torstai 25. elokuuta 2016

Amatöörin ensikosketukset lavatarhaan

En tiedä teistä ammattilaisista, ovatko lavatarhat edelleen katseen kestävässä kunnossa, mutta amatöörillä ei ole ainakaan. Onni on, että tarha tuli tehtyä takapihalle. Ehkä juuri siksi, että tiesin.



Melkoinen näky. Osittain syksyn aiheuttamaa riutumista, ja osittain hoidon puutetta, joka taas johtuu työkiireistä. Ja osittain huonoa ennakointia, josta aion ottaa oppia ensi kesänä. Lopputulos on kuitenkin kuvan kaltainen vihreä häröpallo. Olisi kiva saada jostakin ylimääräinen vapaahetki, jonka voisin käyttää tämän kasviskaaoksen siistimiseen.


Sopivaa joutoaikaa, säätä ja mielialaa odotellessa voisinkin raportoida kesän kasvatuskokeiluista hitit ja hutit. Yhden kesän perusteella voisin väittää olevani edelleen enemmän koristepuutarhuri (kuka haluaisi pihaansa kaltaiseni koristeen, hmm...), mutta syötävät ovat kiva lisä pihakokonaisuudessa. Mutta seuraavat huomiot siis täten itselle muistiin ensi kevättä varten ja iloksi teille, sillä vahingonilohan se on iloista iloisinta!

Ruusupapu. No sehän repsottaa, koska myrsky kaatoi viime tai toissa viikolla sen verkon tukena olleet rimat. Poikki meni jotta napsahti vain. Aamulla löysin koko rakennelman retkottamasta perunalavan päältä, jolloin tietysti myös pottujen varret olivat katkeilleet. Ruusupapu on kyllä jatkossakin kasvatuslistalla, vähintäänkin koristearvonsa vuoksi, mutta jämäkämmän tukirakennelman se vaatii. 


Tosin tuo Fiskarsin hara on toiminut tässä hätävirassa ihan hyvin, ja papuja on ainakin helppo poimia, jahka sen aika koittaa, sillä ne roikkuvat somasti verkosta alaspäin, irti lehdistöstä. Pitäisköhän patentoida.




Porkkana sitten. Se kasvoi nyt kahden kurkun välissä, ja ahdastahan sille siinä tuli. Muutama komea porkkana saatiin, mutta selvästi kurkku vei sen elintilan. Suurin osa porkkanoista oli pikkuruisia kitulaisia. Oma lava porkkanalle ensi kesänä, niin äitimuorin suosio lasten silmissä on taattu. Porkkana oli kurkun ja perunan lisäksi ainoa kasvis, jota jokainen perheenjäsen kasvilavoista halusi syödä.


Tomaatti. Tuo ihme riesa, jota on pakko alkaa kasvattamaan jo maaliskuussa pienen pienistä siemenistä, koska viherpeukaloa niin kauheasti särkee siihen vuodenaikaan. Yhtä turhaa kuin pelakuiden kasvatus siemenestä. Pelakuut sain kukkaan heinäkuussa, tomaatti teki komean määrän raakileita ja mätäni sitten sateiden takia kesken kasvun. Tosi kiva siihen vaivannäköön nähden, jota kylväminen, kouliminen, lannoitus, kastelu, karaiseminen, harsoilla peittely ja kaikenlainen kauniiden puheiden pitäminen näille herkkähipiöille on minulle aiheuttanut. Päätin palata tomaattiasiaan seuraavan kerran sitten, kun minulla on näille katettu tila, jota kasvihuoneeksikin kutsutaan. Terassi, parveke tai muu vastaava rakennelma kävisi myös, mutta ei avomaa, jossa ressukat ovat kaikkien tuiverrusten tuhoille alttiina. Liian riskialtista, sanon minä.


