyt ovelle kukkatonkat vaikka molemmin puolin!


Ne pitkiksi venähtäneet "tulppaanit" tosiaan ovat jättilaukkaa, ja kieltämättä nättejä ovat!


Samassa penkissä on nyt muutakin siniseen viittaavaa, kun akileijat ovat venähtäneet piitkiksi. Tämä lajike oli kenties 'blue barlow', tai sellaisena olen sen ainakin saanut.


Vähän sitä lyhyempänä kasvaa vaaleanpunainen siskonsa, ja se on tietysti minulle se mieluisempi. 



Kuten jättilaukoistakaan, näistä iiriksistä minulla ei ollut kevään tullen mitään muistikuvaa, mistä sellaisia on penkkiini putkahtanut, mutta eiköhän nuo kuitenkin itse ole sinne aikanaan tullut istutettua. Pitäisi tosiaankin olla ahkerampi pihapäiväkirjan täytössä!


Mutta ruusut minä muistan. Uskallan väittää, että jokaikisen. Tässä on se, jonka varmaan ihan ensimäisenä halusin, tornionlaaksonruusu. Nyt on ensimmäinen kukintakesä, vaikka pensas onkin vielä pieni. 


Läheltä näkee, että kukat ovat sateen riuduttamia, mutta kauempaa kelpaa katsella.


Tienristeyksen somisteeksi viskelty kivikasa alkaa peittyä vihreyteen, niin kuin oli ajatuskin.


Etualalla rehottaa tuoksukurjenpolvi.


Ruosteinen pyöränrengas piiloutuu rinneangervon taakse ja häviää sinne pian niin, että joudun vaihtamaan tilalle kokonaisen pyörän, jotta se erottuu puskan seasta.


Sekin olisi mahdollista, kun sain isoveljen pihasta uuden pyörän...!


Veli teki talvella talokaupat ihanasta pikkutalosta mummolapuutarhoineen, ja tämä ruostekasa nojasi idyllisesti hirsiseinään. Minä olin ilmeisesti ainoa, jolle tällä oli jotain arvoa. Pientä duunailuahan se vaatii, ja ohjaustankokin siihen olisi hyvä saada, mutta kyllä tästä vielä koriste tehdään!


Kukapa se tunnistaisi minulle tämän alakuvan violetin hujopin? Tämä on taas joku ihmeellinen ilmestys kukkapenkissä, ja joku hämärä muistikuva minulla on, että olisin joskus tuohon kohtaan jotakin kylvänyt, kenties vuosi sitten, mutta ei se viime kesänä ainakaan kukkia tehnyt. Jonkinlaisia lehtiruusukkeita oli syksyllä tuossa, mutta sitäkään en osaa sanoa, olivatko ne saman kasvin tekosia.


Näin heinäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi on sopivasti aurinkoinen ja hiukkasen jo lämpöisempi ilma,  ja jos oikein tarkkoja ollaan, tämä on juuri sellainen kesäsää, jollaista toivoisinkin. Ei tule liian kuuma ja heikottava olo raskaammissakaan pihatöissä, ja silti saa nauttia lämmöstä ja aurinkon porotuksesta niskassa. Parikymmentä astetta on huippujuttu!


tiistai 23. kesäkuuta 2015

Rehellinen suomalainen ompelupostaus

Minun on annettu ymmärtää, että niitä odoteltaisiin. Surkeista ilmoista huolimatta kesäkuu on ollut ompelun suhteen hyvin, hyvin hiljainen. On hoidettu kanoja, tehty vesitihkussa kädet kylmästä tunnottomina pihajuttuja - ja oltu tietysti töissä. Mieli tekisi ommella hellemekkoja, mutta katsaus ikkunasta viittaa siihen, että enemmän saattaisi olla käyttöä pitkähihaisille. Päädyin kompromissiin ja tein puolipitkät hihat. 


Kaava on sama Käsityölehden malli, jolla aikaisemmin ompelin lyhythelmaisen puseron, ja se taisi löytyä lehdestä 4/14. Musta muovilehmännahkatakki tuo vähän kontrastia ylenmääräiseen hempeyteen.



Ja pikkuisen piti äityä helteestä haaveilemaan juhannuksen alla, kun kaapista löytyi niin soma retrolakana.




Aloitin kukkamekon ompelun, mutta koska totuus näytti karusti enintään viittätoista astetta, mekko jäi kesken. Ehkä tämä kuitenkin vielä tälle kesälle valmistuu, jos hyvinkin saataisiin vielä lämmintä. Eilinen näytti jo hyvältä! Tämän päivän vesisademillimetreistä en sano mitään.




Edestä puuttuu enää napit ja napinlävet, helmaan tarvitaan käänne. Ei siis ole kummoisista hommista kiinni enää. Tosin saattaa olla, että tämä mekko menee myyntiin, sillä pahasti näyttää, että se on omaan makuuni turhan väljä. Kertokaapa, miksi en tälläkään elämänkokemuksella vieläkään koskaan malta mittailla uutta kaavaa kunnolla! 

Kengätkin olisi jo mekkoa varten valmiina, kun töiden lomassa satuin bongaamaan uutuuksien seasta varsin somat ja superkevyet popot inhimillisellä koronkorkeudella.


