keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Viikko renkailla

Viikko kuuden ja puolen metrin mittaisessa asunnossa ei kuulosta kovin houkuttelevalta neljän muksun kanssa, mutta jos majaan lisätään renkaat alle ja auto eteen, ja kierrellään sen kanssa viikon ajan kaunista rannikkoseutuamme, muuttuu asuminen heti mielekkäämmäksi. 

Yyteri

Tuli nähtyä linnat ja kartanot, huvipuistot ja saaristot. Jokaiselle jotakin.

Särkänniemi



Vanha Rauma

Vuojoen kartano




Turun linna

Turun Tuomiokirkon puisto



Aurajoki

Saaristokeskus, Korppoo

Houtskari

Nauvo



Hämeen linna

Ja mikä parasta, nyt ollaan taas kotona! Sadetta tietysti saadaan, mutta sen parempaa tekosyytä ompeluhommiin ei olekaan. Reissupyykit saavat odottaa, nyt laitetaan suristen!

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Kiviä - taas vaihteeksi

Vihdoin viimein ollaan siinä pisteessä, että talon ympärys voidaan viimeistellä.


Sora-lauta-reunustus sokkelin ympärillä ei ole koskaan suuremmin miellyttänyt omaa silmää, ja sen lisäksi pihit mummot haluavat tietysti hyödyntää pihalta löytyvät massiiviset kiviröykkiöt. Miksi ostaa kallista soraa, kun piha on kiveä täynnä.

Hopeahärkit voisi tässä siirtää etualalta taakse, nyt kun istutukset voi laajentaa sokkelin reunukseen asti!

Ensiksi yritin tehdä reunuksen ihan vain ilman mitään reunarajausta, latomalla kiviä riviin ja kattamalla raot hiekka-sementtiseoksella, mutta siinä vaiheessa kun lapset hoksasivat alkaa juoksemaan reunuksen päällä, arvaatte, miten kävi. Sitä mukaa kun pikkujalat kipittivät reunusta pitkin, alkoivat uloimmat kivet murtua rakennelmasta irti, ja lopuksi totesin, että on helpompi purkaa koko testipätkä kuin alkaa sitä korjailemaan.


Siispä päätin seuraavaa - reunalaudat on oltava, jotta homma pysyy kasassa, ja kiviä pitää viskellä rennommalla otteella, limittäin ja päällekkäin, ei suinkaan riviin. Kyse ei ole mistään seulotuista ostokivistä, vaan näistä jokainen on kerätty tältä kivikasatontilta. Siksi niistä ei saanut sellaista tasaista seulanpääkivi-ladontaa, vaan lopputulos oli hyvin epätasainen. 

Sokkelin pinnoitus on tehty vaaleanharmaalla Yki-rouhepinnoitteella

Tämä uusi "humalaisen ladonnalla" toteutettu reunus on miljoona kertaa kauniimpi kuin se ensimmäinen kokeilu. Laudan ansiosta se ei myöskään lähde karkailemaan tai murtumaan. Kivien lomaan harjataan vielä hiekka-sementtiseos, joka kovettuu ajan kanssa napakaksi pohjaksi, joka osaltaan estää myös rikkaruohojen kasvua. Alla olevat routaeristeet ja hiekkamaa estävät ainakin toivottavasti lautojen liikkeellelähdön, mutta jos niin käy, murehdimme sitä ensi kesänä. Kivien välit pitää tietysti maakosteasta betonista huolimatta puhaltaa välillä puhtaaksi roskista, ettei rikkaruohoille muodostu niistä suotuisaa kasvualustaa.



Vietin siis eilisen pouta(!!)päivän aamusta iltaan latomalla taas vaihteeksi kiviä, ja vaikka kivien haalaaminen pitkin pihaa kottikärryjen avulla on aika kypsyttävää puuhaa, niin itse reunuksen tekeminen on suorastaan terapeuttista. 


Se tunne selässä ja takareisilihaksissa ei illalla ollut kovinkaan terapeuttinen, mutta ajatellaan se niin päin, että työn jäljet siellä vain tuntuvat, ja pitemmän päälle sekin tekee hyvää, vaikka alkuun tarvitsisikin buranaa.



Risteyksen romurengas vaihtui kuin vaihtuikin kokonaiseen pyörään, vaikka siitä puuttuukin vielä ne kaipailemani sarvet. Kunhan siihen saadaan sarvet, sarviin kiinnitetään tietysti kori, ja koriin laitetaan kukkia. Siippa keksi myös, että korin kylkeen voisi kiinnittää talonumeron. Olisipahan oikeasti näkyvällä paikalla ja heti risteyksessä. 

keskiviikko 15. heinäkuuta 2015

Kukkahössötys

Saako taas hössöttää kukista? Sori vaan, jos ette sitä kestä, mutta minun on vähän pakko.

 

Ajatelkaa; menetin elämästäni ainakin 25 kukkaista vuotta, kun en aikaisemmin kiinnostunut puutarhajutuista. Vasta oman pihan ja kansalaisopiston puutarhasuunnittelukurssin myötä hurahdin. 


