lauantai 21. tammikuuta 2017

Kesäkuvahyökkäys ja hirsihaaveita

Ihan siitä ilosta, että tänään paistoi aurinko ja huomasin päivän olevan jo paljon pidempi, latasin kauhean nivaskan kesäkuvia viime- ja toissakesältä katseltavaksenne. Osa, ellei jopa kaikki, on nähty jo joskus tässä blogissa, mutta ei välitetä siitä.


Kuvien runsauteen saattaa olla vaikutuksensa silläkin, että uusittu nettiliittymä on supernopea vanhaan verrattuna, ja lataa tällaisenkin kuvamäärän ykkössekunneissa, kun kymmeneenkin kuvaan on ennen mennyt ennemmin minuutti- kuin sekuntimääräinen aika.


Samalla yritän saada ajatukset pois eräästä hirsikehikosta ja suunnata ajatukset omalle pihalle ja lähestyvään kevääseen. Realismia peliin, nainen!



Pimeimpään talvisaikaan ajatukset saa pysymään jotensakin kurissa kaikenmaailman haihatuksista, lukuunottamatta hetkittäisiä joutoaikoja, jolloin ajatus karkaa milloin mihinkin etuoven tai navetta.comin juttuihin. Mutta kun kevät tulee, tai oikeastaan jo tammikuussa, talokuumeesta tulee melkein sairaus.




Kiittämätön naisenhupakko, joka asuu omassa, itse rakennetussa talossa, eikä sekään kelpaa.






Puolustuksekseni on sanottava, että tämä talo on alun alkaenkin rakennettu sillä ajatuksella, että asutaan muutama vuosi ja katsotaan sitten, rakennetaanko toinen vai löytyykö jostain muiden meille valmiiksi sata vuotta sitten rakentama.



Muutamaa on käyty katsomassa, mutta ilmeisesti niitä ei ollut rakennettu meille, koska joku muu ne myöhemmin osti. Me emme nimittäin omista tätä taloa, vaan tämä talo omistaa meidät. Ei tästä noin vain ovet paukkuen lähdetä. Rakennettavaakin vielä on, jos haluamme myydä valmista keskeneräisen sijaan.




Onneksi kesä sentään tulee uuteenkin taloon, vaikka aurinko ei hivelekään harmaantuneita ladon seiniä ja punamullattua navettaa, narisevia puulattioita ja aaltoilevia ikkunalaseja.






Tämä veijari olisi varmaan ihmeissään uudesta asuinpaikasta, mutta kelpuuttaisi luultavasti minkä tahansa töllin, jos portaat vain olisivat etelään, kuten nyt. Kelpaa siinä kelliä. Tämänhetkinen ulkoilu on tällä karvakasalla vähän toista - pikaisesti pissalle ja samantien takaisin. Siipan sitä ihmetellessä ja moittiessa minä puolustan. Kyllä me kissan kanssa taas kesällä ollaan ulkona, ihan varmasti!





Ja mikäs tuolla olisikaan ollessa. Auringon helliessä. Kurkunkasvatuksestakin jo lasten kanssa juteltiin tänään ja päätettiin, että ensi kesänä kastellaan edelliskesää uutterammin kurkkuja, jotta saadaan niistä meheviä. Varsinaisista keskeneräisistä projekteista on turha mainitakaan muuta kuin että niitä on.






Yksi isoimmista projekteista (autotallia ei lasketa, koska se on enemmän miehen projekti) on täyttää uusi kivialue mullalla ja kasveilla. Kymmenneliöinen kiviröykkiö ilmestyi pääoven eteen syksyllä, kun autotallille kaivettiin pohjia. Kivien määrä oli jälleen kerran totaalisen käsittämättömän uskomattoman valtava. Vain murto-osa hyödynnettiin, suurin osa kärrättiin savisen maamassan mukana muualle, tontin joutoreunalle.



Älyttömintähän kaikessa tässä kuumeessa ja talohuokailussa on se, että kun on rakentanut yhden keskikokoisen uuden talon alusta saakka, ja osa pihatöistä on edelleen kesken, pitäisi ihmisen jo ymmärtää rajansa ja ajankäyttömahdollisuutensa. Ja se, että jos uuden tekemisessä oli käsittämätön määrä työtä vuosiksi, olisi vanhan, nykyistä taloa isomman kehikon muuttamisessa uudelleen pystytetyksi taloksi moninkertainen urakka. Joku pohjanmaalainen, jääräpäinen ihmisrotu on vain hidas oppimaan. Varsinkin, jos kyse on vanhoista taloista.


