tiistai 26. syyskuuta 2017

Laatikoita kerrakseen

Satuin kerrankin olemaan sopivasti lauantaivapailla samaan aikaan, kun paikallinen osto- ja myyntiliike piti huutokaupan. Suurin osa tavarasta oli astioita ja taidetta, jotka oli helppo sivuuttaa ja pitää huutonumeronsa kurissa, mutta jotenkin loppua kohti huutokäsi villiintyi nostamaan itseään esille tämän tästä.
 

Menin paikalle jo hyvissä ajoin etukäteen nähdäkseni myytävät romppeet ennakkoon, jolloin on helpompi huutaakin, kun on päässyt katsomaan läheltä huudettavia esineitä. Yläkuvan turhake oli heti pakko saada -listauksessa. Sen arveltiin olevan vanha leivontalauta. Hyvin se on ainakin pesty ja puunattu. Pinnassa on superkaunis patina.

Puulaatikoita oli muutenkin monenlaisia, ja suurin osa paikalla olleista huutajista oli sen verran vanhempaa sukupolvea, ettei näillä ruosteisilla ja lahoilla laatikon raadoilla tainnut olla heille kovin kummoista arvoa. Lisäksi niitä alettiin huutamaan vasta ihan lopuksi, jolloin yli kaksi tuntia kestäneen kaupanteon päätteeksi osa ihmisistä alkoi jo valua kohti ulko-ovia.


Minun onneksenihan se koitui. Yläkuvan rautavahvikkeinen laatikko kannella ja nahkasaranoilla lähti mukaan vitosella, joka on alin mahdollinen huuto. Kansi ei pysy paikallaan alkuperäisillä nahkapaloillaan, joten se on nyt väliaikaisesti tallessa muualla, ja laatikko komeilee ilman kantta muratin aluslautasena.


Kuopukseni, joka lähti äidin seuraksi huutokauppaa katsomaan, sai kärsivällisyydestään palkinnoksi kauan haluamansa puurasian, johon saa tallettaa pikkuisten poikien tärkeitä juttuja.


Sitten kävi niin, että useammalle laatikolle ei löytynyt yhtään huutajaa, koska minäkin totesin, että eiköhän minulla jo ole riittävästi laatikoita. Myyjä korotti panoksia ja pinosi useamman laatikon samaan kauppaan, minkä jälkeen en enää osannut olla hiljaa vaan möläytin ostavani vitosella ne kaikki, ellei korkeampia huutoja tule. Eikä tullut. 


Sanotaan nyt vaikka niin, että minulla on sitten aika paljon puulaatikoita. Tällaisia matalia kaikki, ja aika isojakin osa, mutta eihän sitä koskaan tiedä, mihin niitä tarvitsee. Tällä hetkellä suurimmat keräävät pihalla lisäpatinaa.


Ja kuulkaas... jos joku ei vielä kääntynyt katsomaan silmämunat kuopistaan pullottaen tuota ylenmääräistä lahon puun ostoa, niin viimeistään tämän ruosteisen altaan huutaminen vitosella sai viimeisetkin kääntymään haudassaan tuoleissaan. Ehkä tuossa ei ole vanhemman väen silmissä romuromanttista nostalgiaa, vaan vanha haiseva allas?

Lokakuussa olisi tiedossa seuraava huutokauppa, joka mahdollisesti on kuolinpesän irtaimisto, joten eipä tiedä, vaikka sieltäkin jotain kivaa lähtisi matkaan. Jos satun vapaalla olemaan ja suinkin pääsen, niin takuulla menen. Vaikken mitään ostaisikaan, kuten en aina ostakaan, niin pelkkä huutokaupan seuraaminen on hupaisa harrastus. Ainakin täällä Savossa sitä lupsakkaa kaupantekoa ja vinoilua on lysti pohjanmaalaisenkin seurata!


Talon takanurkalle on alkanut ilmestyä autotallin profiili. Harjakorkeuteen talli nousi reilu viikko sitten, ja päivä päivältä siinä tapahtuu pientä edistymistä, vaikka työt ja sateiset säät koettavat parhaansa mukaan työn etenemistä estellä. Sen verran monesti on tällä tontilla kuitenkin menty läpi sen kuuluisan harmaan kiven, että edellä mainitut seikat ovat hidasteita, eivät esteitä.


