lauantai 21. toukokuuta 2016

Tuomen tuoksua!

Lempipuuni on kukassa juuri nyt.




Jo ennen meitä tällä tontilla kasvanut tuomi on komeasti kukassa, ja vuosi vuodelta se on aina vain komeampi. Tässä ylivalottuneessa kuvassa se ei tosin ole oikein edukseen. Vaikka olenkin aika hajusteherkkä, tuomen tuoksua käyn nuuskimassa sydämeni kyllyydestä niinä muutamina päivinä, kun tuomi oikein komeasti kukkii. Se tuoksu edustaa minulle alkavaa kesää ja kaikkea sitä ihanaa, joka on vielä edessäpäin.




Olen muidenkin blogeista lukenut, että talvituhoja on ollut. Meillä ne tuhot tuntuvat iskeneen kaikkein pahimmin ihan tavallisiin kasveihin. Niihin, joiden luulisi pysyvän hengissä kaikissa olosuhteissa. Kaukasianmaksaruoho, seppelvarpu, sammalleimu, rauniokilkka jne.. lista on pitkä. Myös rinneangervot ovat kuolleet suurimmaksi osaksi, ja vain muutamassa oksassa siellä täällä oli muutama lehti. Jouduin leikkaamaan angervot alas kokonaan, ja talon edusta on nyt todella tyhjän näköinen. Lamoherukka sitä vastoin on aina vain tuuheampi ja kasvuvoimaisempi, ja sainkin taas leikata pengerryksen yli valuneita ja maahan juurtuneita oksia omiksi uusiksi kasveikseen.




Idänvirpiangervot kasvattivat viime kesänä pitkät pystyt varret, jotka tosiaan ovat yllättävän pystyt, kun tuon pensaan kasvutapa on yleensä nuokkuvampi. Roskakatoksen toisella puolella kasvava, kotoa tuotu punakukkainen angervo, kenties kuninkaan-, sai sekatööreistä, kun pensaan alaosa oli muuttunut risuiseksi. Nyt se kasvaa taas siistinä tupsuna omalla paikallaan. Kukkia odotellessa - näiden molempien suhteen!


Tyrniä istutin myös toissakesänä kun ilmaiseksi sain, vaikka meidän pihan maaperä on tyrniä ajatellen huonoin mahdollinen: tiivis, kostea ja savinen. Neljästä parannettuun maahan istutetusta alusta kolme elää, mutta vain yksi on siinä kunnossa, että uskon sen jatkavan kasvuaan edelleen. Pitäisi mennä suurennuslasin kanssa selvittämään, onko minulla nyt emi- vai hedekasvi ja hankkia se puuttuva palanen, jotta saataisiin marjojakin. Täältä löytyi vinkkiä siihen, mistä ne tunnistaa.




Takapihalla olen keskittynyt lähinnä hyötytarhan tekoon, ja sinne onkin kylvettynä jo useamman sipulin, herneen ja salaatin siemeniä. Itämistä odotellaan. Autotallin tuleva rakennuspaikka rajautuu hyötytarhasta massiiviseen kiviaitaan, johon jätettiin kasaamisvaiheessa aukko kaariportille. Kaarta kiipeää - mikäs muu kuin ikiaikaisen ihana humala.






Hommasin muuten Honkkarissa poiketessani tällaisen ihastuttavan köynnöstuen. Nyt pitäisi vain osata päättää, mikä köynnös saa tätä pitkin lähteä kiipeämään, ja mihin kohtaan pihaa se pystytetään. Viereinen, ruosteen värinen rautainen köynnöstuki löytyi joskus kirppikseltä vitosella.




Tänään ulkona valuu loputon sade, ja tiedän tuomen kukinnan olevan loppunsa edellä sen vuoksi. Kukkatertut roikkuvat apeina alaspäin kuin luovuttaneina. Onneksi minun ei tarvitse luovuttaa vielä. Kesä on vasta aluillaan, ja meillä on pihaduunit jo hyvässä vauhdissa. Tämän kesän tavoitteisiin kuuluu vaatimattomasti autotallin rakentaminen, mutta pienempiäkin haaveita toki on. Niistä yksi on pergola, joka nousee kelapöydän suojaksi varjostamaan paahteista, kovassa käytössä olevaa grillaus- ja kahvittelupaikkaamme. Kenties jo seuraava postaus on pergolapostaus!

tiistai 17. toukokuuta 2016

Matolääkettä ja astmapulveria


On meillä mainio naapuri.