Pioni murjottaa minulle edelleen, ties monettako vuotta, eikä aio kukkia, joten nautin senkin edestä, kun minunkin pihassani vihdoin viimein kukkii sormustinkukka! Ihana, ihana, ihana!




Tämä on kyllä mainio keksintö. Kaunis, niin tanakka että pysyy pystyssä omin avuin, eikä sadekaan sitä runtele. Kerrassaan hieno keksintö! Puutarhahanskat minulla on kädessä pihalla ollessani muutenkin aina, joten myrkyllisyydellä ei ole niin väliä. Lapsetkaan eivät ole enää kukansyönti-iässä.




Tässä on se kesäpikkusydänpehko, jota kehuin joskus aikaisemmassa postauksessa. Siinä on muistaakseni kolme taimea, ja tämä on niiden toinen kokonainen kesä meillä.




Niiden takana, pihlajan juurella, on isoksi roihahtanut särkynytsydän, ja näiden kahden sydäntyypin väliin jää 'Sarah bernhardt' -pioni, joka ei tosiaan ole kukkinut kumpanakaan kasvukesänään, enkä kyllä ihmettele. Paikka on muuttunut liian varjoisaksi, ja lisäksi kasvualusta, jätevedenpuhdistamon kompostimulta, on liian tiivistä pionille.


Etualalla on terveiset kanoilta... ehtivät kuopia tuosta sivisievikit ylös, ennen kuin raaskin alkaa ajamaan kotkotit tuolta pois...


Sitkeä kasvaja on kuitenkin tehnyt useita etäpesäkkeitä alkuperäisen pionin ympärille, ja aloitin niiden siirtotyöt eilen. Kolme poikasta siirsin täysin aurinkoiselle kasvupaikalle, kanankakkarakeilla ja hiekalla parannettuun multaan. Juurelle levitin vielä kerroksen pelkkää hiekkaa.



Toivon näkeväni joskus vielä kukkiakin - ainakin olen nyt yrittänyt. Vielä olisi ainakin kaksi siirrettävää yksilöä tuolla pusikon keskellä, ja niillekin kyllä löytyy tilaa samasta avarasta paikasta kuin aikaisemmillekin, kunhan vain ehdin siirtelemään.


Sarahin naapurina on nyt puistoruusu, joka saattaa jossain vaiheessa kasvaa sen verran korkeaksi, että varjostaakin pioniparkaa osittain, mutta koska paikka on kuitenkin niin valoisa, auringon paistaessa aamusta iltaan, uskon, että tässä riittää valoa kummallekin.




Tarkkasilmäinen saattoikin jo huomata, että pioninpoikaskuvassa vasemmalta kurkotteli samaan kuvaan vaaleanpunainen lupiini. Saa nähdä, kadunko sen tuomista pihaan vielä joskus, mutta kävinpä senkin uhalla hakemassa tien varresta muutaman vaaleanpunaisen kukan juurineen ja istutin pihaan. Ajatuksena on leikata niistä kukkineet varret kompostiin, ennen kuin tekevät siemeniä. Jos jollakin on moisesta touhusta kokemuksia, lukisin niistä ilolla.

Hyötykasviyhdistykseltä tilasin jo tammikuussa pahimpaan kesänkaipuuseen monenlaisia siemeniä, joista yksi oli rauniokilkka. Sen kylvin etupihalle joskus kylminä alkukesän päivinä vähän ohimennen ja unohdin koko kilkan. Nyt siellä on pontevia alkuja, joista toivon iloisesti leviävää kasvustoa!



Pienen, lyhyen auringonvälähdyksen aikana järjestelin portailla olevat istutukset ja kaikenlaiset turhakkeet uudestaan. Maahumala ei varsinaisesti tykkää paahteesta, mutta koska portaat ovat katoksen alla, ajattelin kuitenkin yrittää. Täytyy muistaa ainakin kastella ahkerasti... tosin ei ole niitä paahteitakaan pahemmin näkynyt...




Siemenkasvatuspelakuitakin jaksoin koko pitkän kevään esitellä ja läyhistellä, kun kasvoivat sentinkin, mutta miten kävi kun tuli kesä - kukkien esittely on jäänyt. No tällaisia niistä tuli.




Nuput ovat hempeän vaaleita, mutta kukat ovat avautuneet vahvemman värisinä. 


Lehdet muuttuivat ulossiirron jälkeen melkein kokonaan punertaviksi, ja siihen on varmaan selitys tuossa kylmyydessä.




Riippapelargoni, se ainoa joka selvisi siemenestä kokonaiseksi kasviksi, riiputtaa nyt varsiaan pääovella lyhdyssä, josta kevättalven ja alkukesän tuulet hajottivat kaikki lasit yksi toisensa jälkeen. Asumme ilmeisesti tuulisella paikalla, totesin, ja siirsin lyhdyn uusiin tehtäviin. Kukkia en ole riippapelargoniin vielä saanut.



