tiistai 21. kesäkuuta 2016

Ruusu on uusi musta


En malta pysyä poissa tienvarresta.


 Syynä on tietysti...

... ruusut.


Kaivelin vanhoja blogikirjoituksia ja totesin, että tämä on varmaan suviruusu 'Poppius'. Vuoden ruusu 2010. Syystä. "Se on hyvin sitkeä, pakkasta, suolaisuutta, tuulta ja ravinteisuutta kestävä." Paljon se saakin kestää tien varressa kasvaessaan.


Näinä päivinä, kun pensasruusujen kukinnasta on päässyt nauttimaan ensimmäistä kertaa enemmän kuin yhden kukan verran, mottoni on vain vahvistunut: asuinpa loppuelämäni missä tahansa, ruusuja istutan varmasti. Vaikka nämäkin kukkivat vasta vähän, kun katselee nettiin laitettuja kuvia samaisista lajikkeista.


Ja silti. Pensaita ei ole vielä kymmentäkään, ja pieniäkin ne vielä ovat, mutta on niistä iloa paljon kokoaan enemmän.


Eikä se ilo aivan heti lopukaan. Suuremmaksi ehtineissä pensaissa on kymmenittäin ellei sadoittain nuppuja, ja osa vasta aloittelee ensimmäisten nuppujen kasvatusta.




Tätä Ritausmaa piti ihan käydä sekatöörien avulla etsimässä lamoherukan seasta, niin hyvin se oli peittynyt innokkaana kasvavaan maanpeittäjään. Lamoherukan seassa se oli kasvanut yllättävän suureksi jo. Taitaa olla tien varren Poppiuksen jälkeen suurikokoisin ruusupensaani.


Viime syksynä ostettu 'Ilo' on vasta pikkuruinen, mutta tekee topakasti nuppuja sekin.


Takapihalle ostin syksyllä Multasormen alesta pensasruusun, josta en löydä mitään talteen laitettua dokumenttia, ja kukatkin ovat vasta pikkuruisia nuppuja, joten toistaiseksi saan jännittää vielä, mitä tuli ostettua.


Kun tämä nyppylä sisaruksineen avautuu, saan ryhtyä jäljittämään alkuperää lehtien, kasvutavan ja kukinnon perusteella.


Ja nyt... ruususen unille. Ei sovi lomalaisenkaan aivan ranttaliksi heittää vuorokausirytmin kanssa!

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Ensimmäinen ruusukesä!



 


Piti käydä kuvaamassa pihamaata kahden sadekuuron välissä, kun huomasin, että siellähän kukkii ruusuja. Ensimmäinen kerta tässä pihassa koskaan, kun ruusuja on enemmän kuin joku yksittäinen jossain. Ihanaa!

'Ritausma'


Eikähän se tietenkään pelkkiin ruusuihin jää, vaan koko piha pitää kiertää. Jos ei olisi juuri satanut, olisi siellä täällä voinut jo istua lepäilemäänkin välillä, sillä viime kesänä kaivattuja taukopaikkoja on nyt useampia. Uusin niistä on tämä pihlajan alle asetettu metallinen kahvitteluryhmä, jonka tyttäret näyttävät pitävän kukitettuna koko kesän.



Isossa kuvassa eivät kukkivat pensasruusut juuri maisemasta erotu, mutta sentään Tornionlaaksonruusu jo vähän näyttää pensaan alulta! Ja kuten kuvasta näkyy, tämän talon ainoa kitkijä ei ole niin nöpönuuka pihan suhteen. Hulluksi tulisin, jos yrittäisin pitää puoli hehtaaria rikattomana. En edes yritä, vaan kitken pahimpia sieltä mistä milloinkin huvittaa.




Yläkuvassa on roskakatoksen ja tornionlaaksonruusun välissä yksi juhannusruusu 'plena', mutta se ei kuki vielä. Nuppuja on tosin ihan vierivieressä, mikä sekin on ensimmäinen kerta ikinä. Saataisiinko peräti sopivasti juhannukseksi nämä ruusut?