 

Käväisi tuossa muuten vain jututtamassa (lähinnä siippaa) ja kysyi samalla minulta, kiinnostaako rouvaa vanhat ruskeat lasipullot, ja tottakai sanoin että saattaapa kiinnostaakin. Kohta tuli pullokuljetus, ja kaksi likaista ja pölyistä putelia muutti meille. Kauppahintaa ei naapuri suostunut keksimään, mutta kyllä sille pitää aika mehevä mustikkapiirakka jo tästä hyvästä leipaista.

 

Nämähän ei tosiaan olleet tässä kuosissaan meille tullessaan, vaan pölypinnan alla oli ainoastaan vanhat liimatahrat, jotka lähtivät vartavasten liimatahroja varten hankitulla kynsilakan poistoaineella helposti pois. Myös sinisen muovikorkin ja molemmissa pulloissa olleet muovitiivisteet irrotin ja heitin pois. Pestyinä ja kiiltävinä pullot alkoivat näyttää apteekinpulloilta, mitä ne eivät tosiasiassa varmaankaan ole.

 

Pieni tovi netinselailua, vähän tulostuskikkailua, sakset ja paperiliimaa, ja lopputulos on tässä. 


 Meillä on matolääkettä ja astmapulveria oikein perhepakkauksissa!


Tykkään hirmuisesti! Niin paljon, etten tiedä, mihin nämä asettaisin. Tuossa hyllyllä ne ovat pikkuista vaille liian ahtaalla, kun ylähylly tulee vastaan heti suuaukon yläpuolella, mutta alemmas en raaskisi laittaa, etteivät lapset koe asiakseen raaputella etikettejä irti, ja ylemmäs en haluaisi nostaa, koska tuossa jättiputelit ovat sopivasti katseen tasalla, jotta niitä on siinä lysti ihailla.


Tietääköhän kukaan, mitä näissä pulloissa on oikeasti ollut? Muovikorkissa luki J. T. Baker, joka pikaisella googlauksella osoittautui vuonna 1904 toimintansa aloittaneeksi kemikaalien valmistajaksi. Ties vaikka näissä kuitenkin olisi ollut jotain lääkkeentapaista!


Vaikka sinänsä kyllä ihan sama, sillä nyt nämä jäävät tyhjilleen ja ovat vain koristekäytössä. Ehkä ne sisältävät jotain nopeavaikutteista mielialalääkettä, sillä pelkkä vilkaisu niihin päin saa minut niin hirmuisen hyvälle mielelle. ;)

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Pientä pihapuuhaa ja kukkokuulumisia

Ihanat aurinkoiset päivät ovat kuluneet asiaankuuluvasti ulkoilmassa.


Eniten aikaa olen lähiaikoina käyttänyt yläkuvan työmaahan. Siitä on ihan selvästi tulossa lavatarha, eikös vain! Lavaruudukon taakse istutin jo syksyllä Marski-mustaherukoita, samaan aikaan kun nurmi kylvettiin. Marski on pystykasvuinen herukkalajike, jonka pitäisi kasvaa noin metrin korkuiseksi aidanteeksi tuohon taakse. Vielä on rääpäleillä hommaa, jotta kasvavat luvattuun kokoon!

 

Raparperi on kasvanut tähän saakka perennojen seassa kukkapenkissä, mutta nyt ajattelin siirtää sen syötävien seuraksi takapihalle. Koska maa on masentavan savista, nostan myös raparperin kohopenkkiin, jonka nikkaroin takapihan jämälankuista. Ei ole ihan millimetrimitalla mitattu ja sahattu, ja kasattukin on möykkyisen nurmikon päällä, ruuvausmestarina ekaluokkalaiseni, mutta hyvin kelpaa minulle! Raparperin makuun tuskin vaikuttaa, jos joku ruuvi menikin hiukan vinoon.


