maanantai 21. elokuuta 2017

Puulaatikon kahdet kasvot

Instaseuraajat jo tietävätkin, että löysin muutama viikko sitten Vilin valinnan pihakirppikseltä komean puulaatikon. Painoa ja tukevuutta löytyy niin reippaasti, että kanniskeltavaksi laatikko on turhan raskas jopa tyhjänä. Niinpä se tarvitsi ilman muuta alleen kääntyvät pyörät.


Rengas- ja monissa muissakin asioissa voi aina luottaa vanhaan kunnon Clas Ohsloniin, ja niin kävi nytkin. Viikonloppuisella akkain humputtelureissulla kävin keräämässä ostoskoriini kasan laatikkoon sopivia mustia renkaita neljän euron kappalehintaan.


 Maanantaiaamu on oikein hyvää renkaidenruuvaamisaikaa, ja niinpä laatikko valmistui käyttöön jo tänään.


Ja koska se pyörähtää nyt niin kevyesti miten päin tahansa, voin helposti kääntää myös julkisivun toiseksi. Harmahtavan savi- tai maalitöhnän alta löytyi tämä TNT-tekstipuoli, josta voisi päätellä laatikon sisältäneen ennen muinoin räjähteitä. 


Laatikko pyöritellään täytön ajaksi ulko-ovelle, ja siitä se kärrätään täytenä takaisin Uuniseppien tekemän Harmonia-kaakeliuunin viereen. Lämmityskausi voi minun puolestani alkaa, vaikka toivonkin kyllä hartaasti, että lämpimät syyssäät jatkuisivat mahdollisimman kauan. Kaunis puulaatikko on kuitenkin edes pienenä lohtuna, kunhan kylmät ilmat ovat täällä.

Kaunista ja kuivaa syyssäätä toivon hartaasti myös siksi, että tällainen projekti on hiukan kesken vielä. Pöydän jalkaosa odottaa viimeistä maalikerrosta, minkä jälkeen koko komeus on raahattava vielä ulos. Kansi jää siis puupinnalle ja patina kannessa jää näkyviin. Suojaksi levitän siihen värittömän vahan. Sama kohtelu odottaa myös penkkejä.


Yksi ongelma urakassa on. Pöydän kannen leveän lankut oli paikattu näyttämään maalattuna yhtenäiseltä levyltä, ja raon täyttävä harmaa massa on supertiukassa. En haluaisi puuhun tuoreita jälkiä, joten massan poistaminen on todella hankalaa. 


Mutta se on vain hidaste, ei este. Uskon tästä pöytäryhmästä tulevan vielä oikein soman!

maanantai 7. elokuuta 2017

Puolentoista tuhannen kilometrin reissussa

Heinäkuinen, yhteinen lomaviikko oli suorastaan pakko käyttää autotallin rakentamisen sijasta yhteiseen lomareissuun. Jos omistaa asuntovaunun, sitä on käytettävä ahkerasti. Enkä tiedä parempaa tapaa kesäreissata!




Suuntasimme ensiksi Hankoon, jossa nukuimme ensimmäisen yön meren rannassa sadetta kuunnellen. Ei olleet Hangon säät sellaisia, millaisiksi niitä mainostetaan. Siitä huolimatta tytöt uskaltautuivat aamu-uinnille mereen, kun kerrankin sisämaan kasvateilla oli siihen tilaisuus. 



Muuten Hanko jäi aika laimeaksi tällä reissulla. Palellen, tihkusateessa, päätimme lähteä jatkamaan matkaa, ja palata tuonne niemennokkaan joku toinen kerta. Toivottavasti paremmalla ilmalla. Maaston muodot ja maisemat olivat kovin erilaisia kuin nämä kotoiset savolaiset, ja lapsille olisi riittänyt komeat merenrantakalliot vaikka reissun pääkohteeksi. 





Ajelimme seuraavaksi katsomaan Raaseporin linnoitusta, missä vierähtikin pitkälle iltapäivään.  


On se joka kerta hurjaa ajatella, miten noissa on eletty, paleltu ja puolustettu. Suomesta löytyy yllättävän monta linnaa ja linnoitusta, joista iso osa on vielä katsottavana seuraaville kesille. Vasta alle kymmenessä olemme käyneet.








Lapset eivät jaksa infotauluja tavata, mutta kun niitä lukee itse ja kertoo omin sanoin jälkikasvulle linnan vaiheista ja historiasta, jaksavat mini-ihmisetkin ihmetellä tapahtumia ja taisteluita.