Mutta tällaisia sekavia ajatuksia tänä iltana. Kummempaan en juuri nyt pysty, sillä aikaisemmin tänään olen käyttänyt kaikki voimani trampoliinin tyhjentämiseen lumesta. Ja voin kertoa, että nelimetrisen trampoliinin päälle sataa muutamassa kuukaudessa aika uskomaton määrä lunta. Saattaa olla, että ensi syksynä muistamme poistaa trampoliinista pohjan vähän aikaisemmin.

torstai 12. tammikuuta 2017

Rumientavaroidenpiilotuskaappi

Maanantaina en vielä tiennyt, että tänään poikien huoneessa on ovellinen kaappi, jota minä itsekin kadehdin.



Huomasin puunvärisen vitriinikaapin nettikirpparilla jo viikonloppuna ja ohimennen ajattelin, että saisi kai tuostakin kelvollisen hätävarakaapin poikien huoneeseen, kun ei sitä kunnon talonpoikaiskaappia ala löytyä. Tiistaina mainitsin kaapista siipalle, ja kohtapa siitä jo hierottiin kauppaa. Ennen kuin kumpikaan oli ehtinyt kunnolla huokaistakaan töistä palattuaan ja asettautua kotioloihin, starttailtiin taas autoa ja kiskottiin peräkärryä vetokoukkuun.


tämä kuva on netistä pöllitty, mutta alkutilanne oli juuri tämä sama meilläkin

Iltasella pojat jo sovittelivat isoja (ja rumia) koneitaan keskellä eteistä nakottavaan kaappiin, sillä kaikenkirjavia leluja ja ärsyttäviä akuankkoja varten tämä juuri hankittiin. Entinen avohyllyratkaisu kun oli aiheuttanut henkistä migreeniä allekirjoittaneelle jo pitemmän aikaa.


Mutta ei aiheuta enää. Mikä suloinen harmonia huoneeseen asettuikaan parin kaapin oven myötä!

 

Mutta hus pois asioiden edeltä! Ennen harmoniaa oli nimittäin paljon epäharmoniaa. No, hauskojakin hetkiä kyllä oli, mutta tänään taistelin noiden liitutauluosioiden kanssa aikani ja päätin, ettei enää ikinä kannata yhdistää dc-fixiä ja minua. Ainakaan tällä viikolla.


Ja taas sitä huidellaan ties missä. Palataan alkuun. Tiistaina haettiin kaappi, keskiviikkona pääsin aikaisin töistä ja päätin hyödyntää loppupäiväni hyvin. Eli maalaten. 


Entisistä projekteista löytyi purkin pohjat kahta eri sävyä JDL:n Vintage-maalia, warm grey ja warm white. Harmaa oli turhan tummaa tähän suunnitelmaan, eikä kumpaakaan ollut sellaisenaan edes tarpeeksi. Eikä meiltä päin saa mistään näitä maaleja. Päätin sekoittaa omat soppani ja katsoa, mitä siitä tulee, koska eihän kahdesta kauniista voi kovin rumaa tulla yhdessäkään.


Ja kovinpa siitä tulikin kaunis sävy!


Ikäväkseni en vain saa sitä tässä pimeydessä oikein toistetuksi. Sävyttämätöntä valkoista seinää vasten se kuitenkin erottuu selkeästi harmaana. Luonnossa harmaa on vahvempi. Maalin riittävyys jännitti pikkuisen alusta saakka, ja päätinkin, että jos se ei yksinään riitä, voin maalata toisella sävyllä päälle ja olla iloinen siitä, että sain sekoitusmaalista hyvät pohjamaalaukset.
Toisin kävi. Maali riitti kuin riittikin koko kaappiin, vaikka sitä ei montaa desiä ollut ja aluksi tuo petsattu puupinta oli tosi huokoinen ja hörppi maalia ihan hurjana. Mitään turhaa en tosin maalannutkaan, kuten kaapin sisäosia tai päällistä. Eivät ne näy. Siippaa moinen pihistely tuntui ahdistavan, vai olikohan se kuitenkin se, että maalia saattoi vähän mennä jonkun hyllylevyn reunaan. Sinnehän se kaappiin jää piiloon! Ei ahista yhtään! Eikä se tottapuhuen tuolta kyllä silmille hypi vaikka erikseen sitä etsisi. On tuossa sellainen väritarjotin silmille tyrkyllä muutenkin!

Mutta nuo ikkunat. Rumille leluille ei tietenkään tuollainen vitriinikaappi sellaisenaan sovi, joten ensiksi mietin jotain maitolasimaista kalvoa näkösuojaksi. Sitten välähti, että liitutauluhan meiltä vielä puuttuu, ja sittenpä se olikin jo päätetty. Turha ruikuttaa - asioille oli lähdettävä. Pikaisen googlauksen perusteella tiesin olettaa, että Etolasta löytyisi mustaa liitutaulumuovia tällaiseen tarkoitukseen, ja sinne siis mentiin.