Raparperilavan viereen olisi jäänyt hassu pieni tyhjä kulma, joten hankin siihen karviaispensaan. Jos ei sada, pääsen istuttamaan sen huomisiltana töiden jälkeen. 'Lepaan punaisen' pitäisi pärjätä viitosvyöhykkeellä saakka, ja me oleskellaan nelosella. En ole käyttänyt karviaista juuri mihinkään, mitä nyt joskus edellisessä kodissa mehustin, mutta yksi puska on kiva laittaa, jotta kesällä saataisiin vähän maistiaisia. 

 

Lavatarhan pohjalla on haketta, jotta ruoho ei kasva kiinni lavoihin, ja lavojen sisukset vuoraan patolevyllä. Näin märkä multa ei lahota lavoja niin nopeasti, eikä käsitelty puupinta ole kosketuksissa syötäväksi kasvatettaviin kasveihin. Mullan sekaan olen kätkenyt jo kaksi sankollista bokashia, joka ehtii maatua mullaksi ennen kuin kasvisten juuret yltävät siihen.





Ja jotta hyvä multa pysyisi hyvänä ja muuttuisi ajan kanssa entistä paremmaksi, kaivelin talikolla lieroja ja kastematoja työmyyriksi ensimmäiseen valmistuneeseen lavaan. Melko nopeasti ne änkäytyivät mullan syvyyksiin. Mullan pinnalle viskelin hajoamassa olevia kasvinosia, jotta madoilla olisi heti ruokaa.


Olin jo eilen lopettamassa sen päiväistä ulkoiluani ja asennoitumassa iltavuoroon lähtöön, kun tuli mieleen, että tekisiköhän kanoille äkkiä ulko-orren.


Yhtä suurpiirteisellä mittailulla ja ruuvailulla valmistui tämä orsiviritys kuin aikaisemmin päivällä raparperilaatikkokin. Rohkenen silti väittää, että onnea on jätelautakasa takapihalla! Mitä tekisinkään ilman sitä (menisin varmaan lautakauppaan).


Orsi on jyrsitty kakkoskakkosesta (miehen tekosia, sitä en tehnyt minä, mutta jätelautakasasta sekin löytyi) ja päätyjen ristijalat on jotain ohuehkoa rimaa, joten pientä epäsuhtaa on paksuuksissa, ja paksu orsi irvistää kapeiden rimojen yli päädyissä, mutta pääasia kai onkin, että orsi kestää tipusten painon.


Eiväthän ne alkuun näyttäneet yhtään tajuavan, mitä siinä pitäisi tehdä. Kulkivat joukolla alitse ja nauroivat varmaan nokkaansa moiselle hökötykselle.


Mutta eilisillan ajalta tuli kuitenkin lapsilta raporttia, että orrella oli kuin olikin istuttu, kun en itse ollut katsomassa. Vesisankon paikka täytyy varmaan vaihtaa, tai orren, sillä pönttö oli kaadettu. Sitä, onko asioilla yhteyttä, en tiedä, mutta saattaa olla. Ehkä on muutenkin viisainta vaihtaa vesipiste lähemmäksi ovea, jotta uskaltaisin shortseissakin vaihtaa vedet tuoreemmiksi ilman, että saan terävänokkaiselta isottelijalta koston hoitotoimenpiteistä. Nyt arvaan mennä kanalaan ainoastaan pitkissä housuissa ja saappaissa, jolloin kukon kiukkuinen nokkaisu ei tee kipeää.


Tuhannen isottelija. Luulee olevansa joku pomo. Saapastelee muina herroina pitkin kanalaa ja motkottaa terävän varoituksen, vaikka lähestyisin kuinka rauhallisin aikomuksin kanalaa. Lähes joka kerta se hyökkää kohti, ilman että millään tavalla provosoin sitä. Edes hieno orteni ei ole lepyttänyt moista testosteronikimppua.