Kun lähellä oltiin ja kuulopuheiden perusteella Tammisaari tuntui olevan kaunis kaupunki, päätettiin poiketa siellä. Ja olihan se kaunis. Vanha kaupunki eritoten. Muuta en sieltä juuri muistakaan, kun ohimennen poikettiin ilta-aikaan.




Lapset jo vinoilevat, miten äiti sanoo reissatessa jokaisen talon kohdalla että "kahtokaa tuotaki, miten nätti talo, ja mikä piha!" Niinpä niin. Jos en nyt ihan jokaisen kohdalla, niin paljon on kauniita taloja ja pihoja Suomen maassa. Siinä on minun reissujeni suola ja sokeri, katsella ja ihastella, miten ihmiset asuvat.

Tammisaaresta ajeltiin Inkoon maisemiin. Hyvä yöpaikka löytyi ihan vahingossa Fagervikin ruukin tienoilta.




Leuat loksahtivat, kun paikallisesta kahvilasta ostetun aamukahvin jälkeen kävelimme ruukkialuetta ihastelemassa, ja ruukin rakennusten takaa löytyi Fagervikin kartano, joka oli poikkeuksellisesti yksityisomistuksessa. Tätä näkee Suomessa enää harvoin!




Ihan noin komeaa taloa en itselleni toivo, vaikka sellainen parisataaneliöinen olisi kiva. Tämän "torpan" puutarhaa näytti hoitavan useampi puutarhuri ihan leipätyönään. Pelkästään nurmialuetta olikin aika monta hehtaaria!





Säät suosivat, ja Inkoosta jäi lämmin muisto. Sinne(kin) olisi ihana palata vielä joskus! 




Suureen pääkaupunkiin saavuttiin sopivasti niin, että ehdimme vielä samana päivänä tehdä retken vanhaan kunnon Viaporiin. 


Jo pelkästään vesiteitse taittuvat matkat edestakaisin olivat lapsille elämys, saati itse linnoituksen luolat, muurit ja kaikki komeat rakennukset.




Täytyy sanoa, että aika erilaista elämää viettää se, joka asuu Suomenlinnan turisteja vilisevän kadun varrella, ilman autoa, katseiden alla. Vaikka paikka on kaunis, en maaseutupihaani ja omaa yksityistä rauhaani vaihtaisi koskaan tähän. Mutta miten ihanaa, että me sisämaan tallaajat saamme käydä täällä saarella toisten elämänmenoa ihastelemassa!




Seuraava yö vietettiin Korkeasaaressa, Mustikkamaan parkkiksella. Sillä konstilla saatiin meidän pitkä ajoneuvoyhdistelmämme mahtumaan eläintarhan parkkiin seuraavan päivän eläintarhavierailun ajaksi, vaikka aamulla selviydymme liikkeelle hitaasti. Jos olisimme tunkeneet alueelle pitkän vaunumme kanssa vasta kymmenen-yhdentoista aikoihin, olisi pysäköintipaikka ollut jo aika tiukassa.



Edellinen reissu Korkeasaareen tehtiin, kun koko tenavanelikko oli vaahtosammuttimen kokoluokkaa. Tai itse asiassa se taisi olla silloin vielä tenavakolmikko! Niinpä kokemus oli lapsille oikeastaan ihan uusi, ja maalaislapsille olikin opettamista siinä, että kaupunkilaislintu ottaa sen, mikä on huonosti kiinni, näin venäläisittäin ilmaistuna.




Muutamaan tuntiin mahtui monta uutta kokemusta. 


Riikinkukon röyhistelyä, leijonan karjaisuja, villisikoja, vieraiden ihmisten auttamista ja hätänumeroon soittamista, suuria, pelottavia eläimiä, pieniä, sieviä eläimiä - ja noita valkoposkihanhia, joita tuntui olevan kaikkialla. Yksikin maahan tippunut herkkupala sai koko klaanin tulemaan turhan liki, ja lokkikin kirkui koko sukukuntansa paikalle pienimmästäkin murusesta. Lasten oli lopulta hyvin helppo ymmärtää, miksi lintuja ei kannata ruokkia, vaikka ne näyttivät aluksi söpöiltä ja harmittomilta.


Pääkaupunkiseudulta lähdettiin ajelemaan kotiin päin, mutta kiertoreittiä. Halusimme nähdä Punkaharjun, joten lähdimme ajelemaan kotia kohti itäistä reittiä. Lappeenrannassa yövyimme taas linnoituksen lähellä, mutta tällä kertaa linnoitusalue jätettiin väliin. Päätimme katsoa sen toisella kertaa, ajan kanssa. Vähän levottomamman yön jälkeen lähdimme ajamaan kohti Punkaharjua, ja säiden suosiessa vietimmekin siellä päivän maisemia ihaillen, grillaten, rannalla makoillen ja kesästä nauttien.



