maanantai 19. marraskuuta 2018

Sohvan rohkeammat helmat

Lauantai oli ihan tavanomainen vapaapäivä, eli siivousta aamusta iltaan - siltä se ainakin joskus tuntuu, että siihen ne vapaat aina menee! Kesken tehokkaasti alkaneen siivouksen päätin vaihtaa sohvasta tummanharmaat päälliset pellavanvaaleisiin, jotta vuoden pimeimpään aikaan saataisiin vähän enemmän vaaleita sävyjä.

Sitten kävikin niin, että sohva ilman rungon verhoilua alkoi näyttää tosi kivalta siitä syystä, että sohvasta näkyivät jalat. Paljon kevyempi ja sirompi kokonaisuus! Sellaista kevyempää ja sirompaa haaveilin aikani meille Ikean Stocksund-sohvan muodossa, mutta toistaiseksi olen luopunut siitä haaveesta, sillä Ektorpia parempaa istuttavaa ei olekaan! Tai ainakaan se ei ole Stocksund, kun joskus koeistuin sen Ikean sohvaosastolla.



Niinpä päätin keventää Ektorpini olemusta lyhentämällä helmoja.


Leikkasin kauttaaltaan helmasta pois 7,5cm ja saumuroin uudestaan leikatun reunan, silitin 2,5cm:n käänteen ja ompelin sen kiinni. Eihän se iso homma ollut, ja aikaakin meni enintään tunti, mutta muutti se ilmeisesti aika paljon, kun mieskin huomasi eron entiseen. Verhojen vaihtojahan hän ei stereotyypilleen uskollisesti huomaa koskaan.


Tykkään kovasti siitä, että näen, mitä sohvan alta imuroin! Olisin mieluusti ommellut myös nuo etunurkkien vastalaskokset kokonaan umpeen, mutta en uskaltanut, kun mietin, että mahtuukohan sitä päällistä sitten pujottamaan enää ollenkaan paikalleen. Jos joku on sen testannut ja tietää, miten siinä käy, avatkoon virtuaalisen suunsa samantien kommenttikentässä.


Ja hei muuten, tuo seinälle vihdoin saateltu saniaisjuliste on ostettu vuosia sitten Oulusta sisustusliikkeestä, jonka nimeä en enää muista, ja vasta nyt sain sen seinälle. Ikealla käydessäni muistin vihdoin ostaa kehykset, ja koska löysin siihen hyvin yksinkertaiset ja kevyet raamit, uskalsin nostaa sen seinälle painamalla gyproc-levyyn ihan rehellisen, tavallisen nastan. Painavammilla kehyksillä olisi vaadittu proppaamista, mikä taas tarkoittaa, että projekti olisi kesken edelleen.


Muutaman viikon takaisella lomareissulla Tampereelle osui silmiin puolestaan tuo pehmeän harmaa pitkä keinokarva, jota myytiin Minimanissa valkoisena ja kuvan harmaana. Pituus on justiin eikä melkein meidän sohvan sisämitan verran, ja olo sen päällä pötkötellessä on kuin linnunpoikasella pesässä.


Ja kun nyt kerrankin ehdin ottamaan kameran käteen, kuvasin tämän tuoreimmankin löytöni. Olen etsinyt jo vuosia ehjää ja sopivan hintaista kirnua lahjapaperien sun muiden pitkuloiden säilytykseen. Muutaman viikon takaisessa huutokaupassa vihdoin lykästi, ja kilpaa toisen ostajan kanssa huusin tämän hinnan reiluun pariin kymppiin. Vihdoin se toinen antoi periksi, ja kirnu jäi minulle.


Muutenpa tänne ei sen ihmeempää kuulu. Työ vie ihmisen elämästä leijonanosan, ja se loppuosa kuluu arjen pyörittämiseen. Ja joskus juhlan.


Kolmella neljästä muksusta on synttärit loka-marraskuussa, samoin puolisolla. Juhlittavia siis riittää, ja hetkellisesti tulee kakuntekotilastoihin piikki. Laiska leipuri joutuu kunnostautumaan ihan tosissaan, mutta osaa se onneksi hyödyntää myös kaupan valmiita ja puolivalmiita helpottajia.



torstai 11. lokakuuta 2018

Topin tarpeeseen

Olisipa itselläkin sellainen automaatti, että kun puuttuu vaikka paitoja, sanoo vain, että hei mulla on muuten aika vähän paitoja. Sitten niitä ilmestyisi kaappiin, mittojen mukaan tehtynä. Hiukan olen lapsille joskus kateellinen, että heillä tällainen automaatti on.