Paprika. No siis olihan se jo etukäteen tiedossa, että aika epävarmaa on, mutta kun löysin avomaalle soveltuvan lajikkeen, jonkun valkoisia hedelmiä tuottavan tapauksen, halusin kokeilla. Ovat kasvaneet koko ajan harson alla rautapadassa, mutta eivät ole ehtineet kitukasvultaan edes kukkimaan vielä. Poistetaan kasvatuslistalta tomaatin tavoin, niin kauan kun kasvihuonetta ei kasva tähän pihaan. Ennemmin alkoi lahoamaan harso päältä kuin kukat kehittymään.




Salaatti. Ei ole tarvinnut ostaa koko kesänä. Huoleton ja helppo, ainoastaan uusintakylvöt jäivät aika vähiin. Meidän perheen salaatinlehtikulutuksella riitti tosin syötävää samoista kylvöistä toukokuun lopulta elokuun alkuun saakka. Ensi kesänä voisi antaa salaatille hitusen pienemmän tilan, ja silti sitä riittäisi koko kesäksi. Nyt kanatkin saivat osansa. Alla olevassa kuvassa on viimeinen jäljellä oleva, lavaan unohtunut salaatinlehti.




Kurkku. Jos ostaa avomaankurkun siemeniä, on paras varautua siihen, että muutama neliö lavan ympäriltä peittyy kurkun varsiin. Näin ainakin meillä kävi. Vähään aikaan ei ole nurmea alta leikattu, etteivät kurkutkin silppuunnu.






Siemenpusseissa ei kerrottu tukemisen tarpeesta, mutta kertokaapa te näin jälkiviisaana, olisivatko nämä kurkunroikaleet kiivenneet ylöspäin muutakin kuin herneenvartta pitkin, jos olisivat saaneet tuet? 

Lajikenimeksi avomaan hernekurkku?
Satoa on päästy maistelemaan ja syömään jo urakallakin tässä elokuun aikana, eikä minulla ole mitään hajua, onko se myöhäinen ajankohta. Kirjastahan sen näkisi, tai siemenpussista, mutta kun ei jaksa tarkistaa. Hyviä ovat, varsinkin nyt kun vettä on riittänyt, ja kurkkuja kasvatetaan täten ehdottomasti myös ensi kesänä. Nyt lajikkeina oli 'avomaankurkku' ja 'pitkä avomaankurkku'. Arvaa kumpi on kumpi.






Peruna. Se on se jokanaisen peruspöperö, ja ehdottomasti suurimman ilon työmäärään nähden peruna saikin aikaan. Ensi keväänä pitäisi muistaa hamstrata siemenperunat jo huhtikuussa jääkaappiin istutusta odottamaan, tai on auttamatta myöhässä liikkeellä, kuten tänä keväänä kävi, kun lopulta idätettiin kaupan ruokaperunoita. Hyviä tuli, mutta aika myöhäänhän niitä vasta pääsi maistelemaan. Multaaminenkin melkein unohtui, mutta alle kymmenen perunaa vihersi. Hyvin siis meni, ja jokainen syötäväksi kelpaava mukula syötiin. Kuukauteen ei tarvinnut perunaa ostaa. Eikö se ole aika hyvin yhdestä lavasta!




Herne. Laitetaan ensi kesänäkin, mutta se pitää muistaa, ettei siemenpussin tietoihin voi luottaa. Jos korkeudeksi määritellään 60cm, se tarkoittaa kahta metriä. Näin ainakin meillä. Sokerihernettä on turha laittaa muutamaa vartta enempää, koska lapset eivät mielellään syö palkoja. Taittoydinherne sen sijaan tekee kauppansa jokaiselle - niillekin, joiden lempiruokaa ei ole hernekeitto. Olen yrittänyt vihjata, että samoja herneitä ne on, mutta ei auta.




Kukka- ja parsakaali. Ostin pari pistokasta molempia Viherkeskus Focuksesta, ja harson alla olivat juhannukseen saakka visusti. Muutama kaalinpallero tuli satoa molemmista, kunnes hermostuin toukkiin, jotka kuin irvaillakseen roikkuivat joka puolella kaalinlehdissä, ja niinpä hävitin mokomat herkut. Liian hyvin maistui tuholaisillekin - ostetaan jatkossa kaupasta.

