keskiviikko 27. elokuuta 2014

Pupupaita ja muita pikateoksia

Ajanpuute syö luovuuden, ja sen hetken, jonka ehtii ompelukoneiden ääreen istahtamaan, käyttää pikaisiin perusompeluksiin. Onneksi maailma on täynnä niin suloisia kankaita, etteivät ne kikkailuja kaipaakaan. 


Kuopuksen ikioma turvalelu on pieni lerppainen pupu, ja siksipä tämä paitakin sai suuren suosion osakseen, sillä siinähän on pupuja!


Tyttö puolestaan on kallellaan kaikkeen pinkkiin, mutta kelpuuttaa sentään ruskeaakin, ainakin pinkin lisukkeena. 


Tein toisen hihan yksivärisenä, jotta ei aivan luultaisi kaupan tätien ompelemaksi paidaksi.


Eräästä mainiosta antiikkikaupasta nappasin viikko sitten mukaani kaikenlaista pientä, mm. tämän suuuren hakaneulan.



Korunteossa olin jo huhtikuussa, mutta onpa jäänyt sekin kertomatta. Keväisellä pääkaupunkireissullani ostin askartelulliikkeistä korutarpeita, ja illalla jalkoja lepuuttessani muutin niitä koruiksi. Olipa tyttärille tuliaisia, kun viikonlopun jälkeen oli aika palata kotiin.


Taktiikka tällaisen korun tekemiseen on superyksinkertainen, mutta ideaa en keksinyt itse, vaan nappasin sen äitimummon valmiskorusta. Solmu, helmi, solmu ja taas helmi. Siinäpä se. Lopputulos on yllättävän hauska.

Olen lajitellut ullakolta tavaraa kirppikselle säkkitolkulla, ja ullakolla kolutessani huomasin nämäkin kirpparilta mukaan aikoinaan napatut sandaalit, jotka menin ostamaan sovittamatta. Nepä olivatkin käyttämättömät ja uudenveroiset siksi, ettei niitä voi ensinkään käyttää. Malli on jalalle niin hankala, ettei minunkaan kapealestinen koipeni näihin mennyt.

Nappasin sakset käteeni ja leikkasin nätit nahkaremmit irti. Molemmat tyttäret saivat nahkarannekkeet kukkakoristein. Kiinnittimenä toimii ruskea kam-neppi, jonka kiinnitykseen meni ehkä noin puoli minuuttia. Ei siis kovin aikaavievää tuunausta!




Ehkä teen vielä loppukengistäkin koristeet, idea on jo mielessä. 

maanantai 18. elokuuta 2014

Hyvä maanantai

Aamulla oli tiedossa, että iltapäivällä alkaa pitkä vesisade. Siksipä suuntasimme aamupalalta ulos koko lapsikolmikko ja minä, vapaapäivän viettäjä.


Heti ensimmäiseksi hain kottikärryt, nypin maata myöten pois kaikki keltaiseksi ränsistyneet unikot ja lastasin ne kärryyn. Varsia tuli kukkurainen kärryllinen. Kaksivuotiaamme suosiollisella avustuksella keräsin niistä siemenkodat talteen, ja niitähän riitti.



Koska lukijapaneeliin itsensä klikanneita lukijoita on täällä mummolassa melkein 900, on tasalukuarvonta lähellä. Ja koska Tosimummo on nykyään kesäisin suurelta osin pihanrakennus- ja puutarhablogi, yksi palkinto tulee epäilemättä olemaan unikonsiemeniä omalta pihalta.





Jonkun muunkin kuin meidän pihassa kasvaa ensi kesänä tummanpuhuvia, dramaattisia oopiumunikoita. Ne voi kylvää suoraan maahan, ja kukintaa riittää viikkokausiksi. Maljakossakin meillä on näitä ihasteltu moneen kertaan.





Unikoiden jättämä aukko erottuu selvästi perennojen seasta, ja pääsenkin nyt miettimään, mitä kivaa siihen keksisi. Punainen pilvi kukkapenkin oikeassa reunassa on silkkiunikkoa, joka on nyt parhaimmillaan.