 Tällä kertaa puuttui toppeja, ja sellaisia tehtiin pari kappaletta ensihätään.


Tämän topin resorit kiinnitin ihan ompelukoneella, kovasti venytetyllä suoraompeleella, sillä epäilen, että peitetikkikoneella on tunne-elämää. Koko kuuman ja ihanan kesän se on saanut jöröttää ilman käyttöä pöydällään, mitä nyt joskus ohimennen on pölyjä huitaistu päältä pois. Sen korviin on saattanut myös kantautua huokailua siitä, miten täällä on ahdasta, ja voi kun saisi tuon ompelupöydän koneineen muualle täältä, niin mahtuisi edes kääntymään. Kukapa sellaisesta vihjailusta ei mieltään pahoittaisi.


Kun yritin ommella resorit kiinni peitetikillä, jälki oli pahempaa kuin minun tökeröt kirjailuni vohvelikankaaseen ekaluokkalaisena. Ompelukoneeni sen sijaan ei petä koskaan, vaan toimii kuin vanhan junan vessa, vaikka edellisestä käytöstä olisi miten kauan.


Pienellä maanittelulla ja huollolla sekä sillä, että tutustuimme toisiimme uudestaan ihan ajan kanssa, sain peittarinkin taas ryhtymään yhteistyöhön, ja toinen toppi kantattiinkin peitetikillä.


Siinäpä ei sen kummempia krumeluureja olekaan - kankaan jämistä, ja ihan perus.


Mikä oli tarinan opetus - no ei varmaan opetusta ollutkaan, mutta muistakaa tehdä koneille jonkinlainen syyshuolto viimeistään nyt, varsinkin, jos ne ovat olleet pitkän kesän joutilaana. Kyllä sellainen vetelehtiminen jää päälle, ja vaaditaan kunnollinen ryhtiliike, jotta surinasakki saadaan takaisin ruotuun.

tiistai 9. lokakuuta 2018

Siistejä sisätöitä

Ulkoilman lämpötilan laskiessa pihaparka on jäämässä oman onnensa nojaan, sillä kukaan ei voi inhota niin paljon märkiä, kylmiä puutarhahanskoja kuin minä. Siispä siirryn syksyn tullessa sisälle kuivempien harrastusten pariin.


Lapsille tämä kelpaa mainiosti, sillä se voi tarkoittaa uusia vaatteita pieneksi jääneiden tilalle, tai sitten uusia vaatteita ihan muuten vain. Yläkuvan paitaan iski inspiraatio ihan vain siksi, että näin nämä kankaat yhdessä pinossa ja värit sopivat kivasti toisiinsa. EK:n palalaarista löytynyt vaaleanpunainen kimalletrikoo on itsessään niin viheliäinen kangas, etten tee siitä yhtä ainoaa vaatetta, mutta tällaisiin lisukkeisiin se kelpaa.


Tämä ompelusten bloggaaminen on siitä tylsää nykyään, että malleja ei kiinnosta olla kuvissa, ja jos kiinnostaa, olemme kotona yhtäaikaa vain pienen hämäränhetken aamulla, jos minulla sattuu olemaan iltavuoro, ja useinhan se sattuu. Siksipä kuvat ovat yhä useammin ihmisettömiä.


Yläkuvasta näkyy, millaiset suikaleet leikkasin tuohon saumaan. Ompelin rypytyslangat, rypytin piiitkän suikaleen reunastaan kurttuun, ja kiinnitin soiron sauman ompelun yhteydessä paikalleen. Ihan peruspaitakaava käy tähän, kun piirtää olan puolivälin tienoille kaavaan pystyn viivan olalta helmaan ja tekee siihen sauman.


Se, kumpaan suuntaan röyhelöt kääntyvät, riippuu tietysti siitä, mihin suuntaan saumanvarat taittaa. En muista miten päin näitä valmisvaatteissa nökee, mutta veikkaan, että toisinpäin. Minä laitoin nyt näin päin sen kummemmin suunnittelematta.

Kuopukselle ompelin alunperin kesäkankaaksi ostetusta pisaratrikoosta hupparin, jossa hupun etuosa on korkeampi ja nousee kaulan suojaksi. 