Pihamaalla on satanut viikkokausia melkein päivittäin, ja harmaan kostea sää ei ole juuri houkutellut ulkoilemaan. Kesäkanojen ja tipujen muutto talvikotiinsa viikko sitten hiljensi sen vähäisenkin ulkoiluinnon, ja nyt kun lavatarhan satokin on korjattu talteen, syöty ja säilötty, ei minua juuri saa ulos kuin valokuvaustarkoituksissa.


Eilen kävin aamupäivällä viereisen pikkujärven rannassa kuvaamassa sumua. Tehokkaasti se peittääkin näkyvyyttä täällä jo toista päivää.




Haaveilen usein nousevani kesällä kukonlaulun aikaan kuvaamaan auringon nousua ja sumun hälvenemistä, mutta aamutuimaan se ajatus ei olekaan koskaan niin hyvä. Nukkuminen on niin mukavaa. Tällainen syksyn aamupäiväsumu on se toiseksi paras vaihtoehto.


On se syksy vaan kaunis, kun ei olisi niin tuhannen kylmä. 

perjantai 15. syyskuuta 2017

Kuutoset

Saanko esitellä - ylpeä kanaemomme.
 

"Ei mulla mitään täällä piilossa ole!"
 

Mutta kun hyvä rouva oikaisee koipensa, kas kummaa, alta paljastuukin kokonainen lauma talitiaisen kokoisia sirppusia!



Voiko suloisempaa näkyä olla? No, kissanpennut menevät ehkä tasoihin, mutta katsokaa nyt! Tuhannen rääpäleitä! En kestä!


Elimme kolme viikkoa jännittävää haudonta-aikaa. Vahdimme, että pysyyhän Helmi varmasti hautomassa kun kerran aloitti, onhan sillä vettä ja ruokaa, jaksaakohan se nyt, voikohan se hyvin. Ja malttaako se hautoa loppuun saakka, niin kauhean kauan! Kuvitelkaa, kauanko kanan elämässä on se 21 vuorokautta. On se ainakin sen, mitä yhdeksän kuukautta ihmiselle.


Mutta mikä palkinto urakasta koituikaan! Kuutta munaa Helmi hautoi, kaikissa oli onnistunut lataus, ja kuusi tipua kuoriutui monien jännittävien vaiheiden kautta. 


Jännittävillä vaiheilla viittaan muun muassa siihen, että jouduimme hankkimaan kesäkanojen koppipahaseen lämmittimen, jonka asensimme seinälle, hautovan rouvan mulkoillessa meitä koko ajan nurkastaan. Vaikka pora kuinka surisi, ja minä ähelsin pikaeristeitä kesäkopin nurkkiin itsekin puoliksi kopin sisällä, kanaemo ei paikaltaan hievahtanut.



Vajaa viikko sitten sunnuntaina, ihan laskettuna aikana, havaitsin kuoriutumisen alkaneen kahdessa munassa. Minulla oli täysi työ pysyä nahoissani ja malttaa jatkaa normaalia työssäkäyvän elämää, kun tiesin, että Helmin alla piipittää pian pikkutipuja. Onneksi emo piti alkuun poikasensa niin hyvin piilossa paljaaksi nypityn vatsansa alla lämpimässä, että kopilla ravaaminen ei olisi paljon kuitenkaan hyödyttänyt. 


Tiistaiaamuun mennessä tipuja kuoriutui yhteensä neljä, ja keskiviikkona Helmi lähtikin jo pikkuisten kanssa liikkeelle. Kaksi munaa jäi vielä koppiin, ja minulle tuli huoli, miten niiden käy, kun emo joutuu jo juoksemaan pikkuistensa perässä, ja koppi jäi päiväksi tyhjilleen. 


Nappasin munat mukaani ja lähdin sisälle tutkailemaan, onko niissä elämää. Heti sisälle päästyäni kuulin pontevaa piipitystä, ja tarkempi tutkailu paljasti, että molemmat munat ovat hyvin vahvasti elämänhaluisia. 


Onnekseni, vaikka en äitiyslomaa töistä saanutkaan, satuin viettämään keskiviikkona vapaapäivää, joka menikin hyvin vahvasti tipuhommissa. Alkuun yritin lämmittää saunan sopivan haaleaksi, ja vein munat styroxaatikossa lauteille lämmittelemään. Pian kuitenkin totesimme, että sauna kuumuu liikaa, vaikka sen saakin asetettua haluamaansa lämpötilaan asteentarkasti. Onneksi on ihana kanayhteisö Facebookissa, ja sain vinkin, että hehkulamppu viritettynä kylmälaukun yläpuolelle pitää lämmön sopivana.