Mutta lasten ompeluksia on aina mukavinta katsella! Ja kuvaaminenkin on eri helppoa, kun voi itse tälläytyä kameran taakse. Täten päätinkin, etten kuvaa enää ainoatakaan omaa vaatetta ilman uutta kaukolaukaisijaa. Menee hermot!




Pikkuneiti sonnustautui kolmipyörämekkoon, joka on ommeltu Noshin trikoosta. Pilkkucaprit nappilahkeilla tehtiin.. hmm.. pilkkutrikoosta. Oliskohan se Kestovaippakaupasta! Kaiken pinkin vaatetuksen jälkeen tästä saatiin mukavaa vaihtelua vaatekaapin värimaailmaan, vaikka pinkit ja hempeät vaaleanpunaiset pysynevätkin ykkösuosikkeina edelleen. Niihin kun on äitikin ihan höpönä, ja siitäpä tulikin mieleeni, että eilen illalla pesty Majapuun voikukanhahtuvatrikoo on kuivunut, ja lähdenkin tästä luomaan uutta. Ompeleminen on parasta terapiaa vedenpaisumukseen!


Ps. olihan näistä housuistakin vielä kuvat, tässä on esikoisen, hoikkavarsan, velourhousut.


Kuvat on napattu jo kauan sitten, sen kummemmin stailaamatta, ja jalkineista voitte päätellä lämpötilan ulkona. Tossut ovat mummin taidokasta käsialaa.


Tälle tytölle ei joka kaupasta housuja löydy, sillä vyötärönympärys on aivan mitätön. Suurin osa ostohousuista tippuu jalasta, ja jos kiristys on nyörien varassa, saa nauhat vetää melkoiselle kukalle, ennen kuin pökät pysyvät jalassa.


Onneksi äidin ompelemat kelpaa, ja niitä jopa ihan tilataan. Mieluummin kotitekoiset kuin nilkoissa, tuumaa tytär.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Kotitarvebiolanit



Niin vain alkavat kukkapenkitkin saada automaattilannoitusta, kun joukkio löysi etupihan. Kauaksi aakealle nurmikolle eivät ainakaan vielä ole uskaltautuneet, mutta tuossa talon edustan kukkapenkissä ovat jo käyneet ihmettelemässä.


Kukolla on alkanut olla pieniä kukon elkeitäkin; yksi käheä kiekaisuyitys kuultiin eilen, ja sitä ennen jo tytär raportoi tuohtuneena, miten kukko oli kiusannut yhtä kanaa hyppäämällä sen selkään ja nokkimalla niskasta.

Sinänsä tuo kukkoilu olisi kyllä tervetullutta, mutta kunpa tuo kuitenkin pitäisi ne polkemishalunsa kurissa, kunnes kanoilla olisi vähän höyhenpeitettä selän suojana. Muuten alkaa kanoilla olla selät verillä hyvin pian!

Oikeastihan minun piti tulla vain toivottelemaan hyvää juhannuksen aikaa!  Kesäisiä, esiteltäviä ompeluksiakin olisi tuolla vinot pinot, tai ainakin lukuisia yksilöitä, mutta kun ei ehdi! Kukaan ei kiinnostu tulemaan kuvattavaksi, ja se kaukolaukaisin on rikki, joten omakuvissakin on haasteita. Ensi viikolla, kenties. 

lauantai 13. kesäkuuta 2015

Vihdoinkin vapaana!


Vajaan parin viikon toisiimme totuttelun jälkeen alkoi tuntua vahvasti siltä, että olen saavuttanut jonkin asteisen luottamuksen kanojen silmissä. 


Siksipä päätin kokeilla, mitä tipuset tykkäävät vapaasta ulkoilusta. Kuvittelin oven avaamisen aiheuttavan paljon epäilevämpää suhtautumista ja arastelevaa kokeilua, mutta mitä vielä! Tyypit vaappuivat oviaukosta aivan kuin olisivat tehneet sen joka päivä.


Uskomattoman tyyniä tyyppejä. Jahas, nyt ulos, selvä. Kukko, joka on selkeästi muita arempi muutenkin, mietti sentään kymmenen sekunnin ajan, seuraisiko noita hurjapäitä. 


Houkutus ja uteliaisuus kuitenkin voittivat! Pian viipotettiinkin jo hajanaisena viiden porukkana pitkin takapihaa, ja herukan kukintoihinkin tehtiin tuttavuutta.


Kanojen suhtautuminen meihin ihmisiin on muuttunut hurjasti. Ne ovat joka kerta ainakin minut (=se joka tuo ruokaa) nähdessään niin sanotusti "häiriöissään", ja lasten ojennellessa käsiään ne tulevat uteliaana katsomaan, onko herkkuja tarjolla.


Pihaan tutustuminen aloitettiin varovaisesti häkin ympäriltä, ja siitä laajennettiin reviiriä varsinaiselle takapihalle, joka edelleen odottelee jotakuta ehtiväistä nurmikontekijää. Kovin paljon ei siis vielä tässä takapihassa ole herkkuapajia tarjolla.