Tornionlaaksonruusu




Tien varren kivikkoon on istutettu useampi piiskataimena saatu ruusupuskan alku, ja sielläkin kukkii nyt ensi kertaa näkyvämmin. Näin kauas se ei tosin erotu, mutta mennäänpä lähemmäksi.




Nyt erotan jo rantavehnän, jättipoimulehdet, tuoksukurjenpolvet - ja pyörän taustana ruusut.






Onni-ruusuna nämä on aikanaan saatu, mutta kasvutavan kuvaukset eivät sovi tälle ruusulle. Mikä lie sitten lopulta on kyseessä - sinänsä ihan sama. Pääasia, että se kukkii, kasvaa ja on kaunis!



Ja sitten muihin kuin ruusuihin. Esitellään loput, kunhan ne kukkivat. Isokonnantatar on perennoista yksi suosikkini. Vielä en ole saanut siitä kovinkaan laajaa kasvustoa, mutta sentään se hankittu yksilö on pysynyt hengissä ja kukkii nykyään joka kesä. Tätä voisinkin lisätä etupihan suureen perennapenkkiin, josta siirsin raparperin takapihan kasvimaa-alueelle. Sen jäljiltä kukkapenkkiin jäi iso aukko, johon olen kylvänyt kesäkukkia.
 


Mitäs siinä penkissä nyt kukkii... ainakin uskollinen kesäpikkusydän. Se vain kasvaa ja kaunistuu entisestään.




Särkynytsydän oli yksi viime talvesta kärsinyt - se on juuri ja juuri hengissä, mutta kasvaa pienenä, vain parikymmensenttisenä riepuna. Kielo puolestaan kukkii ensimmäistä kertaa. Siirsin sen kaivurin telojen alta turvaan vuosia sitten, kun pihan tienpuoleiseen reunaan kaivettiin maakaapeli. Kasvupaikka on sille varmaan turhan kostea.




Jättilaukka rusketti lehtensä aikaisemmin kesällä, mutta kukkii iloisesti.



Ja se pioni! Ensimmäinen kerta tällä tontilla koskaan, kun arvoisa rouva Sarah Bernhardt aikoo kukkia! Ja ei ainoastaan yhdellä nupulla, vaan noin kymmenellä. Uusiakin näyttää edelleen kehittyvän.



Akileijan suhteen puolestaan on murhetta ensimmäistä kertaa ikinä.




Tätä yhtä ainoaa kukkaa lukuunottamatta jokaikinen vaaleanpunaisen akilejijan nuppu on kokenut saman karun kohtalon - ne ovat kuivettuneet ennen avautumistaan. Akileijasääski, tai joku muu vihulainen niissä selkeästi muhii. Olen leikannut sydän verta vuotaen kaikki vioittuneet nuput pois ja tuhonnut ne, toivoen, että pääsen ongelmasta eroon myrkyttämättä. Siniseen lehtoakilejiaan tuholainen ei ole iskenyt yhtä pahasti - ja matalana kasvavaan japaninakileijaan ei lainkaan.






Mistä se tiesi, että vaaleanpunainen oli lempiakileijani?

Kiven koloissa lymyää tämä ykkösihanuus maanpeittäjistä, rauniokilkka. Sitä kasvaa hentona peitteenä siellä täällä, ja tilasin juuri hyötykasviyhdistykseltä lisää sen siemeniä, jotta saan sitä nopeasti lisää tarvitsemiini tilkitsemiskohtiin.




Yksi tilkitsemistä kaipaava kohta tulee olemaan tämän uusimman projektini alunen ja reunat, kunhan se saadaan asennetuksi paikalleen puuritilöiden päälle, suuren kiven suojiin.


Bongasin tämän kaunokaisen erään kyläläisen pihan reunaan kasatussa rautaromukuormassa, ja vaikka talo oli entuudestaan täysin vieras, oli kasattava pokkansa ja mentävä kysymään, joutaisiko amme. Joutihan se, ja seuraava pihaprojekti on toteuttaa lapsille puhallettavat uima-altaat korvaava pihakylpylä. Onhan tämä nyt aika paljon kauniimpi katsella!