Hehkulamppuviritystä suunnitellessani ja lampun sopivaa etäisyyttä testaillessani kuljetin kahta piipittävää kuoriutujaa paitani alla - taatusti sopivassa lämpötilassa. Sen vierihoidon aikana toiseen munaan ehti tulla selkeä pieni reiän alku, ja laskiessani munat laatikkoon jatkamaan kuoriutumistaan, reikä laajeni entisestään. Ennen iltaa tipu oli saanut jo nokkansa näkyviin kuoressa olevasta reiästä.



Kun ilta koitti ja Helmi talutti pesueensa kopin lämpimään yöksi, kävimme sujauttamassa hyvässä kuoriutumisvauhdissa olevat munat takaisin kanan alle. Ajattelin tarkistaa heti aamulla, onko kuoriutuminen vielä kesken, ja olikin melkoinen yllätys, kun kanaemo oli poikasineen jo ulkona aamutuimaan, ja pesästä löytyi neljä puolikasta munankuorta. Minun oli pakko seurata Helmin touhuamista niin pitkään, että se nousi seisomaan ja pääsin laskemaan, montako tipua sen alla piilottelee. Kaikki kuusi tipua sieltä sinkoili eri suuntiin, ja kaikilla on tarvittava määrä silmiä, nokkia ja varpaita. Melkoinen vilistys siinä onkin emolla vahdittavanaan! 


Ikävä kyllä pikkuisten isukki ei ole ollenkaan niin lempeää sorttia kuin emo. Kukko, joka ei ole kuunaan yrittänytkään tulla uhkaavin elkein ihmistä kohti, ryhtyi heti tiput huomattuaan hyökkäämään tipuja päin ja yritti nokkia niitä. Niinpä jouduimme keskiviikkona hautomisongelmiemme lisäksi hankkimaan muulle kanakatraalle pikaisesti tilapäisasumuksen. Naapurilta löytyi tyhjäksi jäänyt koirankoppi, joka siirrettiin meille, ja jossa muut saavat majailla siihen saakka, että koittaa muutto talvikotiin. Sielläkin on varattuna oma osastonsa emolle ja poikasille, ettei niille käy kehnosti sielläkään. Löysin onnekseni aivan ihanan talvikodin koko katraalle, ja osa näistä palaa meille taas ensi kevään koittaessa. Ja nyt kun meillä on kopissa lämmityskin, voimme ehkä hiukkasen aikaistaa kanojen hakemista.


Ja paha kyllä, ensimmäistä kertaa koko perhe on yksimielisesi harmissaan siitä, että joudumme luovuttamaan tiput emoineen muualle talveksi, vaikkakin hyvään kotiin. Olisi äärettömän ihanaa ja mielenkiintoista seurata tipujen kasvua ihan läheltä. Olen aika vakuuttunut, että meillä on joskus ympärivuotinen kanala. On nämä niin vekkuleita!

perjantai 25. elokuuta 2017

Hautova Helmi

Olen joskus kuullut sanottavan, ettei hautovaa kanaa voi estää hautomasta. Allekirjoitan tämän.

 

Sillä välin kun hemmottelen muuta joukkoa syöttämällä korkealla kasvaneita ja alas keräämiäni isotuomipihlajan marjoja, makaa Helmi-kana kopissa juron näköisenä ja antaa tuta näpeille, jos sen rauhaa häiritään.


Useiden viikkojen ajan se aikoi ryhtyä hautomaan, hautoikin päivän, joskus kaksi, mutta lopetti sitten, ja munista löytyi pieniä limaisia verijuovia alkaneen kehityksen merkiksi. Keräsimme siltä monta kertaa hylätyt munat pois. Sitten alkoikin olla syksyn merkit ilmassa ja tieto siitä, että ilmojen kylmetessä sakki pitäisi saada muutetuksi muualle. Parempi onkin, jos ei haudo.


Mutta kuinkas kävikään. 


Viikonlopun lomareissumme aikana Helmi-kana oli taas jäänyt päättäväisesti koppiinsa, eikä se ole sieltä tullut meidän nähtemme ulos ollenkaan. Munapalkkakin jäi lomahoitajalla saamatta. 