Ruohosipuli. Siellä se kasvaa lavan päädyssä, ja varsista on pilkottu moneen munakkaaseen makua. Kukkia ei kuitenkaan ole näkynyt. Saa nähdä, tapaammeko ensi vuonna. Jos sieltä vielä noustaan, on kenties perehdyttävä tarkemmin sen kasvuvaatimuksiin ja selvitettävä, missä mättää kun ei huvita.


Mutta juuri nyt huvittaa nukkua. Syksyn ensimmäinen flunssa on täällä, ja olotila sen mukaisesti riemuisa. Hyvää yötä!

sunnuntai 21. elokuuta 2016

Nojatuolivanhuksen uudet vaatteet

Kun tyttöjen huoneen ovelta katselee olohuoneeseen päin, maisemaan on ilmestynyt uusi huonekalu.


Tai oikeastaan se on vanha. Ja ihan väärän värinenkin, eikä se edes ole meidän. Joku meillä pistäytyjä on jo ehtinyt ihmettelemäänkin, miksi meillä on tuon värinen nojatuoli olohuoneessa - ja samaan hengenvetoon todennut, että se taitaa odottaa uutta verhoilua. Ihan kuin tuntisivat talon emännän nuo kommentoijat!


Olen ehkä mennyt mölisemään ompelijan koulutuksestani töissä, ja sen seurauksena tai varmaan vähän senkin, että työkaverini lukee tätä blogia, sain tekemistä.


Hänellä on komea hirsitalovanhus asuttavanaan, ja tuollaiset perintötuolit ovat osa olohuoneen kalustusta. Väreiltään vain eivät oikein sopineet sinne, kun värimaailma on heillä aika vastaava kuin meillä. Luonnon omia sävyjä, vaaleaa, rauhallista, murrettua.


Lupasin käydä katsomassa, olisiko minusta nojatuolien uusien vaatteiden ompelijaksi, ja tietäähän sen. Kun sinne asti menen, en enää osaa sanoa ei, vaan otan projektin haasteena. Nyt ehkä opin sanomaan sen einkin.  


Simppelin näköinen mööpeli, mutta olipa siinä sen verran monta mutkaa, että illan jos toisenkin pidin tuumaustaukoa kaavoituksen eri vaiheissa. Pikkuhiljaa kuitenkin kokonaisuus hahmottui lopulliseen muotoonsa.


Kaavat tein kertakäyttölakanasta, josta oli helppo muotoilla kappaleet ja piirtää tarvittavia merkintöjä suoraan kaavaan.




Tuo istuinosan nurkka oli hankala kohta. Aina se jäi kiristämään niin, ettei sen varaan olisi uskaltanut ahteriaan laskea, etteivät ompeleet repeäisi, tai sitten se ei muuten ollut hyvin istuvaa mallia. Lopulta sain senkin monen ratkomisen, leikkaamisen ja testaamisen jälkeen sellaiseksi, että se on riittävän napakka, mutta antaa silti periksi eikä hajoa käytössä.



Sitten oli näitä "kivoja kohtia", joista sai tehdä just eikä melkein sopivan, ja kaavoittaminen ei tuottanut päänvaivaa. Varsinaista herkkua!


Ilman käsinojia koko tuolin irtopäällisen tekeminen olisi ollut alusta loppuun pelkkää lystiä, mutta nojien olemassaolo aiheutti oikeastaan tuota istuinosan sisäkulmaa lukuunottamatta kaikki ongelmat, joita vastaan tuli. Yhtälö, jossa pitää saada aikaiseksi istuva, napakka, helposti irrotettava ja pesua kestävä päällinen tuollaisiin käsinojiin sovellettuna, oli alkuun aika epätoivoinen tavoite.