Takapihan tuulensuojaisessa hyötytarhassa vihertää jo, mutta odotettua hitaammin. Perunalaarin reunaan kylvetty ruusupapu nousee pian varsilleen, ja silloin tarvitaan kiipeilytukea. Sitä on nyt tarjolla pari metriä ylöspäin, kun tein kotoa saamastani koiravainaan häkkiverkon palasta niille seinän.





Parsa- ja kukkakaalit kasvavat suuressa rautapadassa, ja koska oletin, etteivät ne kaikki hengissä selviä kuitenkaan, survaisin neljä ostopistokasta samaan pataan, ja nyt siellä on sitten ahdasta. Kunhan uskallan jättää harson pois, saavat ne lisää kasvutilaa sivusuuntaan, mutta toistaiseksi ne joutuvat kituuttamaan aika tiiviissä tunnelmassa, suojassa tuholaisilta harson alla.




Salaatti-sipuli-tomaattilava on vielä aika vaatimaton. Salaatin molemmin puolin kasvavat sipulit ovat vielä hyvin hentoisia tapauksia, mutta tällä viikolla niiden suojaksi saatu lisälavankaulus tarjoaa lisää tuulensuojaa ja auttaa ehkä kasvua parempaan vauhtiin.




Lavan toisella reunalla kasvaa raa'asti ulkoilmaelämään totutettu tomaatti, joka ei tosiaan ulkomuodollaan rehentele. Kasvihuonetta kaivatessa.




Ainoa, mikä tuossa lavassa tuntuu lisääntyvän silmissä, on harson alla majailevat kärpäset. Niillä taitaa olla lämmintä ja mukavaa.




Raparperi ei tunnu loukkaantuneen siirrosta, vaan rehottaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siitä riitti siirtovaiheessa jaettavaakin useammalle tuttavalle. Sen alla maanpeittäjänä kasvaa krassia. Maku ei ole oikein kenenkään mieleen vahvan jälkimakunsa takia, mutta on se hyvä maanpeittäjä!




Alueen nurkan on vallannut karviainen, ja takaseinänä on kolme Marski-mustaherukkaa. Oikeassa reunassa on tyhjä kaksikerroksinen lavankaulus, jonka mies toi minulle töistä tällä viikolla ihan kyselemättä. Sille pitää tehdä paikka tuohon padan kohdalle, ja sitten minulla onkin näppärästi neljän lavan kiertoviljelyyn sopiva kokonaisuus!




Vaikka tuoksuvatukkaa kovasti usein kuuleekin haukuttavan, meillä se on paikkansa ansainnut. Rehevästä puutarhasta haaveilevana en koskaan katso kieroon lajeja, joiden kehutaan olevan voimakaskasvuisia. Tässä koivun alla kasvaessaan soisin tuoksuvatukan olevan voimakkaampikin, mutta iloitsen tästäkin. Etualalla näkyy puolison tämän keväistä projektia, kun pihan reunoilta nousseita kiviä on kasattu taas lisää pihan rajaajaksi. Ja sateen vuoksi paviljongin nurkkatarrat on avattu, jotta vesi ei jää pussittamaan katolle. ;)




Pienen kierroksen kuvasatoa olisi ollut vieläkin lisää, mutta minä en jaksa enempää. Kanoihin on hyvä lopettaa, ja poistua takavasemmalle, sillä tytär kaipailee ompeluohjausta. Työn alla on yhdeksänvuotiaan ikioma projekti, suullinen keppiheppa, joka sai jo kappaleiden kasaamisvaiheessa nimen Rusina.



Ruusuista viikonlopun jatkoa!

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Höyhenten pölinää ja kissakavereita

Kanat ovat jaloitelleet joka päivä sen jälkeen, kun hellyin päästämään ne irti, mutta ilmeisesti häkissä oleminenkaan ei ole niille kauhein mahdollinen rangaistus, sillä tänä kesänä ne eivät kertaakaan ole vaatineet yhtä äänekkäästi takaisin vapauteen kuin viime kesänä. 