Kai tuo päättäväinen kanarouva joskus aamuvarhaisella käy syömässä ja juomassa, että jaksaa, mutta kyllä se nyt päätti ryhtyä hautomaan aikuisten oikeasti - emmekä me voi kuin yrittää suoda sille mahdollisimman hyvät olosuhteet sen varalle, että sää tästä viilenee.


Tänään päätin ujuttaa kopin lattialle eristeeksi heinien alle retkipatjaa. Monet nokkaisut sain ja kiukkuiset rääkäisyt, mutta työrauhaa en hommalleni saanut ennen kuin nostin pienellä riskillä Helmin pois paikaltaan, ulkotarhaan jaloittelemaan.


Helmin alta löytyi kuusi munaa, joista yksi oli rastilla merkitty, muille kanoille mallimunaksi muualle asettemani muna, joka hävisi muutama päivä sitten kummallisesti munintakopista. Jos lapset eivät ole olleet asialla (mitä vahvasti epäilen, koska kukaan tervejärkinen ei mene lähellekään hautovaa ja kiukkuista kanaa), on kanan täytynyt vierittää se muna itse sinne mahan alle.


Kun olin saanut retkipatjan ujutetuksi koko kopin lattian alalle, asettelin heinäpesän sellaisenaan takaisin siihen missä se olikin, ja suljin oven. Kelloa vilkuillen katselin hermostuneena, kauanko Helmi on poissa hautomasta, ja lopulta vartin tauon jälkeen päätin muistuttaa sitä siitä, mikä jäi kesken. Kyllähän kanat pitempiäkin syömätaukoja voivat hautoessaan pitää, mutta hädintuskin kymmenasteinen ulkoilma ja alun alkaenkin luonnottomasti häiritty haudonta pakottivat minut pistämään siihen vauhtia.


Koppasin kiukkuisen kanan syliini ja nostin koppiin pesän viereen. Onnekseni levoton kana lopetti motkotuksensa heti ja asettui takaisin hautomaan. Mikäli kovin kylmenee, on koppiin hankittava pakkasvahtia tai muuta vastaavaa. Toistaiseksi mennään tällä lattian eristämisellä.


Nyt odotellaan siis vauvauutisia. Ja nyt jos koskaan tuntuu niin epäoikeudenmukaiselta, ettei meillä ole talviasuttavaa kanalaa! Pääsisin kenties ensimmäistä kertaa seuraamaan pikkutipujen kasvua ihan alusta asti. Sanomattakin lienee selvää, miten lapset odottavat kuoriutumista. Seuraavat pari viikkoa tulevat olemaan pitkiä!


Vaikka alkuun estelimme hautojaa, nyt toivomme sen pääsevän lopputulokseen asti. Tipuillekin on luvattu koti samasta paikasta, mihin kanatkin muuttavat, kunhan hautominen saadaan päätökseen. Kuoriutumista odotellessa voimme katsella täältä, missä kehitysvaiheessa tiput mahdollisesti juuri nyt ovat. Lapset ovat tahtoneet katsoa tuon parin minuutin pätkän jo lukuisia kertoja.

maanantai 21. elokuuta 2017

Puulaatikon kahdet kasvot

Instaseuraajat jo tietävätkin, että löysin muutama viikko sitten Vilin valinnan pihakirppikseltä komean puulaatikon. Painoa ja tukevuutta löytyy niin reippaasti, että kanniskeltavaksi laatikko on turhan raskas jopa tyhjänä. Niinpä se tarvitsi ilman muuta alleen kääntyvät pyörät.


Rengas- ja monissa muissakin asioissa voi aina luottaa vanhaan kunnon Clas Ohsloniin, ja niin kävi nytkin. Viikonloppuisella akkain humputtelureissulla kävin keräämässä ostoskoriini kasan laatikkoon sopivia mustia renkaita neljän euron kappalehintaan.


 Maanantaiaamu on oikein hyvää renkaidenruuvaamisaikaa, ja niinpä laatikko valmistui käyttöön jo tänään.


Ja koska se pyörähtää nyt niin kevyesti miten päin tahansa, voin helposti kääntää myös julkisivun toiseksi. Harmahtavan savi- tai maalitöhnän alta löytyi tämä TNT-tekstipuoli, josta voisi päätellä laatikon sisältäneen ennen muinoin räjähteitä. 