Oopiumunikoiden takaa löytyivät anopilta saadut pinkit syysleimut, valkoinen kiiltoleimu ja herkkä perinneperenna, harmaamalvikki. Nyt nekin pääsevät paremmin näkyviin, kun pitkät roikaleet edestä on raivattu pois. Oopiumunikoiden pituus yllätti, ja kylvökohta oli alunperinkin hiukan liian reunassa. Niin pitkät olisivat kuuluneet keskelle penkkiä.





Ulkoilun aikana sain valmiiksi myös kivipengerryksen reunaa pitkin edenneen kaivuutyön, jonka tarkoituksena on saada kiviä vasten sorareunus.





Pikaisesti ehdin kokeilemaan vanhoja tuttuja raparperilaattojakin jokunen viikko sitten, ja haaveilenkin tekeväni näistä askelpolun kuistin ovelta leikkimökin eteen. Kuten kuvasta näkyy, sade alkoi juuri kun olimme päättäneet siirtyä sisälle. Kun sateen tulemisen tiesi jo aamusta, se ei tympäissyt ollenkaan.



Muutenkin oli sopiva hetki siirtyä sisälle lounaan laittoon, ja pieni apulainen touhusi ahkerasti äidin seurana keittiössä. 


Perunaa, sipulia, makkaraa, suolaa ja mustapippuria. Ihan parasta, ja niin yksinkertaista.




Täydellä kuvulla on mukava lueskella lehtiä ja haaveilla... JDL:n uusin ja vuoden takainen numero tarkastelussa.


Tämän päivän postilaatikkolöydös, uusin OB Woman, jättää tuskin haaveiden tasolle, tämä jättitasku-tunika on ehkä pakko ommella. Ihan minun näköiseni.


Maanantai on alkanut hyvin. Toivottavasti sinullakin!

lauantai 16. elokuuta 2014

Hienoista haikeutta

Kesäihmisen sielussa on havaittavissa kasvavaa haikeutta. Tietyistä merkeistä sitä alkaa oivaltaa, että on jo syksy. Pihlajanmarjoista, tuomenmarjoista, kylmistä aamuista jolloin hytisyttää ja tarvitsee pitkästä aikaa farkut jalkaan. Koulujen alkamisesta. Pimenevistä illoista. 




Mitä sitä keksisi talveksi, jotta jaksaisi? No sehän on tietysti positiivista, että ompelulle jää enemmän aikaa. Ehkä joskus iltapimeällä ehtii käymään lenkilläkin. Onneksi on myös työ, jossa viihtyy. Kun se loppuu, onkin jo pitenevän päivän aika ja valo alkaa hiipiä ikkunoista tuvan nurkkiin.

Aikaisemmin kesällä odottelin kuumeisesti oopiumunikon kukintaa, mutta pettymys oli melkoinen, kun siemenpussin kaltaisia risureunaisia kerrottuja unikoita ei koskaan tullutkaan. Tämä lienee lähimmäksi luvattua, muttei sekään sinne päinkään.Aina ei siis voi olla varma, mitä pusseissa on. Toivottavasti joskus vielä kuitenkin löydän sitä, mitä etsin.


Lamoherukka on lupaustensa mukainen, ja sitä tilasin Viherpeukaloilta vielä lisää kivipenkereen reunusta viherryttämään. 


Vajaassa vuodessa kahdeksan lamoherukkaani ovat levinneet hyvinkin metrin alalle jokainen, ja tekevät komean patjan korkeammille pensaille, joita niiden taustalle kasvatan. Istutettuna sinne on jo vaaleanpunaista Lovely Pink -pensashanhikkia sekä Ritausma-ruusua ja Tornionlaaksonruusua. Yksi ystävältä saatu lehtikuusen taimikin siellä pontevana ojentautuu kohti taivasta.


Humala on kiivennyt kaariporttia pitkin ylös asti ja tehnyt sinne somia käpyjä koristeeksi roikkumaan. Miten nuo saisi hyödynnetyksi koristeina talven varalle. Pitänee googlailla...


Jos ei tarvitsisi leikkiä lainkaan realistia, pihani peittyisi köynnöksiin - reheviin, vihreisiin, laikukkaisiin, kukkiviin ja kukattomiin. Ne on niin hienoja! 