Tällaisen muovin löysin, ja katselin hiukan ihmetellen, kun hyvin suppeassa käyttöohjeessa rullan kyljessä oli suihkepullo, josta suihkuteltiin hoo-kaks-oota liimattavalle pinnalle. Silti hyllynreunahinnassa puhuttiin kontaktimuovista. Että miten, ja kumpaa! Kyselin myyjältä, joka ei tiennyt, mutta avasi rullaa sen verran, että totesi sieltä löytyvän liimapinnan, ja kehotti unohtamaan sen suihkepullon.

Kotona puhdistin pinnan hyvin, leikkasin sopivan kokoisen lipareen muovista ja aloin reippaana mummona liimauspuuhiin. Onhan noita koulukirjojakin tullut kontaktimuovilla päällystettyä kulmineen kaikkineen, menee kai se suora lasipintakin. 


Miten väärässä olinkaan! Oli virhe unohtaa se vesi. Liima tarttui niin täpäkästi kiinni lasiin, että olin pulassa aika heti. Lisäksi en ollut hoksannut ostaa muovin asennukseen suositeltavaa lastaa, jolla ilmakuplat saisi pois muovin alta. Kokeilin korvata puutteen kauhalaatikosta löytyneellä nuolijalla, mutta se oli nuolija. Ei lasta. Vasta, kun revin puoliksi kiinnitetyn muovin irti kokonaan, peläten ruttaavani tai venyttäväni koko muovin pilalle, ja aloitin alusta koko urakan, onnistuin. Ja tällä kertaa sen fairy-vesi-suihkepullon kanssa. Sen avulla tarra ei hyökännyt niin tanakasti kiinni lasiin ihan samalla sekunnilla kun se kosketti kiinnityspintaa, ja sain pienen aikalisän, jolloin ehdin mallaamaan reunat kohdilleen. Silti sain kertaalleen alun lähtemään niin vinoon, että parinkymmenen sentin kohdalla toinen reuna irvisti jo tyhjää, ja toiseen reunaan nousi harjanne ylimääräisestä muovista. Ja taas irti!



Että iso silinterihatun nosto ja ihmetys niille, jotka dc-fixaavat koko keittiönsä. Ennemmin syön keitettyä parsakaalia kuin teen tämän liitutauluhomman uudestaan! Lopputulos on kuitenkin kaikkineenkin aika ihana, ja hyvin, hyvin mieluinen sekä minulle että pojille. Ja kyllä, huoneen asukas on menossa Konstan luo lauantaina. Hyvä sekin on teidän kaikkien tietää! 

Mukavaa lähestyvää viikonloppua, nautitaan lisääntyvästä valosta! Vielä se tosin vaatii hyvää mielikuvitusta, mutta eikö pelkkä tietokin auta jo vähän!

perjantai 30. joulukuuta 2016

Se ei ole sitä, miltä se näyttää

Tilasin kankaita.comista kasan neuloksia marraskuussa, mutta tällä kertaa paketin saapumisessa meni totuttua pitempään. En edes muista enää, monestiko sieltä tuli sähköpostia, jossa kerrottiin toimituksen viivästyvän. 

 

Joulunpyhien alla paketti kuitenkin tuli, vihdoinkin. Lastenhoitosyistä toivottu iltavuoroviikko jättää aikaa ompelulle aamupäivisin, ja sitä aikaa onkin nyt hyödynnetty.


 Kokeilin kaavoittaa valeneuletakin, jossa olisi kiinni ommeltu "toppi" alla.


Tein toppiosan täysvinoon leikatusta valkoisesta puuvillasta, ja ohuen collegen parina se kyllä toimii, mutta hiukkasen kaava vaatii vielä viilaamista.


Samassa tilauksessa kankaiden kanssa tuli myös tuollainen silityskuva, ja hetken mielijohteesta silitin sen tähän.  Tähteä tähden päällä.


Toppiosan helmaa koristaa leveä puuvillapitsi. 


Etuosan huijauskaitale on ommeltu kiinni etukappaleen liepeisiin, mutta sen verran nuo avonaiset reunat repsottavat, että harkinnassa on edelleen, ompelenko sen kiinni vielä lähempää reunaa. Toisaalta en haluaisi menettää tuota vaikutelmaa kerrospukeutumisesta.


 Kaava menee jatkokehittelyyn, ehdottomasti!