Ilmojen viiletessä tahtoo taas mennä oma aikansa siihen, että nämä naperot oppivat pukemaan tuubihuivit kaulaansa ulos lähtiessään, joten tämä lämmittää edes vähän, jos tuubi pääsee unohtumaan. Kaava tähän huppariin on vanhasta Ottobren lehdestä, ja tarvittaessa voin etsiä, mikä numero oli kyseessä.


Niin, ja itsehän minä värittelin noita pisaroita resorin kanssa sävy sävyyn. Pieni kiusaus oli väritellä enemmänkin, ja monella värillä, mutta pitäydyin nyt tuossa, sillä muutenkin nykyään meidän lasten vaatteissa vallitsee melkoinen vähäeleisyys, ja värien kirjo loistaa poissaolollaan. Nämä muutaman siniset resorit ja pisarat ovat jo suoranainen repäisy!


Tytön paidan jämäpaloista ompelin vielä itselleni pipon, johon myös tein testimielessä röyhelöä. 


Peilistä se näyttää ihan tavalliselle pipolle, mutta päässä se tuntuu siltä kuin olisi tyttären tyllihamevarasto jostain syystä noussut hattuun. Ehkä kuitenkin opin pitämään tätä, kun on tarpeeksi huono hiuspäivä ja pakko hakea kaupasta maitoa. Seuraavaan pipoon taidan silti ommella vähän vähemmän näyttävää koristusta, että tulee varmemmin käytetyksikin.


Näiden pikkuompeluiden lisäksi paininjalkojen alta on sujahdellut lähiaikoina ainakin isomman pojan maastopuku samalla mallilla kuin kesällä tein nuoremmalle, mutta sekin meni niin pikavauhdilla tosikäyttöön, että kuvaaminen jäi. Samoin esikoiselle ommeltiin toiveiden mukaiset ulkohousut Eurokankaan harmaasta softshellista, kun kaupoista ei löytynyt housuja, jotka olisivat pysyneet jalassa. Se on outoa, että toistuvasti kuulen töissä valitusta siitä, miten pyöreämmille lapsille ei kaupasta löydy vaatteita, mutta kun itse etsin pitkille, hoikille lapsille valmiita ratkaisuja, joudun tuntien kaupassa kiertelyn jälkeen toteamaan, että ei ole, lähdetäänpä kangaskaupoille. Mutta ehkäpä niitä keskivertopaksuisia on sitten se valtaosa, joille kaupan valmiit sopivat kuin mittatilaustyönä tehdyt. Voi elämän helppous heitä!

sunnuntai 16. syyskuuta 2018

Kauan toivottu terassi

Saatiinpas kuin saatiinkin terassi tehdyksi tämän kesän aikana, vaikka autotalliprojekti onkin vienyt liki kaiken vapaa-ajan, joka kotona on vietetty. Kesäkeleistä tässä terassilla ei enää ehditty nauttimaan, mutta sen verran piti kuitenkin sitä sisustaa, että pääsee ajatukset vauhtiin seuraavaa kesää varten. 


Öljyäminen, minkä tein talon molemmille ulkoportaille heinäkuussa, piti tämän kohdalla jättää seuraavaan kesään, sillä kostea terassilauta ei pääse pohjoisen ilmansuunnan varjopaikassaan kuivumaan kokonaan, vaikka olisi poutaakin. Tämä syksy katsellaan siis ruskeaa väriä.






Katselevatpa sitä nämäkin mokomat. Aina ovat haukkana paikalla, jos vähänkin näkyy liikettä terassin suunnalla. Siellä kun saatetaan vaikka nautiskella päiväkahvin kanssa jotain hyvää, ja aina on murusten tippumismahdollisuus.
 




Vastapalvelukseksi rouvasväki jättää haisevia tervehdyksiä uudelle puupinnalle.




Tästä tehtiin nyt ihan perusmallin perusterassi, ilman sen kummempia krumeluureja. Tarkoitus on joka tapauksessa katsella loppuelämän koti muualta, joten tämä saa välttää sen aikaa, kun tässä eletään.




Katosta kyllä haaveilen, mutten muistanut pitää asiasta tarpeeksi meteliä suunnitteluvaiheessa. Sen toteutus on nyt siis pohdinta-asteella, mutta edelleen tykkään, että joku valokate tekisi terassista ihan eri tavalla huonemaisen ja monikäyttöisemmän tilan.




