Sitä keskeneräistä asiaa

 Onnea on... 

... omat jääpuikot oman kodin räystäillä...

... sekä auringon kuivattamat disain-ulkoportaat, joilla voi hippasta sukkien kastumatta. Vähät keskeneräisyydestä - tämä kevätvalo on ihanaa!

Kehuinkin jo tässä taannoin, miten meillä on ikkunoissa verhot(angot). Todistetaan se vielä, ette uskoneet kuitenkaan!

Kaikkein ihanimmalle tuntuu se, että meidän huoneeseen saatiin vihdoin viimein listat, verhotanko, pimennysverho ja ennen kaikkea oikeat verhot. Neljä kuukautta mummoparka ehti asettua iltaisin nukkumaan niin, että ikkunasta möllötti takapihan kuusikko ja pimeä piha, ja joka kerta tuntui, että sieltä joku katselee kaikessa rauhassa meidän elämäämme. No kukapa sieltä katselisi, täällä syrjässä kun ollaan, mutta se, ettei itse näe, antaa tilaa mielikuvitukselle.

Kun sitten pimeämörköjen lisäksi sitä valoakin alkoi tulvia jo aamuvarhaisella ihan liian monen lumenin voimalla, oli pakko keskittyä hoitamaan ikkuna-asiat kuntoon. Kukapa jaksaisi joka aamu herätä aamukuudelta, kun lapset luulevat varhaista valoisuutta oikeaksi aamuksi. Nelikuinenkin on jo niin johdateltavissa, että alkoi heräillä turhan aikaisin... kumma, kun tuo valon määrä ei minuun silti aamuisin tuntunut juuri vaikuttavan! Aina se herääminen on yhtä hankalaa, oli kesä taikka talvi.

No jorinat sikseen, nyt meillä on siis pimennysverhot joka kammarissa. Jyskistä haettiin ne perusmeganit, joissa on hopeoitu ulkopuoli. Ei pääse kuuma paahdekaan kesäpäivinä sisälle, jos ei niin itse tahdo.

Vähän onkin ihanaa vetää pimennysverho alas iltaisin ja olla oman pesän suojassa. Enää ei yksikään mielikuvitusolento pääse möllöttämään tyhjästä ikkuna-aukosta! Lälläslää, möröt! Aamulla on ihana herätä siihen, kun on vielä hämärää, mutta valo tunkee juuri sopivasti ikkunan reunoilta sisään ja hopeoi sivuverhojen reunat.

 

Sivuverhot olenkin hankkinut jo ainakin vuosi sitten, ja nimenomaan tätä huonetta ajatellen. Pakkauskin avattiin vasta nyt, kun viimein oli se uusi kammari. Ja Jotexiltahan nämä(kin). Taisivat olla jotkut Letterit. Lasten mielestä ne on taikaverhot: pimeällä verhojen painetut tekstit näkyvät valkoisina, mutta vastavalossa ne muuttuvat harmaiksi.

 

Muuten makkari makailee edelleen samoilla linjoilla kuin aikaisemminkin - ei se sen ihmeemmäksi ole ehtinyt vielä muuttumaan. Siniset rumiluslamputkin ovat aina vain paikoillaan, kun ei ole ne oikeat tulleet vastaan. Jospa vielä joskus sekin päivä koittaa! Puoliskon nikkaroimasta päädystä tykkään kovasti edelleen, ja sen päälle olisi ihanaa saada jotain nättiä turhaketta - naulakkoa, hyllyä, ikkunanpokaa...

 

Paras sisustuselementti tuossa kamarissa on kuitenkin tämä kirkasvalolamppu, jonka säteilyyn on ehkä maailman ihaninta herätä aamuisin:

Työhuoneeseen, jonka ikkuna on eteläseinustalla, oli myös ehdottomasti laitettava se paahdetta estävä pimennysverho. Varsinaiseksi verhoksi olen kaavaillut niitä Svaneforsin laskosverhoja, yllättäen jotain pellavasävyistä, mutta koska sellaista ei meillä ole vielä näkynyt ja jotainhan sinne on heti saatava, laitoin vuosia sitten ompelemani valelaskosverhon hoitamaan viransijaisuutta.