Lopulta ratkaisin käsinojan liittymäkohdan tuollaisella pienellä kololla, jota vasten taas tulee tarranauhoilla se varsinainen kiinnityssysteemi. Alkuun taakse oli tulossa keskelle vetoketju, mutta koska käsinojat, osoittautui takahalkio tarpeettomaksi, kun sivut pitää saada auki kuitenkin. 

Toinen päällinen on vielä ompelematta, mutta sen tekemiseen ei enää kauan menekään, kun alkukankeudet on nyt ohitettu. Kunhan joskus saan sen toisenkin päällisen tehdyksi ja roudaan tuon lainanojatuolin takaisin hirsiseinien suojiin, voisinkin napata kuvan nojatuoleista niiden oikeassa kodissaan, jos saan kaverilta luvan. Saisitte tekin ihastella hirsituvan tunnelmaa, joka karkotti ainakin minusta ajantajun ja arkihuolet.


lauantai 20. elokuuta 2016

Ahvenjärvi

Pakko laittaa pari illanhämyistä kuvaa tännekin, ihan käsittelemättöminä ja käsivaralla kuvattuina, ei siis mitään ihmeellistä sinänsä, mutta minusta aika kaunista silti.



Joka elokuu vietämme sisarusteni perheiden kanssa yhteisen rennon viikonlopun näissä maisemissa. Tulee kuka pääsee, jokainen kokkaa omilleen ja syö mitä lystää, oleillaan, lämmitetään saunaa aamusta iltaan ja mulskataan vedessä.


Ja kun illalla häly laantuu, lapset nukahtavat ja sumu alkaa nousta suolle ja järven tyynelle selälle, voisi näkyä katsella loputtomiin. Tämän vuoksi voisin alkaa käymään yökalassa.


Kyllä Suomen luonto on kaunis.



sunnuntai 14. elokuuta 2016

Venäjänhiekka




Minun piti kirjoittaa muutama ylistävä sananen Venäjänhiekasta jo silloin kesäkuussa, kun kävimme siellä, mutta niinpä sekin aikomus jäi arjen ja myöhemmin loman jalkoihin. Näin iltojen pimentyessä ja ilman viiletessä tekee hyvää palata hetkeksi tuohon ihanaan päivään.




Tällainen keidas ja arjen pakopaikka sijaitsee Rautavaaralla, Tiilikkajärven kansallispuistossa. Autolla tuolle rannalle ei tuosta vain ajellakaan, mikä selittänee sen, että noinkin täydellisenä kesäpäivänä saimme olla siellä aika rauhassa. Ja sen, että paikka oli siisti.


Emme ole aikaisemmin käyneet lasten kanssa pitemmillä kävelymatkoilla, mutta nuorimman ollessa nyt jo lähempänä viittä kuin neljää ikävuotta uskalsimme kokeilla muutaman kilometrin matkaa keskellä-ei-mitään. 




Reitti Venäjänhiekalle Sammakkotammen pysäköintipaikalta oli hyvin merkitty, joten lapsetkin, jotka karkasivat välillä kauas edelle, osasivat suunnistaa hyvin kohti määränpäätä. Eksymisvaaraa ei ole - ainakaan, jos ei poikkea reitiltä. Reitti on hyvin maastosta erottuvaa polkua. Suoalueiden yli kulkee pitkospuut. Siltojakin löysimme monenlaisia, kun reitti kulki vesien halki.




Yhteensä kävelymatkaa oli yhteen suuntaan nelisen kilometriä, joten pikkulapselle tuollainen kahdeksan kilometrin talsiminen käy jo työstä. Matkalla pidettiin vähintään riittävän monta juomataukoa, jotta patikoiminen ei alkanut tuntumaan raatamiselta. Sen lisäksi polun varrelta löytyi ties mitä ihmeteltävää, jota piti jäädä hetkeksi katselemaan ja miettimään, mikä minkäkin on aiheuttanut. Tässä nuorimmaiset tutkivat keloa ja sen juurelle korkeuksista tiputeltuja käpyjä.