Nähtäväksi jää, miten kauan herra Hemmo asuu meillä. Mielelläni pitäisin molemmat kukot, enkä toisaalta voi tietää, miten Häiskä-poika alkaa käyttäytyä, jos isukki palautetaan omistajalleen, mutta ainakaan vielä poikakukko ei ole osoittanut minua kohtaan minkäänlaisia tuntemuksia. Ehkä pojasta paranisi polvi, ja taloon saataisiin ihmisystävällisempi kukko. Kanoja sekin tosin välillä härkkii, nokkaisee harjaan niin että kana kiljaisee (miten minusta alkoi juuri nyt tuntumaan, että saattaisin pitää kukkopaistista). Mokomatkin tyrannit.

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kesälomalaiset

Isäntäväki käy tiiviisti töissä vielä viikkotolkulla ennen lomia, mutta kanat pääsivät taas kesäkotiinsa.


Hetken ihmettelyn jälkeen kanalauma kukon opastuksella räpisteli itse itsensä pois laatikosta, eikä yhtäkään lopulta pitänyt auttaa nostamalla, kuten viime kesänä. Taitavat olla aika paljon omatoimisempaa sakkia kuin vielä vuosi sitten tehokanalasta tulleina, passiivisina munijoina.

 
Loppukesästä kiukkuiseksi muuttunut kukko oli saanut passituksen ilmavoimiin, kun oli alkanut kiusaamaan ihmisten lisäksi kanoja. Äkäpussin tilalle saimme talvihoitopaikasta kukon, ja lähtöhetkellä vielä toisenkin. Ovat isä ja poika, ja kasvaneet tähänkin saakka samassa laumassa, joten hellyimme ottamaan molemmat sillä ehdolla, että palautetaan toinen, jos tulee ongelmia. Aika vähänhän neljä kanaa on kahdelle kukolle.


Näiden kukkojen rodusta ei ole mitään tietoa, mutta on niillä ainakin isot lerpakkeet naamassaan! 


Isäkukolla, josta tuli Hemmo, on nuo heltat melkein tiellä, kun se nokkii jyviä maasta. Kanaakin ihmetyttää.


Kanoilla alkaa puolestaan olla ihan oikeat höyhenet. Parilla on selässä pikkuisen paljasta, osittain siipien alla, mutta jos vertaa lähtötilanteeseen vuosi sitten, on muutos aika huomattava. 

Vuosi sitten lattiakanalasta haetut raaskut näyttivät tältä:


Nyt ne näyttävät jo kanoilta, eikä kukaan enää pyllistele nahka paljaana!



Lasten riemu on ollut hyvin näkyvää ja kuuluvaa. Kanoja on odotettu hartaasti siitä syyskuun alusta saakka, kun ne talvihoitoon vietiin, ja jatkuvasti on myös kyselty, joko kanat voisi hakea. Silloinkin, kun häkin pohjalla oli puoli metriä lunta. Aamulla seitsemän jälkeen koko nelikko oli jo ihmettelemässä häkin verkon takana, kun Hemmo kiekui kaula pitkänä.


Kanat osasivat mennä oma-aloitteisesti vanhaan tuttuun koppiinsa, mutta toisen kukon isäntä kävi tyrkkäämässä sinne illalla, kun muut olivat jo asettuneet sisälle, ja yksi sen kuin tepasteli pihalla. Hetken ajan sieltä oli kuulunut kaikenlaista motkotusta ja kahinaa, mutta sinne ne lopulta kaikki asettuivat sulassa sovussa, ja seuraavan kerran liikettä näkyi kanalan suunnasta vasta aamulla.



Ensimmäisen aamun saldona oli jo yksi muna. Isäkukko on uhitellut minulle jo pariin kertaan, ja se on nyt erityistarkkailussa käytöksensä suhteen. Kanat ovat yhtä säyseitä kuin viime kesänä, ja tulevat taas syömään kädestä uteliaina ja ahneina. Tästä alkaa kanankouluttajan kesä 2016 - moisen lisänimen olen töissä jo saanut, kiitos kesähoidokkieni! 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Noin kolmekymmentä kuvaa kesästä

Vaikka ulkona on juuri nyt jopa 15 astetta lämmintä, niin että oikein hykerryttää, on silti vaikea uskoa, että sellainen vihreys ja loisto on taas lähellä. 


Kun katsoo ruskeita kukkapenkkejä ja lehdettömiä pensaan rankoja, tuntuu, ettei ne millään voi muuttua tuollaisiksi. Kuolleet varmaan kaikki.