Hieno on isotuomipihlaja-aidanteemmekin, joskin vielä hyvin hentoinen. Hyvä, jos aluskasvina rehottavalta apilalta sitä kukaan edes huomaa! Mutta ensimmäiset marjat se tuotti maisteltavaksi. Hyviä ovat, kuin mietoja mustikoita.


Punaherukat kasvavat leikkimökin takana aidanteena, ja joku muu kuin minä on huolehtinut sadonkorjuusta. Hyvä niin. Vitamiinejahan siitä saa!


Kimalaisten sadonkorjuu näyttää juuri nyt olevan kiireisimmillään, kun yhteen lähikuvaan saa helposti ikuistettua ainakin puolenkymmentä ahertajaa.



Vielä nämä ilmat ovat pelkästään mahtavia. Toivottavasti vielä pari kuukautta. Siinä ajassa saamme toivon mukaan tehdyksi huimasti töitä talon ja pihan valmistumisen eteen. Ja koska juuri nyt pihatyökeli on täydellinen, poistun paikalta ulkoilmaan. Lapio ja oksasilppuri odottavat!

maanantai 11. elokuuta 2014

Rosoa ja tikkuja


Eiliseltä torikirppikseltä löytyi paljon kaikenlaista pientä kivaa, mutta kesän mittaisen sisustushiljaisuuden jälkeen mieltä lämmittivät erityisesti pari laatikkolöytöä. Mustaa, rosoa sekä numeroita - siis kaikkea sitä, mitä pitääkin olla!







Toinen loosteri on vähän elottomampaa materiaalia, oikein hapettunutta ja mattapintaista sinkittyä peltiä. Jos ylempää laatikkoa onkin myyjä tuunaillut, alemmasta en tiedä. Tuosta ei pysty sanomaan, onko tuo musta lätkä ollut tuossa alunperinkin, ja mihin tarkoitukseen moinen laatikko on aikanaan tehty.


Sisätiloissa ei tämä perhe ole juuri päiviään viettänyt. Ulkoilu on ollut kuitenkin aika työpainotteista, ja sillä saralla rittää aktiviteettia edelleen. 


Mikä parasta, tuloksia kuitenkin on koko ajan enemmän nähtävissä. Se, jos joku, palkitsee kaiken uurastuksen! Onpa välillä osattu jo ottaa hetki rennomminkin, ja siihen antavat hyvin mahdollisuuden hankitut ulkokalusteet. Se on nyt ensimmäinen kesä, kun tästä pihasta löytyy jotain, mihin voi ruhonsa laskea levähtämään!


Aikaisemmassa postauksessa kuuluttelin tuolien perään, ja kuinka ollakaan, vanha jääräpää osti lopulta kelapöytänsä ympärille juuri ne samaiset tuolit, joita alunperinkin siihen katseli. Yhdeksän kaunista, metallista Läcköä siihen meni, ja silti istumaväljyys on vielä oikeinkin hyvällä mallilla. Päivänvarjo vain päälle, ja kyllä meidän sitten kelpaa kahvitella ulkosalla!


Tuolit ovat siroja, ja siksi minusta oikein sopivaa vastapainoa pöydän järkälemäisyydelle. Tuoleja ei edes tarvitse nostella pöydälle ruohonleikkuun ajaksi, sillä ne ovat sen verran fiksuja, että mahtuvat kokonaan pöydän liepeen alle piiloon, jolloin takajalatkin ovat reippaasti sorakaitaleen puolella. 


Kelan hiominen oli aika epätoivoista puuhaa, ja sainkin monitoimityökaluni hiomalaikan irtoamaan liimauksistaan jopa kolmeen kertaan. Hiomapaperi sen pinnassa kesti, mutta itse laikka ei! Suurimmat tikkukohdat kuitenkin sain siloitelluksi, ja jos en edelleenkään suosittelisi tuota kovin nuoleksimaan, niin kyllä siihen uskaltaa jo kyynärpäänsä laskea! Hiotun pöydän öljysin ruskealla puuöljyllä, jonka sekaan sujautin vähän Vanhanaikainen Viimeistely -bitumivahaa, jotta sain uurteisiin kohtiin enemmän ilmettä. Lopputulos on juuri sellainen kuin toivoinkin.