Vaikka reissu oli kestoltaan alle viikon mittainen, saimme mahdutettua siihen monta kivaa juttua ja nipun uusia kokemuksia. Ainahan lasten kanssa reissatessa olennaisena osana matkoihin kuuluu kiukuttelu, ja tien päällä jopa istumapaikoista kinastelu, mutta sitä (ja sadetta) lukuunottamatta reissu oli oikein onnistunut, ja kannatti ajaa se puolitoista tuhatta kilometriä. Edelleen vahvistui se tunne, mikä meillä on ennenkin ollut. Että ei ole tarvetta lähteä pois Suomesta, koska omasta maasta löytyy paljon upeaa nähtävää, ja varsinkin kesäaikaan tämä meidän maamme on kertakaikkiaan kaunis!

torstai 3. elokuuta 2017

Kukkakeijut ilta-auringossa


Eipä näistä juuri muuta mieleen tule. Ihan keijuja ne on.


Elokuinen lämmin ilta hellii kaikkea kasvavaa. Syksyä ei (onneksi) vielä enteile muu kuin matalalta paistava ilta-aurinko. 

 

Toki kukkivista lajeistakin voisi jotain päätellä, mutta suljen sellaiset ajatukset pois mielestäni. Nyt on KESÄ.



Kukkapenkissä komeilee ärhäkkä väripari liljoja. Tummempi on jo vuosia kukkinut värililja Mapira, tuo vaaleampi on se hauska ananas, jonka työntymistä mullasta ihmettelin keväällä. Nyt muistan liljan sipuleita sinne piilottaneeni, olisiko ollut joku Lollipop nimeltään tuo lajike? Ihanan hennonsävyinen vaaleanpunainen kaunotar.


Suurin osa sormustinkukista on violettiin vivahtavia. Kumma väri, miten se lyö läpi joka lajissa. Lupiinissakin se on ehdottomasti se vahvin. Ja vuohenkellossa, jos tämä sitä on? 


Moni on sille henkisesti allerginen, mutta koska se on kaunis, eikä minun puutarhassani muutenkaan ole tarkkaan mitoitettuja säntillisiä kasvupaikkoja kullekin lajille, saa tämäkin röyhytä vapaasti. En pelkää muitakaan helppoja lajeja, joista usein varoitellaan aloittelevia puutarhureita. Samaan pelättävien kategoriaan kuuluu myös tämä niittyhumala, joka ei ole puutarhakaupasta ensinkään, vaan omalta pihalta poimittu. Lehdistö on kaunis, eikä kukintakaan harmia aiheuta. Arat ja hitaat lajit jäisivät tämän rinnalla varmasti jalkoihin, se toki on myönnettävä.


Talon edessä on maannut jo jokusen vuoden ajan ruosteinen tonkka kyljellään, ja nyt sain naapurilta sille kaverin. Mitä kaikkea lie nähneet ja missä sisältöään kuljetelleet. Nyt ne saavat kertoa kokemuksiaan rinta rinnan, ruosteisina, uuden talon edustalla.


Tonkkakuvassa on muuten kukkavinkki kuivan maan kasvupaikalle, varsinkin valkoisia kukkia rakastavalle. Siankärsämö. Ojan varrelta löytyy melkein mistä tahansa, kasvaa melkein missä tahansa, on kaunis koko kesän, eikä vaadi paljon. Moni on sitä ihastellut, kun(nes) on hoksannut, että sehän onkin ihan tavisrikkaruoho.

Marjasatoakin on tulossa. Viime kesänä arvuuttelin pihan reunamilla kasvavia, anopilta saatuja tyrnipuskia, että mitähän sorttia lienevät. Nyt on selvää, että tämä isoksi kasvanut pensas on tyttö. Joku saa vielä monta naarmua satoa kerätessään...


Lepaan punainen karviainen on vielä vihreä. Toivon, että kanat jättäisivät edes maistiaiset meillekin. Niille nämä näyttävät maistuvan jo raakana.


Isotuomipihlajat tulevat taas täyteen marjoja. Jokaisesta pensasaidanteen pensaasta saa ison kopallisen satoa, ja kun lueskelin päivän lehdestä juttua saskatooneista, totesin, että nämä ovat ilmeisesti niiden sukulaismarjoja. 