Enimmäkseen kanat pysyivät tiiviinä ryhmänä, mutta välillä joku keskittyi niin nyppimään ruohotupsuja, että unohtui toisten matkasta. Nähtiinkin monta hauskaa  "heei, älkää jättäkö" -tilannetta, joista tässä yksi:

video

Alle puolessa tunnissa siivekkäät hoksasivat, että kun ottaa muutaman viipotusloikan kohti etelää, alkaa vihertää kummasti enemmän. Sikäli hauskaa, että minun perässäni ne tähänkin tulivat. Me laittelimme grilliä lämpimäksi iltapalaa varten, ja kanat tulivat mukana.

Kukolla on pissahätä?

Siinä ne kukersivat pöydän lähistöllä koko syömistuokiomme ajan, ja taisivat päästä vähän osingoillekin. Ihan tuli sellainen koira pöydän alla -fiilis, kun nämä tuppasivat jalkoihin katselemaan, tipahtelisiko yläilmoista sattumia.


Tuli kyllä jotenkin superhyvä fiilis siitä, että kanojen ulkoilutus onnistui näin hienosti. Ja mikä nostalginen tunne lapsuudesta, kun kanat pyörivät siinä ympärillä, mukana kaikessa!


Tarpeeksi kauan pihaa katseltuaan tirpat totesivat, että taitaa olla lepohetken aika, ja lähtivät yksi kerrallaan menemään kohti häkkiä, turvapaikkaa. Kaksi innokkainta kanaakin tulivat lopulta aivan itse häkkiin muiden perässä, kun käväisin hakemassa sisältä vähän raejuustoa palkaksi reippaasta nukkumaanmenosta.



Ja huomenna ulkoillaan taas! Seuraava haaste on saada kisuliini tottumaan siihen, että nämä tepastelijat kuuluvat pihaan siinä missä kissakin, eikä niitä saa kiusata. Kukosta ei vielä oikein ole jöötä pitämään, mutta jospa tuo topakka tätinelikko kertoo kissalle, mistä kana pissii! 

perjantai 12. kesäkuuta 2015

Pikkumiesten mintunvihreät




Jostain on iskenyt ihan vaivihkaa päälle mintunvihreä kausi, joten onpa onni, että on poikien huone, johon sitä voi kylvää!




Poikasten mummin isän tekemä kerrossänky voi hyvin ja palvelee useiden vuosikymmenten aktiivikäytön jälkeenkin. Tämä on suorastaan ikuisuuspeli! Ikuisuuspelin kyytiin ompelin Pelto-kankaasta uuden päiväpeiton, jossa toistuu kiva graafinen kuvio, jonka tapaista oli ennestään jo verhossa.



Seinällä on isosiskon tekemää taidetta. Ei ahdista talvikaan noin kuvassa, kunhan pysyy visusti siellä taulussa vaan!

Ja tämä ihanuus puolestaan on suht tuore juttu täällä kammarissa, aikaisemmin pojilla oli se valkoiseksi maalattu kahdenistuttava pulpetti. Myin sen pois, kun löysin tilalle tämän komean opettajanpöydän. Pojalle koitti ylennys oppilaan paikalta opettajan paikalle!


Siinä passaa syksyllä ekaluokkaa aloittavan läksyjään tehdä. Täydellinen valaisin pöydän nurkalle löytyi sattumalta Clas Ohlsonilta, samalla reissulla, jolla olin aikonut ostaa Ikean Barometerin. Turha sanoakaan, että olen enemmän kuin mielissäni, kun löysinkin jonkun ihan uuden näköisen! Niin kaunis kuin tuo Barometer onkin, se alkaa olla jo vähän kulunut, kun sitä näkee kaikkialla.


Mintunvihreää on tullut hankittua pienempinä palasina jo viime syksynä, kun nappasin tämän laatikon mukaani Joensuun hömpötysreissulta. Että joskus osaakin uustuotanto olla silmiä hivelevän kaunista.



Vielä kun pysyisvät nuo pikkulegot laatikossaan, mutta kun ei oikein. Mitenpä niillä laatikossa leikkisi! 
 

Muutenkin nuo poikien lelut ovat joskus astetta epäkäytännöllisempiä. Kuten tämä hankala, herkästi kaatuva hujoppi.


Kuopuksen rakas Anna-pupu alkaa saada yhä enemmän vapaita, kun turvalelua ei yhtäkkiä tarvitakaan. Päivähoidon muututtua kotihoidoksi helmikuun alussa pupusta tuli pelkkä yökaveri, ja nyt saa pupu viilettää jo öitäkin omilla teillään yhä useammin. Pikkumiehestä on tulossa iso!



Tämän ihanan, vanhan ja kovia kokeneen nojatuolin kohtaloa mietin toisinaan. Väri on kiva noinkin, mutta käsinojiin on kaiverrettu mm. nimikirjaimia puukolla, ja se taas ei ole niin kaunista katseltavaa, joten voi olla, että joss
ain vaiheessa kuitenkin maalaan tämän.




Jos paikkailisi ne puukonjäljet ja maalaisi vaikka - mintunvihreäksi...