Saattaa se toki liittyä siihenkin, että yleensä ehdin pitämään niitä vapaana vasta iltaisin, ja kun suljen ne häkkiin, ne ovat usein menossa sinne jo itsekin. Tänä kesänä olemme vain aikaisempaa tarkempia siitä, etteivät ne pengo jokaista istutusta nurinniskoin ja syö perennoista lehtiä. Puolen hehtaarin pihassa on joutomaatakin sen verran, että ne löytävät kuopimista sieltäkin, missä minä en ole tehnyt niin kovasti töitä pihan eteen. Kuopus vahtii silmä kovana kanasten ulkoilua äidin apuna.




Tänä kesänä kissan roikaleemme ei ole jaksanut juuri kiinnittää huomiota näihin motkottajiin. Kai se sai niistä jo viime kesänä tarpeekseen. Saattaa se seurailla kanojen liikkeitä sivusilmällä, ja joskus se kävelee kiusallaan häkin vierestä saaden kukon motkottamaan kaula pitkällä, mutta suurimman osan ajasta se on sen näköinen, ettei voisi vähempää kiinnostaa.



Mutta naapurit ottivat kissanpennun talvella, ja pennusta on kasvanut saman kokoinen kolli kuin meidänkin turrukastamme. Huvittuneena olemme saaneet seurailla kissojen tutustumista toisiinsa, ja ilmeisesti jonkinasteisesta kaveruudesta voidaan jo puhua, kun molemmat maleksivat toistensa pihoilla ihan ilman hännän pörhistelyjä, ja makoilevat jopa joskus rinnakkain jommankumman pihamaalla.


Tästä näkee, että vähän jäykkää on vielä. Ainakin meidän kissan oleminen on vielä varautunutta, eikä se tuntuisi kauheasti seuraa kaipaavan. Mutta onpahan sillä enemmän sisältöä päivissään pelkän laiskottelun sijasta, kun on joku, jota jahdata pitkin pihaa. Ja jos joku miettii, niin molemmat on leikattuja kolleja. ;)


Jos oma kissa onkin kyllästynyt kanoihin, niin tälle naapurin kisulle kanojen ja kukon olemassaolo tuntuu olevan superjännää, varsinkin nyt kun ne ovat välillä vapaanakin. Hitaasti ja matalana kolli lähestyy siivekkäitä, ja kertaalleen se pääsi eilen hajottamaan lauman, aiheuttaen kauhean metakan, kun jokainen räpytti eri suuntaan ja keräili itseään pihanurmelta. Kukkokaan ei komeasta koostaan huolimatta osannut tai ehtinyt kanojen puolia pitämään.






No, se oli kertasäikäytys, ja toista kertaa ei pikkupeto päässyt enää yllättämään. Kanat pitivät silmällä sen liikkeitä, ja minäkin vähän komensin sitä, kun sillä lailla kuvitteli saavansa kiusata kanojani.






Pikkuvälikohtauksista huolimatta kanat ovat omia valloittavia tyyppejään edelleen, ja joka päivä kopista löytyy neljä kultamunaa. Jääkaappi suorastaan pursuaa tuoreita munia, sillä viimekesäisen kolmen ja nykyisen neljän munan  päivätahdissa on suuri ero. Silläkin saattaa tosin olla vaikutusta, että viime kesänä olin töissä vain osan viikoista, nyt viisi täyttä päivää.


Kyllä meidän kelpaa. Kesäkuu on vasta puolivälissä ja kolmen viikon lomapätkä ihan pian edessä. Lupaan unohtaa ensi viikolla kaikki kiireet ja pienet stressin poikasetkin, joita kesäkiireet ovat saattaneet alitajuntaan kehittää, ja keskittyä ihan täysin lomailemaan. Se tarkoittaa hitaita aamuja, kokopäivätoimista puutarhanhoitoa, kanajuttuja, lasten kanssa touhuamista, ja kenties vähän reissaamista.



Sitä sopii odottaa!