Vitamiineja, flavonoideja, superfuudeja, mitä kaikkea liekään. Tuoreena ovat ainakin oikein herkullisia, ja helppoja poimia. Tänä kesänä (en syksynä, huom) voisin kokeilla pakastaakin osan. Sittenpä tietää, kannattaako.


Kasvimaalla, tai siis lavassa, kasvaa ekaa kertaa ikinä punajuuria. Ja ekaa kertaa ikinä maistoin sellaista tänään raakana, kun harvensin rivejä. Aika hyvää. Lehtiäkin voisi hyödyntää salaatissa lisämausteena.


Ja tästä kuvasta tuli mieleen, että riippapelargoni on kastelematta. Siispä sinne!

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Siipiveikkojen styroxsyndrooma

Kanojen kesä on vierähtänyt tavanomaista nopeammin, mutta on siihen syynsäkin. Nimittäin se hyisen kylmä kevät, minkä takia kanojen hakeminen viivästyi takavuosiin verrattuna useilla viikoilla.



Toivotaan lämmintä syksyä, jotta saamme nauttia tämän sakin läsnäolosta mahdollisimman pitkälle syksyyn. 


Pari päivää sitten minulta toivottiin kana-aiheista postausta, ja siksipä otinkin kameran mukaan ulos.


Levittelin illalla katetta pensaiden juurille kottikärrytolkulla, ja siinä hommassa tämä sakki on vähän hankalaa seuraa. Tulevat perässä ja roiskivat katteet kaikkiin ilmansuuntiin, kun haluavat varmistaa, jäikö sinne alle joku herkkupala. Niinpä suljin herrasväen herroineen häkkiin illaksi.


Sentään ne saivat tutkittavakseen pahoin heinittyneen patjarikkokasvuston, jota ryhtyivätkin hetken ihmettelyn jälkeen innoissaan kaivamaan. 


On ne vaan hymyttömiä tyyppejä! Alakuvan musta kana, Ulla tai Hilja (en erota niitä, pitäisi kysyä lapsilta) näyttää suorastaan vihaiselta.


Alkukesästä kanat olivat aika varovaisia poistumaan häkin luota sen kauemmaksi. Vieressä oleva komea rivi kuunliljoja sai kyllä kyytiä, kun koko viisikko tepasteli aina ensitöikseen karsimaan sen lehtiä. Karsinnasta huolimatta se näyttää nyt aloittelevan kukintaansa, joten se tuskin pisti pahakseen verottajan vierailua.


Kesän kuluessa kanat ovat alkaneet olla koko ajan rohkeampia, ja ovatpa ne pari kertaa kulkeneet jo etupihallakin. Luonne-erot edellisiin kanoihin huomaa helposti. Edelliset, hyline-tehokanat olivat uteliaita ahmatteja, kun taas nämä ovat ujompia, ja syövät maltillisemmin.


Tosin syövätkin sitten mitä sattuu - uusin villitys on styrox, jota takuuvarmasti jokaisen ulkoilun aikana löytävät, kun pihan toisella puolella rakennetaan autotallia, ja sen pohjaan on upotettu kymmenittäin styrox-levyjä. Olen koittanut kerätä kaikki palaset pois nurmikolta ja hävittää niitä parhaan kykyni mukaan, mutta kanoilla on tarkempi näkö. Kukkokin, mokoma, oikein kujertaa kanat paikalle, kun sattuu löytämään noita viheliäsiä valkoisia palleroita.


Muuten kukko on oikein mallitapaus. Kertaakaan en ole saanut sitä kintuilleni, eikä se ole käyttäytynyt uhkaavasti muitakaan kohtaan. Muutamia kertoja olen miettinyt, joko se alkaa uhittelemaan, kun olen komentanut niitä pois esimerkiksi niiden styroxpallojen kimpusta, ja kanojen karatessa se vain seisoo hievahtamatta paikallaan ja tuijottaa minua. Joka kerta se on kuitenkin lopulta antanut periksi ja poistunut paikalta. Ehkä sitä kuitenkin sapettaa se, että joku muu muka määrää.



Kissa, perheen ainoa ympärivuotinen lemmikki, on antanut kanojen olla jokseenkin rauhassa. Alkukesästä se härkki muutaman kerran juoksemalla kanoja kohti ja pölläyttäen parven hajalleen, mutta rouvien koskemattomuutta se on kuitenkin koko ajan kunnioittanut, ja nahkamunilta on vältytty. Kohta helpottaa taas kissankin elämässä, kun kanoille on saatu oikein hyvältä kuulostava talvihoitopaikka, ja ilmojen kylmetessä siivekkäät viedään kuntarajan yli toisaalle talvehtimaan.