Pitkälle sivulle on tarkoitus tehdä istutusalue, joka rajaa terassia nurmikosta. Kuunliljat olisivat kauniita läpi kesän, mutta niitä kanat eivät jätä rauhaan. Heittäkääs ideoita muista läpi kesän kauniista varjopaikan perennoista! Haaveilin saniaisistakin, mutta tähän aikaan vuodesta ne alkavat näyttää aika pahalta lehtien ruskettuessa ja muuttuessa kuiviksi ja hauraiksi. Kovin massiivista ja leveää aluetta en tuohon ryhdy väsäämään, mutta jotain pitää olla. Köynnöstuilla siihen saisi seinän tuntuakin, vaikka varsinaisia aitoja emme pikkuterassille pystytä.









Sunnuntain iloksi ja vähän siksikin, että on tullut lapsille luvattua, leivoin pikaisen marjapiirakan päiväkahvipöytään, joka katettiin tietysti terassille, vaikka vähän viileää olikin.



Tässä tulee ohje tuohon superhelppoon ja mehevään piirakkaan. Kerma-maitoseoksen olen korvannut ihan kevytmaidolla, ja voin jatkeeksi on tullut joskus käytettyä rypsiöljyä, kun voita ei ole ollut riittävästi.


Helppo peruspiirakka uunipellille

8 dl venhäjauhoja
2 tl leivinjauhetta
4,5 dl sokeria
4,5 dl kerma-maitoseosta
2 munaa
200 g voita

vadelmia tai muita marjoja

Sulata voi. Sekoita kuivat aineet, lisää niihin kerma-maito, munat ja sula voi. Sekoita kunnolla sekaisin ja levitä uunipellille. Ripottele lopuksi marjat piirakan päälle.
Paista 175 asteessa noin 30min.







Mutta onpa se kuulkaas näiden kahvihetkien lisäksi niin ihana istahtaa metallikeinuun kylpytakissa iltapimeässä viilentelemään saunan jälkeen! Kyllä tätä terassia on jo vuosia kaivattukin, ja osaa sitä nyt arvostaakin sen mukaisesti.  

torstai 13. syyskuuta 2018

Luonnetta läpikulkutilaan

Etsiskelin jo talvella uutta ilmettä ja ajatusta eteisen seiniin, jotka ovat olleet raksa-ajoista lähtien valkoiset, ja saaneet jo paljon kolhuja ja elämisen jälkiä pintaansa. Toiveena oli ensisijaisesti tapetti, mutta näin ne ajatukset muuttuvat, kun aikaa kuluu. Muuttumiseen saattoi vaikuttaa sekin, että löysin muutaman viikon takaisella sisustusreissullani Pietarsaaren Legerasta huippuhalvalla Kalklitir-maalijauheita.


Joku kummallinen ihastuminen on nykyään vaivannut kaikenlaisten vanhojen vihreiden sävyjen suhteen, ja sama suuntaus näkyy tässä maalivalinnassakin. Pikaisen kuvagooglailun ja hyvin, hyvin lyhyen harkinnan jälkeen nappasin 'Olivan', joka netistä löytyneistä kuvista päätellen näytti joltain myrkynvihreän ja vaalean hailakan vihreän väliltä.



Paljon sävy muuttuukin valaistuksen mukaan, ja uskon, että monen mielestä tuo on ihan vain "harmaa".

 

Mutta mennäänpä keskeneräiseen ensiksi. Maalihan sekoitetaan jauheesta ja vedestä, seisotetaan kymmenisen minuuttia ja aletaan lätkimään seinille sellaista savivellin näköistä kuraa. Märkänä maali oli ihan myrkynvihreää, ja kotona sairastellut kymppivuotiaamme katsoikin, että ihan kuin olis noita-akan keitoksia äitillä.

 

Listat irti, suti santaan, ja tällainen eteisestä tuli ensimmäisen sivelyn jälkeen. Tekniikasta ei kovin kattavia ohjeita löytynyt, ja uskonkin, että kokeilemalla sen löytää parhaiten, mutta tuota ristiin sivelyä näyttivät ainakin youtube-maalaajat paljon käyttävän kyseisille maaleille.


Tässä on menossa toinen kerros, jonka aloitin samantien, kun ensimmäisestä oli pinta kuivahtanut. Huomasin heti, että toinen kerros imee hurjan paljon enemmän maalia kuin ensimmäinen. Siinä on suuri ero näihin perinteisiin maaleihin, joissa homma menee ihan päinvastoin. Sinänsä se ei yllätä - onhan maali itsessään huokoista ja karheaa.