Useista tauoista huolimatta nuorimmainen valitti lähes koko menomatkan, ettei jaksa kävellä. Mutta koska tunnen lellivauvani, arvasin, että selkosuomeksi lause tarkoittaa "minua ei juuri nyt huvita kävellä".  Mutta kun neljän kilometrin talsimisen jälkeen löytyi kyltti, jossa luki Venäjänhiekka ja "siitä hiekasta" oli katseltu kuvia jo kotona, löytyi uupuneen matkalaisen lenkkareista juoksuvaihde.



Olihan se upea paikka. Talviturkistani en päässyt, kuten en ole päässyt tämän reissun jälkeenkään, mutta muut uivat tuntikausia viileässä vedessä, ja väittivät nauttivansa kovasti. En mennyt halpaan. Kuumasta hiekasta nautin kyllä.

 

Siipan kanssa kannoimme repuissamme eväät kuudelle, ja kyllä me söimmekin hyvin. Suolaista ja makeaa, jokaiselle vähintään riittävästi. Paikan päällä oli toimiva tulenpitopaikka, paljon polttopuita liiterissä, ja jopa ritilä makkaranpaistoa varten.


Sää suosi reissuamme poikkeuksellisen upeasti, sillä koko päivänä emme saaneet niskaamme sadepisaraakaan, kun poutapilvenhaituvia ainoastaan ajelehti auringon ohitse. Kukaan ei saanut nahkaansakaan poltettua.


Paluumatkalle lähdimme vasta seitsemän jälkeen illalla, mutta yllättäen matkalaiset olivatkin reippaampia kulkemaan paluusuuntaan. Jäädessäni kuvaamaan näitä pikaräpsyjä sain kipittää kiireesti muiden perään. Pahainen kuopuskin, joka marmatti koko menomatkan milloin minkäkin tekosyyn varjolla jaksamattomuuttaan, pinkoi kaukana edellä niin, että pitkospuut vain notkuivat.


Jos koko perhe on jo noussut tukevasti omille jaloilleen tai vanhemmista löytyy innokkaita liinassa tai repussa kantajia, tätä Venäjänhiekkaa voi todellakin suositella päiväretkikohteeksi. Rattaiden kanssa tuonne ei kuitenkaan ole asiaa.




Retki tarjosi kauniita suomaisemia, puhtaan ja siistin, valtavan pitkän hiekkarannan lähes yksityiskäyttöön, meditaation lailla mieltä tyhjentävän, kevyen kävelymatkan helpossa maastossa molempiin suuntiin, ja lapsille ikimuistoisen kokemuksen. Lopuksi totesimme, että saatammepa muutaman vuoden päästä lähteä verestämään vanhoja muistoja ja viedä koko lapsilauman oikealle vaellukselle.




Viimeisimpänä olen patikoinut esikoista odottaessani Saariselällä, ja siltäkin reissulta on hienoja muistoja huolimatta siitä, että kasvava vatsa oli yllättävän rankka kannettava rinkan kanssa maastossa, ja nousuissa happi tuntui loppuvan kokonaan. Kaiken vaivannäön, palelun ja itikkapaniikin kuitenkin kruunasivat maisemat, hyvä seura ja väsynyt reissuhuumori. Ja autovaras, jonka kiinnisaamisessa avustimme poliisia osuttuamme sattumalta keskelle tapahtumien polttopistettä. Siinäkin tarinassa on ollut jälkipolville kerrottavaa, ja äiti ja isi ovatkin saaneet lasten silmissä sankarin sädekehän sen tositarinan myötä. Varmaan eivät uskoisi, ellei minulla olisi kamera laulanut - silloinkin.

tiistai 9. elokuuta 2016

Iltojen pimetessä


Kaiken työkiireen, reissaamisen, koulujenaloitustouhun ja ties minkä keskeltä haluan huikata pikaiset heipat teille ja muistaa teitä muutamalla tämänpäiväisellä kuvalla.