Jotta uskoisin itsekin, mitä on tulossa, ja muidenkin silmän iloksi, laittelen muutamia kuvia viime kesältä. Näistä tulee aina vain niin hyvä mieli, ja tuntuu, että vuosien hikinen risukkoisesta hakkuuaukeasta liikkeelle lähtenyt raivaustyö ja miljoonien kivien takia kyykkiminen on kannattanut. 









Alkavana kesänä yritän panostaa ruusuihin, ja hankkia muutaman ruusun lisää. Pohjoisen ruusut -kirjassa kerrottiin, että Ilo-puistoruusun voi kasvattaa köynnösruusuksikin, ja arvatkaa, joudunko kokeilemaan! Yksi 'Ilo' meillä jo kasvaakin, toinen on hankittava. 



Sinänsä tämä ruusurakkaus on hullun hommaa, sillä meidän pihan savinen, routiva maaperä on kaikkea muuta kuin ruusuille soveltuva, enkä uskalla tähän edes haaveilla muista kuin vaatimattomampaan maahan tyytyvistä lajeista. Mutta minkäs teet. Ne vaan on niin ihania!





Talon eteläseinustalle haluaisin löytää lisää paahdetta kestäviä lajeja, niin että se olisi ihan täynnä - vielähän se ei ole.
 









Viime kesän tapaan osa kukkaloistosta tulee siemenkylvöistä, ja ainakin yläkuvan vaaleanpunaista ruiskukkaa olen hankkinut jo lisää. Samoin paperikukkaa, joka oli tosi kaunis, ja pellavaakin ostin tuohon kylvettäväksi - ja lisää siperianunikoita, vaikka minulla onkin totuttelemista kukkien oranssiin ja keltaiseen väriin.




Se kaikki kovasti kaivattu vihreys pölähtää niin kerralla sitten, kun kasvu pääsee kunnolla vauhtiin, että siinä vaiheessa iskee vauhtisokeus. Sitä vain katselee kokonaisuutena ja nauttii, eikä huomaa enää jokaista uutta kasvua ja kukintaa. Vasta syksyn pimeydessä kuvia katselemalla tajuaa, mitä sai - ja minkä jo menetti taas.


Tosin jos kokisin yhtään voimakkaammin jokaisen uuden kukan läpi kesän, joutuisin varmaan pyörtymään monen monta kertaa kesässä. Ehkä ihan hyvä, että tähän värien ilotulitukseen tottuu.


Unikot, erityisesti pioniunikot sekä pari vuotta sitten saamani sormustinkukat ovat myös ruusujen ohella minulle erityisen rakkaita.






Piha on kaikkea muuta kuin valmis ja viimeistelty, mutta on se sellainen henkireikä, ettei kesäisin parempaa olekaan. En malttaisi koko kesänä lähteä kotoa mihinkään, ja juuri siihen vuodenaikaan pitäisi sitten luuhata pitkin maata ja reissata koko loma.




Vaikka monet puuvartiset ovat kasvussaan vielä alkutekijöissään, voin kuvitella, miltä piha tulee joskus vuosien päästä näyttämään. Siihen tulee lisää rehevyyttä ja varjopaikkoja, ja siten myös lisää uudenlaisia kasvupaikkoja. Silloin tämäkin uusiokäytössä oleva pieni kottikärryille tehty betonisilta saa sammalpinnan, kun isotuomipihlajat jättävät sen varjoonsa.



Vaikka blogissa on välillä pitempäänkin hiljaista, Instagramissa on vilkkaampaa. Se ei syrjäytä blogia, mutta toimii helppona väylänä kuvata pikapikaa juttuja, joiden bloggaamiseen ei silloin olisi aikaa. Tervetuloa sinnekin!

Ps. Kertokaapa joku jos tekstit ja kuvat eivät ole kuten pitäisi - tavoitteena minulla on aina, että kuvat on keskellä, tekstit tasattuna molemmista sivuistaan tai lyhyt teksti keskellä. Käytän yleensä Firefoxia selaimena, ja sillä teksti näkyy oikein, mutta äsken kun kokeilin Exploreria, oli tekstissä kaikenlaista pientä sanomista.