Kahden kerroksen jälkeen en ollut tyytyväinen. Valkoinen pohja näkyi vielä turhan hyvin, ja siveltimen vedot olivat myös turhan aljon näkyvillä joissain kohdissa. Päätin rohkeasti kokeilla, mitä tapahtuu, jos vähän tuunaan. Tein superlonpatjan palasesta ison töpöttimen, ja kastoin sitä maalissa. Yläkuvassa näkyy, millaisia kuvioita tupsuttelin sinne tänne, varsinkin juuri niihin kohtiin, joissa oli näkyvillä niitä turhan suoria siveltimen viivoja.


Siinä vaiheessa, kun sain pikapikaa tehdyksi tämän, oli lähdettävä kaasujalka suorana tyhjentämään kirppispöytää, jota olin viikon verran pitänyt naapurikaupungissa. Totesin siipalle, että ehtiipähän nyt kuivua, ja sitten näkee, miten äijän käy.


Kävi niin, että en ollut tyytyväinen. Aika nopeasti tein sen päätöksen, että maalataanpa vielä kerran. Ehkä hiukan liiankin nopeasti...


Nyt seinäpinta oli jo todella huokoinen, ja tuntui imevän maalia loputtomiin. Lisäksi se uhkasi loppua kesken, kun olin sekoittanut sitä kilon jauhepussista vain puolikkaan, ja sillä oli maalattu jo kaksi kerrosta. Meinasi iskeä epätoivo. Luonnonvalokin loppui, kun ilta tuli, enkä nähnyt ollenkaan, millainen seinästä lopulta tulee. Maalia laimentelin aina desin pari kerrallaan lisää, jotta sitä ai kauheasti jäisi yli, eikä pigmenttiero olisi niin valtava kuin silloin, jos olisin sekoittanut kokonaan uuden satsin kesken seinän.


Aamulla vähän kauhunsekaisin tuntein menin tarkistamaan, millainen seinästä tuli. Listat laiteltiin yhdessä miehen kanssa paikalleen iltayhdeksän jälkeen, kun viimeisin maalikerros oli kuivunut sen verran, että seinään uskalsi kajota.


No, onhan siellä joissain kohdin vähän sanomista.


On todella vaikeaa tehdä epätasaista niin, että se olisi tasaisen epätasainen.


Sileää, eleetöntä maalipintaa saa telalla tehdyksi helpostikin, mutta tällainen on vähän haastavampi versio maalauksesta. Toisaalta tällainen on myös superhauskaa, ja ainakin minulla oli eilisen aikana melko kutkuttavia hetkiä, kun seurasin seinän kuivumista ja sitä, millaiseksi se lopulta muodostuu.



Väri on aivan huippu, siihen olen supertyytyväinen. Se näkyy vähän joka huoneesta, ja vaikka kyseessä on tuollainen ovia täynnä oleva läpikulkutila, on se minusta tuossa värissä ihan eri kaunis. Valkoiset ovetkin, joiden keltaisuus tuli minulle järkytyksenä raksa-aikaan, raikastuivat kummasti maalin vaihtuessa tummempaan.



Tästä vanhasta kuvasta näkee hyvin, miten ankea eteinen oli valkoisena. Ja miten keltaisilta ovet näyttivät valkoisia seiniä vasten. Tämä oli kyllä minulle aikanaan yllätys, että valkoinen onkin keltainen. Katto otettiin puhtaan valkoisena, ja ongelmana olikin sitten löytää siihen valkoiset kattolistat, kun ne niinsanotut valkoiset ovatkin oikeasti keltaisia. Kuten myös ovet, karmit ja ikkunanpuitteet.
 

Tällä mennään toistaiseksi. Hetken aikaa katselen sitä tällaisenaan ja mietin, mitä teen niille muutamalle kohdalle, joissa ei mielestäni ole sopivan tasaista epätasaista. Ideioitakin otetaan toki vastaan. Superlonsieni ei toimi siksi, että se saa maalin kuplimaan, ja kuivuneessa maalipinnassa on niitä särkyneitä kuplia, sellaisia pikkuympyröitä. Ehkä pistäydyn rautakaupassa ideointireissulla ennen seuraavaa askelta!


Seuraavaakin maalausprojektia aloin jo markkinoida puolisolle. Kenties sekin toteutuu lähiaikoina, jos vain pääsen sovintoon itseni kanssa maalin väristä. Siinä ei maalattaisikaan koko huonetta eikä edes koko seinää, vaan taulumaisesti vain osa seinästä.