Pöydän alla on siis syvennys, johon on aseteltu suodatinkangas ja soraa, jonka päälle pöytä on asetettu. Pöydän alapuoli on myös öljytty, jotta se kestäisi mahdollisimman pitkään armaan kotomaamme ankaria sääolosuhteita ja maan uumenissa muhivaa kosteutta.

Kuivan heinäkuun takia maantie pölisee niin, että jokainen ohi ajava auto nostattaa puiden latvoihin yltävän harmaan pilven. Sellaisia pilviä on laskeutunut meidänkin pihaamme pitkin kesää, ja musta automme näyttääkin lähinnä kurapaakuilla viskellyltä. Sama ongelma näyttää vaivaavan myös tuoleja, jotka kaipaavat joka kerta pyyhkimistä ennen kuin niille istuutuu. Yhä hartaammin odotan pensasaidanteemme kasvamista.


Tuoreella nurmella oli tänään keltainen lehti. Ei kai vielä? Ei vielä! Ei! Se on vain kuivunut näissä helteissä, eikö niin. Syksyyn on vielä aikaa.


torstai 24. heinäkuuta 2014

Kelapöytä etsii tuolejaan

Projekti nimeltä kelapöytä oli enimmäkseen miehen duunia, mutta ainahan voin kehuskella ja kuvata melkein valmista lopputulosta. Olkoon se minun osuuteni tästä.

Kaikkihan alkoi reilu vuosi sitten, kun satuin mainitsemaan ääneen haaveeni isosta pyöreästä ulkopöydästä, joka erehdyttävästi muistuttaisi kaapelikelaa. Mies raapaisi päätään, totesi kyselevänsä sellaisia, ja seuraavana päivänä soittikin, että olisi yksi, mutta se on kyllä aika iso. Kuinka iso, kysyin, ja mies siihen, että melkein kaksimetrinen halkaisija. No mikäs siinä, mahtuvatpahan vieraatkin pöytään!


Isolta se tosiaan näytti pihaan tullessaan, mutta isoon pihaan sopii iso pöytä. Korkeutta sillä kuitenkin oli niin runsaasti, että muokkaamattomana pöytälevy oli aikuisen kainaloiden alla. Jos tarvitsisi baaripöydän, sellainen olisi hyvä, mutta kun tarvitsee ruokapöydän, tarvitaan toimenpiteitä. Ja niitä tuli.


Mies purki koko kelan atomeiksi, irroitti ruostuneet pultit, erotti toisistaan pyöreät levyt ja keskustan lankut, katkoi lankkuja lyhyemmäksi, lyhensi pultteja ja teki niihin uudet kierteet ja lopulta naapurin isännän avustuksella kasasi koko komeuden uudelleen. 

Sen paikka on talon päädyssä, johon on keittiöstä lyhyt matka ja joka siksi on itsestäänselvästi muotoutumassa grillipaikaksi. Sana "kesäkeittiö" olisi liioittelua.

Jonkun mielestä tuossa on varmaan kyljelleen kaadettu kaapelikela, mutta kyllä se minusta kauheasti pöytääkin muistuttaa. Ja kun ei kiinnitä huomiota sen juurelle hiljattain kylvettyyn harvaan nurmenalkuun tai taustalla rehottaviin rikkaruohoihin ja roskapuihin, niin ihan voisi kuvitella, että tuossahan on vielä joskus oikeinkin mukava istua viettämässä iltaa ja syödä hyvin.




Kyllä siinä varmasti joskus on. Ennen sitä pitää kuitenkin hioa vielä pöytäkansi peltorit korvilla ja puupölyä niellen, ja sen jälkeen pitäisi vielä öljytä tai vahata se säältä suojaan. Alapuolen osat öljysin jo ruskealla puuöljyllä, mutta koska se kyseinen mönjä ei sovi käytettäväksi pinnoille, joilla käsitellään elintarvikkeita, on kanteen katseltava toinen aine.