 

Sadonkorjuuta harrastetaan nyt tosimummolassa suorastaan kiihtyvässä määrin. Porkkanaa saa nyppiä suoraan lasten käsiin, hernettä tulee enemmän kuin löytyy syöjiä, ja perunaa haetaan päivälliselle kattilallinen kerrallaan - ja voi sitä tuoreen potun makua! Puhumattakaan siitä ylellisyydestä, kun kuoret lähtevät tuoreeltaan pestynä irti kokonaan. 

Tämä hauska porkkana on lajikkeeltaan 'Rondo'. 


Porkkanoiden vain meinasi käydä köpelösti, kun kurkut ovat viimein intoutuneet alkukesän paleltumisen jälkeen kasvamaan kunnolla, ja nyt ne ovat vallanneet porkkanoidenkin kasvupaikan joka puolelle änkeytyvillä piikkisillä lehdillään. Varsin somilla sellaisilla.



Sopiva aasinsilta hyötykasveista koristekasveihin kulkee tätä koivunrunkoa pitkin. Ruusupapu rules! 


Rakkauteni köynnöskasvien huolettomaan ikisuosikkiin, humalaan, ei ainakaan yhtään vähene näiden somien käpyjen myötä.

 

Niitä on nyt hurjasti. Kaaren alla seisoessaan on käpykaton alla! 

 

Aika erilainen, mutta omassa tyylilajissaan kaunis kiipeilijä on imukärhivilliviini. Se kasvaa ainakin meillä hitaasti, mutta leviää tasaista tahtia laajemmalle. Ehkä se vielä jonain päivänä valtaa roskakatoksen, kuten toivon.



Pinkki syysleimu on kukkinut nyt viikon verran, ja se jos joku on aina minulle se syksyn alkumerkki. Pimeät illat, vähän viileät päivät - ja syysleimu. Pihan väriläiskä.


Iso kukkapenkkini, kuten koko piha, kaipaisi kunnollista kitkentäkierrosta. Edellinen keräilyerä taisi olla heinäkuun alkupuolelta, joten aika paljon on sen jälkeen tapahtunut rikkaruohorintamalla.  Perennatkin alkavat olla kuka milläkin tavalla homssuisia, ja kuihtuneita varsia olisi mukava päästä vähän siistimään. Unikoiden pampulatkin kerään taas talteen, kunhan vähän aikaa vielä kypsyvät.


Autotallin suhteen ollaan vielä aika alussa.


Erään vanhan sanonnan mukaan talli on kuitenkin jo puoliksi tehty, joten hätäkös tässä! Ehtii vaikka kukkasia kuvailemaan. Alla kaveeraavat ruiskaunokki ja kotoinen siankärsämö.


Rohtosuopayrtin aika on ohi, mutta harmaamalvikki on komeimmillaan.


Ja kaikenlaista pikkuista, tomeraa pyrkijää on kukkapenkin laitamilla. Tuolla kasvaa ainakin akileijaa, sormustinkukkaa ja palavaarakkautta sulassasovussa. Ja kuukausimansikkaa.


Ja arvatkaa mitä! Minulla on ilmeisesti sittenkin sekä tyttö- että poikatyrnit.


Ovat vain kovin ujoja marjomaan vielä, mutta alku se on tämäkin.

Isotuomipihlaja sen sijaan ei ujostele ensinkään. Pihaa reunustavasta aidanteesta on kerätty huru mykke marjoja, ja aina vain niitä kypsyy lisää. Kertokaapa käyttövinkkejä? Tähän mennessä niitä on mennyt piirakassa (maistui muuten ihan teolliselle kirsikalle, sellaiselle 'kirsikkakarkille') mehussa herukan kanssa sekä tuoreeltaan. Jos tämä tuvattavuus on jollekin aivan uusi, kerrottakoon, että marjan maku muistuttaa ainakin omasta mielestäni etäisesti pensasmustikkaa. Marjan koko on ison mustikan luokkaa, ja niitä on tosi helppo poimia ainakin vielä, kun pensaat ovat kasvussaan ergonomisella korkeudella.


