lauantai 17. kesäkuuta 2017

Piha puhkeamaisillaan kukkaan

Olin perjantaina töissä iltavuoron ja siihen perään yhdeksäntuntisen lauantain, eli melkein koko päivän mittaisen vuoron, ja sillä välin kotipiha on kylpenyt auringossa ja lämmössä. Hurja määrä aukeavia nuppuja ja alkavaa kukintaa on luvassa, kun vain saataisiin pitää nämä lämpimät säät vielä vähän aikaa!


Syreeni alkaa vihdoin suunnitella kukintaa. Vuosikausia se on vain kasvanut ja vankistunut, mutta nyt siinä on nuppuja joka puolella pensasta. Tai niitä on itse asiassa kolme, joista yhden on myyrät talvella syöneet, mutta kaksi kasvaa komeasti jo istuttajansa pituisina. 


Syreenien antamaan suojaan jää joskus vuosien kuluttua kelapöytä pergolansa kanssa, siis kunhan syreenit siitä vielä kasvavat. Hommasin katoksen alle kukkia, jotka eivät kuihdu. Ei kerrota kenellekään, että tämä valkoinen pionikimppu on oikeasti Halpa-Hallin kangaskukkakimppu. Vaasina oleva peltipurkki on saatu tällä viikolla naapurilta. Ihana ruostekasa - ja ihana naapuri! Purkin pohjalla on veden sijasta kiviä, jotta tuuli ei kaataisi pionikimppua.


Etupihan kivikko alkaa olla yhtä värien ilotulitusta.
 


Siellä kasvaa myös tällaisia tappeja, joiden olettaisin olevan viimekesäisien kylvöjen tulosta. Mitähän olen kylvänyt, ja onko tämä punertava tupsu nyt kukka, vai vasta sen esiaste? Näitä on reilusti, ja ne näyttävät voivat varsin hyvin kuivassa hiekkamaassa. Mutta kun en muista, mitä olen sinne sotkenut! Joka tapauksessa tyyppi ei ainakaan näytä entuudestaan tutulta. Taustalla näkyy vastaava kaveri ilman punerrusta.


Pionin nuppuja on nyt kymmeniä ja taas kymmeniä, ja nämä ovatkin sitten ihan aitoja sellaisia. Muurahaiset vetävät niistä päänsä täyteen imelää. 


Patjarikko on siitä ihana, että se kasvaa yhtä iloisesti paahteisessa etupihan penkissä kuin hiukan kosteammassa paikassa pengerryksen partaallakin. Tässä sen sekaan vain on soluttautunut surkimus, kutsumaton vieras. Joku heinälajike tunkee tähkiään sen läpi. En millään raaskisi repiä tätä yhtään auki, mutta ilman repimistä en koskaan saa rikkoja pois sen seasta.


Lamoherukan läpi ei onneksi tule edes rikat.


Tässä on muuten pihlajan juurella kasvavat ananakseksi haukkumani liljojen alut.


Niitähän ne ovat jo ihan selvästi. Toisella puolella samaa penkkiä kukkii alkukesän violetti teema - rönsyakankaali, nupulla olevat kurjenmiekat ja kuvan rajauksen ukopuolella vielä jättilaukat. Kyllä minun nyt kelpaa.



Kovin sotilaallisen tarkkaa kitkentää en ole ehtinyt harrastamaan, koska työt. Niinpä penkit ovatkin iloinen sekamelska kasvatettua ja kutsumatonta. Ohikulkiessani pyrin kiskomaan muutaman kortteen joka kerta, jotta ne pysyisivät penkissäni altavastaajina. Mokomat.





Ihan pian kukkii idänvirpiangervo. Pensaiden tavis, mutta silti ensimmäisiä pensaslajeja, joihin ihastuin kuvien perusteella ja jonka halusin meillekin. Ehkä siksikin, että tiesin maaperän olevan sille otollista. Vehreän puutarhan saa helpoiten juuri niillä tylsillä ja helpoilla lajeilla. Näin uskaltaisin väittää.


Ja mikäs muu sellaiseen sopisi paremmin kuin maahumala. Harvoin tulee kuvattua sitä kukkivana, mutta onneksi kuitenkin nyt! Siellä se valtaa ruusujen alustaa.


Samaiselta naapurilta, jota jo aikaisemmin kehaisin, on saatu tämäkin ruosteinen lyhty. Näitä on minulla jo kolme ihanaa, puuttuu vain puutarha, jossa olisi vanhoja puita näiden ripustimiksi. Sellaista odotellessa tyydytään nuoriin puihin ja kerätään lyhtyjen pintaan lisää kaunista patinaa.