Mutta miten lie teillä päin, kun meillä tahtoo olla ettei oikein osaa rentona ruokailla, jos ei saa mitään koroketta pyrstönsä alle.




Ongelma on vain se, että mistä sellaiset korokkeet hankkisi. Vaihtoehtojahan on maailma pullollaan, mutta kun pitäisi ostaa kymmenen tuolia kerralla ja katsella niitä ainakin kymmenen vuotta, käy vähän kuin ristiäisten alla nimivalinnoille. Kaikki vaihtoehdot tuntuvat ei-tarpeeksi-hyviltä.



Tuolien pitäisi olla valkoiset (tai ehkä mustat), puuta tai ainakin hyvin aidon näköiset, mielellään pieneen tilaan talveksi menevät, ja koska hankittava määrä on melkoinen, hinta ei saisi olla ihan tolkuton. Jaloilla pitäisi olla jonkin verran leveyttä, jotta ne eivät uppoaisi maahan, kun takajalat ovat pöytään istuttaessa nurmikolla. Selkänojakin olisi hyvä olla, jotta pöydässä voisi oikeasti istua rauhassa pitempäänkin viihtymässä.




Kaikanlaisia vaihtoehtoja on tullut vastaan mutta yhtä ykköstä ei. Osaisitko sinä vinkata, mistä sellainen löytyisi? Ostoksille johtanut vihje palkitaan.

Vaikka piha on vielä ihan kesken, joitakin kohtia pystyy jo katselemaan rauhallisin mielin ja nauttimaan näkemästään. Koska pihasta on iloa niin paljon itselleni, haluan jakaa sitä mylös teille. Jos se edes vähän välittyisi!




Täällä pakerretaan ihan ilman ammattitaitoa ja neljän lapsen hidastaessa melkoisesti kaikkea yrittämistä, mutta suurella tunteella. Onneksi silläkin näköjään saa jotain aikaan! Kaariportissa kiipeävät humala ja yksivuotinen ruusupapu, mutta portin toisella puolella odottaa vielä muokkaamaton maa ja rikkaruohot. Syksyllä siinä on itävä nurmi. Varmasti on.



Kesäkukkia olen siemenestä kylvämällä kasvattanut pihaan monenlaisia. Niistä mieluisimpia yllättäjiä oli sinisievikki, joka kukkii kauniisti kivireunusta vasten. Näitä tulee meille jatkossakin!




Kimalainen pitää niistä myös. Kukkaparka roikkuu melkein maassa öttiäisen painosta!




'Onnekas' kyseli viime postauksen kommenteissa keltaisten tarha-alpien tarkoitusta, ja sai minut hihittelemään täällä itsekseni. Siellähän ne alpit tien poskessa ilahduttavat (toivottavasti) ohikulkijoita. Näköjään siinä käy niin, että kun hurahtaa, ei yhtäkään perennalahjoitusta enää osaa olla ottamatta vastaan. Ei, vaikka se olisi keltainen.



Mutta kukkii täällä sentään ensimmäinen ruusukin!




Pomulehtiä vasten lepäilee Rosa 'Ritausma', joka muutti meille kesäkuussa Multasormesta.

Aikaisemmin arvuuttelemani unikko oli sitten tällainen, ja tyhjien, säilyttämieni siemenpussien perusteella se on varmaan silkkiunikko. Helppo kesäilo tämäkin, sillä siemenet voi kylvää suoraan maahan ja odotella lepotuolissa kukintaa. Suotuisissa oloissa se siementää maahan ja talvehtii siinä omin päin, kukkien taas ensi kesänä.



Oopiununikon kukintaa odotan vähintään yhtä paljon kuin noiden muidenkin. Se tulee näyttämään suunnilleen tältä:

kuva netistä kopioitu

Nauttikaahan helteistä - ja lomista., mikäli jollakulla sellaisia sattuu olemaan! Minulla ei ole, enkä sellaisista muuta tiedä kuin sen mitä sisko eilen opetti: se on sellainen, että neljä viikkoa ollaan tekemättä mitään. Kuulostaa aika tylsältä, eikö! ;)