Laatikko pyöritellään täytön ajaksi ulko-ovelle, ja siitä se kärrätään täytenä takaisin Uuniseppien tekemän Harmonia-kaakeliuunin viereen. Lämmityskausi voi minun puolestani alkaa, vaikka toivonkin kyllä hartaasti, että lämpimät syyssäät jatkuisivat mahdollisimman kauan. Kaunis puulaatikko on kuitenkin edes pienenä lohtuna, kunhan kylmät ilmat ovat täällä.

Kaunista ja kuivaa syyssäätä toivon hartaasti myös siksi, että tällainen projekti on hiukan kesken vielä. Pöydän jalkaosa odottaa viimeistä maalikerrosta, minkä jälkeen koko komeus on raahattava vielä ulos. Kansi jää siis puupinnalle ja patina kannessa jää näkyviin. Suojaksi levitän siihen värittömän vahan. Sama kohtelu odottaa myös penkkejä.


Yksi ongelma urakassa on. Pöydän kannen leveän lankut oli paikattu näyttämään maalattuna yhtenäiseltä levyltä, ja raon täyttävä harmaa massa on supertiukassa. En haluaisi puuhun tuoreita jälkiä, joten massan poistaminen on todella hankalaa. 


Mutta se on vain hidaste, ei este. Uskon tästä pöytäryhmästä tulevan vielä oikein soman!

maanantai 7. elokuuta 2017

Puolentoista tuhannen kilometrin reissussa

Heinäkuinen, yhteinen lomaviikko oli suorastaan pakko käyttää autotallin rakentamisen sijasta yhteiseen lomareissuun. Jos omistaa asuntovaunun, sitä on käytettävä ahkerasti. Enkä tiedä parempaa tapaa kesäreissata!




Suuntasimme ensiksi Hankoon, jossa nukuimme ensimmäisen yön meren rannassa sadetta kuunnellen. Ei olleet Hangon säät sellaisia, millaisiksi niitä mainostetaan. Siitä huolimatta tytöt uskaltautuivat aamu-uinnille mereen, kun kerrankin sisämaan kasvateilla oli siihen tilaisuus. 



Muuten Hanko jäi aika laimeaksi tällä reissulla. Palellen, tihkusateessa, päätimme lähteä jatkamaan matkaa, ja palata tuonne niemennokkaan joku toinen kerta. Toivottavasti paremmalla ilmalla. Maaston muodot ja maisemat olivat kovin erilaisia kuin nämä kotoiset savolaiset, ja lapsille olisi riittänyt komeat merenrantakalliot vaikka reissun pääkohteeksi. 





Ajelimme seuraavaksi katsomaan Raaseporin linnoitusta, missä vierähtikin pitkälle iltapäivään.  


On se joka kerta hurjaa ajatella, miten noissa on eletty, paleltu ja puolustettu. Suomesta löytyy yllättävän monta linnaa ja linnoitusta, joista iso osa on vielä katsottavana seuraaville kesille. Vasta alle kymmenessä olemme käyneet.








Lapset eivät jaksa infotauluja tavata, mutta kun niitä lukee itse ja kertoo omin sanoin jälkikasvulle linnan vaiheista ja historiasta, jaksavat mini-ihmisetkin ihmetellä tapahtumia ja taisteluita.







Kun lähellä oltiin ja kuulopuheiden perusteella Tammisaari tuntui olevan kaunis kaupunki, päätettiin poiketa siellä. Ja olihan se kaunis. Vanha kaupunki eritoten. Muuta en sieltä juuri muistakaan, kun ohimennen poikettiin ilta-aikaan.




Lapset jo vinoilevat, miten äiti sanoo reissatessa jokaisen talon kohdalla että "kahtokaa tuotaki, miten nätti talo, ja mikä piha!" Niinpä niin. Jos en nyt ihan jokaisen kohdalla, niin paljon on kauniita taloja ja pihoja Suomen maassa. Siinä on minun reissujeni suola ja sokeri, katsella ja ihastella, miten ihmiset asuvat.

Tammisaaresta ajeltiin Inkoon maisemiin. Hyvä yöpaikka löytyi ihan vahingossa Fagervikin ruukin tienoilta.




Leuat loksahtivat, kun paikallisesta kahvilasta ostetun aamukahvin jälkeen kävelimme ruukkialuetta ihastelemassa, ja ruukin rakennusten takaa löytyi Fagervikin kartano, joka oli poikkeuksellisesti yksityisomistuksessa. Tätä näkee Suomessa enää harvoin!