Suloista sunnuntaita, blogisiskot!

maanantai 12. kesäkuuta 2017

Tuomien kukinnan aikaan

Pihassani ei kasva kuin pari jo ennen meitä tontilla kasvanutta tuomea, mutta hyvänä lisäyksenä etupihaa reunustaa pitkä rivi isotuomipihlajia, joiden kukinta osuu samaan aikaan tuomen kanssa. Ihanaa isotuomipihlajaa on myös muutama ylempänä pihalla, pergolan vierellä.



Jos näiltä jotain voisi vielä kukinnan ja marjojen lisäksi toivoa, niin pitempää kukintaa. Kuten tuomelle myös. Tätä kauneutta katselisi mielellään kauemminkin.


Pergolan alle alkukesästä tehty tiililattia on ilahduttanut mieltäni jo useamman viikon, ja vihdoin on ollut myös lämpimiä ilmoja, että siitä on päästy nauttimaan. Pöydästä puuttuu vielä kukkaset, ja aurinkokennotoiminen valosarja on aikomus nostaa tänäkin kesänä pergolan sisäkattoa kiertämään.


Muutama lämmin päivä on saanut monet, monet lajit kukkimaan. Sammalleimua on sekä valkoisena että lilana.


Patjarikon väriskaalasta en ole enää perilläkään. Valkoista ja useita punertavia siellä kasvaa.



Tämä vanha kattila köynnöskehikoineen oli hauska yllätys. Se oli jäänyt talveksi pihalle oman onnensa nojaan, ja yhtäkkiä huomasin, että sieltähän kasvaa uusia alkuja. Karhunköynnös, tuo vihulainen jota kaikesta huolimatta suuresti rakastan, kasvattaa siellä uusia versoja. Siitä tulee superkaunis kattilantäyte tänäkin kesänä!


Yksi projekti tälle kesälle oli istutusalueen reunustaminen ja erottaminen nurmikosta pengerryksen yläpuolella. Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, ja koska en ole tehnyt, saan siitä hyvästä pitää tässä koko kesän mittaiset kitkijäiset, ennen kuin tilanne on edes osimoilleen minun hallinnassani. Onneksi se alue, jota hallitsee lamoherukka, on ihan kunnossa. Isompi ongelma onkin sitten ne tyhjemmät kohdat, joissa on ollut sormustinkukkaa, ruusupuskaa, unikoita ja ties mitä muuta. Liikaa tyhjiä välejä rikkaruohoille.


Pääoven eteen saatu uusi kiviröykkiö sai viime viikolla mullat, ja kasvi kerrallaan olen muualta pihamaalta siihen asukkeja siirrellyt. Japaninakileija valtasi etualan.


Pihan ensimmäisessä "kukkapenkissä" kukkii kovasta toissa talvesta kärsinyt särkynytsydän. Sentään se elää vielä. Millähän sitä hemmottelisi, että se palautuisi alkukesien loistoon?


Samaiseen penkkiin kutsumatta kotiutunut kuokkavieras aloittelee kukintaansa. Kuokkavieras kyllä, ja keltainenkin vielä, mutta kaunis se on silti.


Jokohan nyt on ensimmäinen sellainen kesä, että humalaa on vaikka leikata asti? Ihanasti se näyttää riistäytyvän muuallekin kuin sille varattuun kaareen. Mikäs sen ihanampaa.


Siinä tulee raksalasten taideteoksillekin vielä tukalat paikat!



Ja pitkään saman kokoisena paikallaan juronut lumipalloheisi tekee vihdoin, vihdoin nuppuja. Tämän minä haluan nähdä! Asetan lepotuolin tuohon viereen ja istun siinä ihailemassa, kunhan tämän hetki koittaa.


Kokonaisuudessaan pensaalla ei ole korkeutta varmasti metriä enempää, mutta kauan sillä on mennyt tuon mitan saavuttamiseen. Ehkä se kasvatti ensiksi kunnon juuret. Harmillisesti on yksi oksa osittain katkennut, mutta elää silti ja aikoo kukkiakin. Auttaisikohan jos jollain alan teipillä korjaisi oksan asentoa?


Kun elellään tästä vielä kesä tai pari, kuvassa takimmaisena näkyvä terijoensalava ei enää mahdu kuvaan. Maaperä on kostea ja savinen, mutta sillehän se on vain hyväksi.