Ruusukuvassa ei kuki enää, ei ole kukkinut aikoihin, mutta korkeutta on kasvattanut tuo puistoruusu 'Ilo' niin, että ihmetellä saa. Parissa metrissä ollaan jo. Turha mainitakaan, miten odotan sen seuraavaa kukintaa. Saattaa näkyä jo ohikulkijoidenkin iloksi, kun tämänkesäinen kukinta tapahtui vielä kinttujeni juuressa.


Talon edustalla ilahduttaa paitsi ruiskaunokit ja siankärsämöt, myös kosmokset. Tällaisia punakosmoksia kylvin touko-kesäkuussa suoraan avomaalle, ja nyt saan iloita tuloksista.




Ihan identtinen ei ole siemenpussin kuvan kanssa, mutta väri on nätti, ja kukka muutenkin. Mitäpä sitä valemummo muuta kaipaisikaan.


Sitten pyydän mitä nöyrimmin anteeksi, etten ole kertonut kotkoistamme aikapäiviin oikein mitään. On ne siellä, pihan perällä. Ihan kuten ennenkin.




Naapuritkin sen tietävät, varsinkin puoli viiden aikaan aamulla, kun kukko aloittaa lauluharjoituksensa. Käytännöllisenä tyyppinä se tosin aloittaa ne ensiksi sisältä kopista, mutta jossain vaiheessa kanat häätävät sen pihalle huutamaan. Aika monena, tai no tosi monena aamuna olen harkinnut äänieristyksen lisäämistä koppiin. Saisi puoli tuntia lisäaikaa unelle.

Tällaisen ruman myönnytyksen tein tänään. Käytännöllisyys voitti ulkonäön. Sinkkinen sisustushörhön juoma-automaatti alkaa olla sisältä niin levässä, ettei sitä saa enää puhtaaksi. Enkä raaski juottaa kanoille levää. Uudessa ja rumassa on kolme hyvää asiaa: helppo tiskata, täyttöasteen näkee yhdellä vilkaisulla ja sitä ei voi kaataa. Vielä kun kanat oppisivat juomaan siitä.


Munia tulee neljä päivässä, kuten on kanojakin. Olemme saaneet jakaa muninnan tuotoksia varmaan ihan riesaksi asti naapuriin ja vähän kauemmas anopillekin.



Kukko on alkanut ärhennellä minulle, ja instagramin puolella esittelinkin käsivarren taisteluhaavoja, kun se mokoma mölisijä pääsi yllättämään emäntänsä. Kuukauden verran meillä olisi vielä toisissamme kestettävää, ennen kuin alkaa olla kanojen talvihoitoon muuton aika. Viime vuonna muutto ajoittui aikalailla elo-syyskuun vaihteeseen.

Itselläni työkiireet ovat kenties koko vuoden kierron kovimmalla tasolla kaudenvaihdon, alennusmyyntien ja kaikenlaisten inventointipyyntöjen ansiosta, ja huomennakin ajattelin ottaa vähän etua ja mennä työvuoron alkua aikaisemmin purkamaan kertynyttä rästitöiden sumaa. Mutta näin anonyyminä ammattikuntani edustajana vetoan teihin, rakkaat aletekstiilien shoppailijat: älkää niin kauhiasti sotkeko! Meillä on ihan työtäkin, jota ei ole se, että tyhjentää sovituskopeista nurinpäin lattialla lojuvia vaateröykkiöitä, siirtelee paikalleen alerekkiin jätettyjä normaalihintaisia vaatteita, etsii hysteriassa irti revittyjä hintalappuja ja kääntelee taas nurinpäin lattialle jätettyjä vaatteita myyntikuntoisiksi. Kiitos. Vähän helpotti. ;)

Mukavaa viikon jatkoa!