Ihan noin komeaa taloa en itselleni toivo, vaikka sellainen parisataaneliöinen olisi kiva. Tämän "torpan" puutarhaa näytti hoitavan useampi puutarhuri ihan leipätyönään. Pelkästään nurmialuetta olikin aika monta hehtaaria!





Säät suosivat, ja Inkoosta jäi lämmin muisto. Sinne(kin) olisi ihana palata vielä joskus! 




Suureen pääkaupunkiin saavuttiin sopivasti niin, että ehdimme vielä samana päivänä tehdä retken vanhaan kunnon Viaporiin. 


Jo pelkästään vesiteitse taittuvat matkat edestakaisin olivat lapsille elämys, saati itse linnoituksen luolat, muurit ja kaikki komeat rakennukset.




Täytyy sanoa, että aika erilaista elämää viettää se, joka asuu Suomenlinnan turisteja vilisevän kadun varrella, ilman autoa, katseiden alla. Vaikka paikka on kaunis, en maaseutupihaani ja omaa yksityistä rauhaani vaihtaisi koskaan tähän. Mutta miten ihanaa, että me sisämaan tallaajat saamme käydä täällä saarella toisten elämänmenoa ihastelemassa!




Seuraava yö vietettiin Korkeasaaressa, Mustikkamaan parkkiksella. Sillä konstilla saatiin meidän pitkä ajoneuvoyhdistelmämme mahtumaan eläintarhan parkkiin seuraavan päivän eläintarhavierailun ajaksi, vaikka aamulla selviydymme liikkeelle hitaasti. Jos olisimme tunkeneet alueelle pitkän vaunumme kanssa vasta kymmenen-yhdentoista aikoihin, olisi pysäköintipaikka ollut jo aika tiukassa.



Edellinen reissu Korkeasaareen tehtiin, kun koko tenavanelikko oli vaahtosammuttimen kokoluokkaa. Tai itse asiassa se taisi olla silloin vielä tenavakolmikko! Niinpä kokemus oli lapsille oikeastaan ihan uusi, ja maalaislapsille olikin opettamista siinä, että kaupunkilaislintu ottaa sen, mikä on huonosti kiinni, näin venäläisittäin ilmaistuna.




Muutamaan tuntiin mahtui monta uutta kokemusta. 


Riikinkukon röyhistelyä, leijonan karjaisuja, villisikoja, vieraiden ihmisten auttamista ja hätänumeroon soittamista, suuria, pelottavia eläimiä, pieniä, sieviä eläimiä - ja noita valkoposkihanhia, joita tuntui olevan kaikkialla. Yksikin maahan tippunut herkkupala sai koko klaanin tulemaan turhan liki, ja lokkikin kirkui koko sukukuntansa paikalle pienimmästäkin murusesta. Lasten oli lopulta hyvin helppo ymmärtää, miksi lintuja ei kannata ruokkia, vaikka ne näyttivät aluksi söpöiltä ja harmittomilta.


Pääkaupunkiseudulta lähdettiin ajelemaan kotiin päin, mutta kiertoreittiä. Halusimme nähdä Punkaharjun, joten lähdimme ajelemaan kotia kohti itäistä reittiä. Lappeenrannassa yövyimme taas linnoituksen lähellä, mutta tällä kertaa linnoitusalue jätettiin väliin. Päätimme katsoa sen toisella kertaa, ajan kanssa. Vähän levottomamman yön jälkeen lähdimme ajamaan kohti Punkaharjua, ja säiden suosiessa vietimmekin siellä päivän maisemia ihaillen, grillaten, rannalla makoillen ja kesästä nauttien.



Vaikka reissu oli kestoltaan alle viikon mittainen, saimme mahdutettua siihen monta kivaa juttua ja nipun uusia kokemuksia. Ainahan lasten kanssa reissatessa olennaisena osana matkoihin kuuluu kiukuttelu, ja tien päällä jopa istumapaikoista kinastelu, mutta sitä (ja sadetta) lukuunottamatta reissu oli oikein onnistunut, ja kannatti ajaa se puolitoista tuhatta kilometriä. Edelleen vahvistui se tunne, mikä meillä on ennenkin ollut. Että ei ole tarvetta lähteä pois Suomesta, koska omasta maasta löytyy paljon upeaa nähtävää, ja varsinkin kesäaikaan tämä meidän maamme on kertakaikkiaan kaunis!