Kasvilavoissa on vielä aika hiljaista, mitä nyt sipulit, porkkanat ja salaatit hiukkasen pitlkistävät mullasta. Raparperi on kuitenkin jo ihan sadonkorjuuta vailla!


Lasten hellepäivien ilona on ollut trampoliinin ja uima-ammeen yhdistelmä. Leikkimökin kupeeseen asetettu viimekesäinen ammelöytö täytetään päivittäin vedellä, ja olen kovasti uhkaillut, että vielä minäkin siihen pulahdan. Nyt homma toimii kuitenkin niin, että ensiksi hypitään pää hiessä trampoliinilla, sitten kipitetään sieltä suoraan ammeeseen, ja ammeesta taas puuritilöitä pitkin trampoliinille lämmittelemään. Minun käyttöni kuulostaisi ennemminkin siltä, että lapset olisivat jo nukkumassa, amme täytettäisiin melko kuumalla vedellä ja sekaan ripoteltaisiin vaikka ruusun terälehtiä.


Olisikohan siinä sopiva tavoite tälle kesälle? Lillua kerran tuossa ammeessa itsekin?


Sitä ennen sen voisi kuitenkin suoristaa. Routa on signeerannut senkin.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Teeriä takapihalla


Uusi kesä, uudet kanat, sanoi mummo lumessa.
 
 

Vai menikö se kuitenkin vähän erilailla? No, uudet kanat on kuitenkin. Edellisistä kanasista oli hengissä enää yksi, joten se sai jäädä loppuelämäkseen talvihoitopaikkaan, uuteen kotiinsa. Tällä kertaa olin liikkeellä niin myöhään (koska kylmä kevät) että en edes kysellyt kanaloista rehuksi lähteviä tehokanoja, koska oletan niiden jo menneen. Ja hiukkasen hirvitti sekin, että jos tulee niin kylmä kesä kuin tämä alku on antanut ymmärtää, eivät ne paljaspyllyt kestäisi hengissä ulkona.


Niinpä hankin hyvähöyhenisiä maatiaisia. 


Tosin yksi on vähemmän hyvähöyheninen, ja se näyttääkin olevan nokkimisjärjestyksessä alimmaisena.


Hiukkasen olen huolissani tästä raaskusta. Se viettää päivät kopissa, ja jos sen ottaa sieltä ulos, se syö kuin hullu aina jos muut päästävät sen syömään, mutta on arka ja säikkyy jokaista lajitoveriensa liikahdusta. Ensiksi epäilin sen potevan hautomakuumetta, kun niin kopissa viihtyy, mutta ei se munista ole kiinnostunut. Lymyää vain piilossa muilta.


Kukko on edellisiin kukkoihin verrattuna pienikokoinen, mutta luonnetta näyttäisi löytyvän. Vielä ainakaan ei ole meille uhitellut, mutta muuten pitää ohi maleksivalle kissalle kamalaa motkotusta ja kiekuu aamuisin niin, että näen sieluni silmin kurkunpalkeiden lepattavan tuulessa. Tuuli nostattaa kaulusta hauskasti tässä kuvassa.


Yksi kanoista, Helmi, on hauskan näköinen täpläversio. Joku pyyn tapainen siitä lähinnä tulee aina mieleen.


Kanalinnut ovatkin hyvin edustettuna takapihalla tänä kesänä, kun nämä hämäläiset mustat ovat ilmiselviä teeriä sinisenmustine sulkineen!


Sen verran täpärälle meni tuo kanojen haku ja häkin korjaus, että viimeisiä korjaustoimenpiteitä talven jäljiltä tehtiin vielä, kun kanat jo pyrähtivät pahvilaatikostaan häkkiin.


Verkko oli irronnut nurkista, ja katto otetaan aina talveksi pois, jotta se ei romahduttaisi häkkiä lumen painolla. Hiukkasen nämä siivekkäät säpsähtelivät poran jurinaa, mutta enemmän niihin saa edelleenkin eloa ohimaleksiva kissa, joka oikein kiusallaan sitten ohittaakin häkin hitaasti useita kertoja päivän aikana.

 
Munat näillä maatiaisilla on pieniä ja somia, mutta miten on värin laita - valkoiset kanat munivat valkoisia munia, ruskeat kanat ruskeita. Mitäs mustat? Epäloogisesti vaaleanruskeita.