Helpottipahan taas hetkeksi, kun sai muutaman kuvamuiston talteen blogiin talven varalle. Ainakin viime talvena katselin aikaisempien kesien kuvia lukemattomat kerrat täältä blogista, ja epäilen, että tulevana talvena niin käy yhä useammin. Tämä kesä ei ole oikein ladannut lämpöakkuja täyteen, ja siksipä seuraavan kesän ikävä saattaa olla tavallistakin voimakkaampi.

Loppukevennyksenä esittelen teille, mitä kanat voivat viikossa saada aikaan häkissä oleville istutuksille - rakkautta ja kanankakkaa tosimummolan tyyliin:


Ehkä minulla on jotain viherpeukalotoivoa, jos näihin tyyppeihin vertaa!

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Yksi kaava, kaksi vaatetta

Löytyipä taas vanhoista lehdistä yksi hyvä monitoimikaava, jonka olemassaolon olen koko ajan tiennyt, mutta sen kokeileminen on vain jäänyt. Nyt on kokeiltu, oikein kahtena kappaleena.


Tämä Eurokankaan palalöydöstä ommeltu tunika edustaa pidempihihaista versiota, tosin pidensin sitä vielä alkuperäisestä kymmenisen senttiä ja lisäsin väljyyttä hihansuulle. Kangas on satiinin tyyppistä, ohutta ja laskeutuvaa, ja sen verran läpikuultavaa, että alle on hyvä laittaa pitkä toppi, jotta tummempien housujen ääriviivat eivät paista tunikan läpi.


Tämä on malliltaan tosi simppeli. Suora helma ja miehustassa väljyyttä tuova rypytys - eipä sitten muuta. Taakse ompelin piilovetoketjun, joka helpottaa kummasti kapeaan, joustamattomaan vaatteeseen pukeutumista. Pääntie huolitellaan alavaroilla.



Toisen tamineen samasta kaavasta tein jo ennen tätä tunikaa, sillä halusin käyttää alkukesästä tilaamani Tildan puuvillan johonkin. Kokeilinpa värkätä siitä hengittävää, vilpoista toppia helteiden varalle, mutta kuten tiedätte, eipä tälle juuri käyttöä ole ollut. Kun nyt tarkenisi heittää villasukat ensiksi jaloistaan!


Tällaisenakin kaava kyllä toimii, mutta kangas saisi olla hiukan laskeutuvampi, kun tässä tulee sellainen olo, että tämä leijuu jossain kaukana ja minä pyörin siellä sisällä. Mahtaa olla tottumiskysymyksiä tämäkin.


Pääntien ja kädentiet kanttasin samasta kankaasta silitetyllä vinonauhalla. Tämä vaate on sen verran helppo puettava ilman hihoja, että menee päälle helposti ilman vetoketjuakin. Ja tässä on vielä nämä alkuperäiset mallit Suuri Käsityö -lehdestä, numerosta 4/2013.


Sellaisenaan nämä eivät isommin mummelssonia sykähdyttäneet, mutta pienin muokkauksin nämä muuttuivat hyvinkin käyttökelpoisiksi kaavoiksi, ja molempien yläkuvien mekkojen pohjana on siis sama kaava. Kokeilkaa ihmeessä!

sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Nyt sitä saa...


... nimittäin iloa kukista, sisällä ja ulkona.

 


Eilen illalla huomasin töistä tullessani pihatien risteyksessä komean tuppaan kukkivia ohdakkeita, ja päätin hakea ne sunnuntain kahvipöytää piristämään. Ohdake on ärsyttävän näköinen punertava tolppa kasvaessaan pihan reunamilla, ja viheliäinen kitkettävä piikkisyytensä vuoksi, mutta kukkiessaan se on oikeastaan aika kaunis.


Pelkkä ohdakekimppu näytti tylsältä, joten napsin matkalla samaan maljakkoon muutakin kukkivaa. Kesän kunniaksi vakiovarustukseen kuuluva pellavanvärinen pöytäliinakin vaihtui räväkkään pinkkiin.



Räväkkää pinkkiä on myös tässä ihanassa. Rikki ne on, sydänparat!





Ja mikäpä pinkkiä paremmin raikastaisi kuin valkoinen. Siankärsämöt ovat päässeet meillä kukkapenkkiinkin, ja kukkivat komeana ryhmänä talon edessä. Sen rinnalla kukki aikaisemmin myös punakärsämöä, mutta ainakaan vielä ei ole punaisia kukkia tänä kesänä näkynyt.




Kesäpikkusydämet kukkivat myös komeana kaksivärisenä sekapöheikkönä, jossa kasvaa valkoisia ja pinkkejä pikkuruisia sydämiä. Pitäisikin napata siitä puskasta kuva talvipäivien sulostuttajaksi, ennen kuin tuo ihana kukinta loppuu. Siitä runsaudesta raaskii hyvin napata varsia maljakkoonkin, eikä napsittujen varsien häviämistä edes huomaa.



Ja akilejiat, aina vain ihanammat. Näihin tykästyn joka kuvauskerralla entistä enemmän.




Tätä keittiön pöydän ääressä kirjoittaessani huomaan, että keräämäni kimppu tuoksuu välillä aika voimakkaasti. Haistakaapa muuten joskus ohdakkeita, niissä on yllättävän hyvä tuoksu!