No höh, vaaleanpunaistahan olisi näin kevättä kohden kiva saada työhuoneeseen lisääkin, joten haetaanpa talon imelin matto sille seuraksi!

Tuon maton olen kutonut joskus 2007 syksyllä, kun pääsin sitäkin ihanaa alaa kokeilemaan. Tahtoisin kutoa lisää - ei neljällä matolla siitä touhusta vielä tarpeekseen saanut!

Mitäs muuta... kodinhoitohuone kaipailee mattoa, kuten moni muukin huone vielä. Tämä sisustamisen esittely onkin eri hankalaa verrattuna ompeluksiin. Ne on valmiita sitten kun on, ja ne on helppo esitellä sellaisenaan: tässä tämä nyt on, ja tällainen siitä tuli. Sisustus ei ole koskaan valmis, eikä varsinkaan vielä, ja siksi sitä on paljon vaikeampi kuvatakaan. Jokaisen kuvan kohdalla tekisi mieli aloittaa se iänikuinen luettelo: tuosta puuttuu tuota, siihen olen ajatellut sitä ja niin edelleen... no, kodarissa ei ole mitään muuttunutkaan sitten viime kuvien. Yhden kaapin tyhjensin kaapin päälle, kun tajusin, että nämä vievät suotta tilaa kaapissa. Samahan niiden on ilahduttaa silmää tuollakin, vaikka kynttilänkäryytyskausi ohi onkin.

Kuisti, jota olen kehunut tämän pienen talon ehdottomaksi jutuksi lasten kanssa, on täyttänyt toiveet mitä mainioimmin. Lapset ovat oppineet käyttämään kuistin ovea pihalla käydessään, oppineet laittamaan omat vaatteensa omille paikoilleen, ja muutenkin homma toimii ihailtavan hienosti. Sieltä kopista on glamour kaukana, mutta arjen toimivuus on siellä paljon säihkettä tärkeämpää. Julkaisukelpoista kamaa tahi ei, laitanpa uhallanikin kuvia myös sieltä.

Lastenhuoneeseen olen miettinyt pitkään sopivia verhoja, ja vielä ovat kehittelemättä. Pitkät sivuverhot siellä ei oikein toimi, mutta peruskapastakaan en pidä. Taasko pitää päätyä siihen iänikuiseen laskosverhoon? Niitähän ei vielä tästä talosta löydykään kuin muutama... ;) Tuota siskon puoliväkisin aikanaan kirppikseltä minulle ostamaa kukkakangasta siellä nyt keikkuu, parempia aikoja odotellessa.

Ei ne naperot siinä ainakaan yllä kiipeilemään, jos siitä jotain hyvää pitää keksiä! ;) Mieluummin minä kuitenkin katselen tuota kuosia pikkulikkojen vaatteina.

Ja kun mainitsinkin siitä, miten tämä sisustaminen on sitä sitkumutkua, niin sitkutellaan vielä vähän. Keittiön seinälle olen jo rakennusaikana visioinut kahta avohyllyä, jotain vaaleaa ja rustiikkista. Vaikka niitä takorautaisia kannakkeita, ja niiden varaan jonkinlaiset levyt.. ei nyt ihan tasaista ämdeeäffää ainakaan. Jotain, en tiedä mitä. Tiedätkö sinä?

Tässä hyllyvisiossa on vain yksi pikku ongelma: tuo meidän porausvastaava saa rytmihäiriöitä jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisi rei'ittämään vaivalla tapetoimaansa, huippusiistiä seinää. Vakuuttakaa nyt sille, että tuo seinä suorastaan huutaa itselleen sellaisia hyllyjä! Ajatella, kuinka somalta siinä näyttäisi kaikki vanhat purkit ja purnukat, kannut ja kipot. Eikä pääsisi mukelotkaan veivaamaan radion nappuloita aina vinksalleen, kun se saisi ylennyksen tasoradiosta hyllyradioksi. Jooko ja eikö niin!