Lähimatkailua ruukkimiljöössä

Viime kesänä osuttiin ihan vahingossa Fagervikin ruukin ympäristöön, mutta eilen tehtiin lasten kanssa ihan suunniteltu päiväreissu toisen ruukin alueelle.

Juankoskella, ei kovin kaukanakaan, on sijainnut aikanaan rautaesineitä valmistava ruukki, ja sen ympärille on rakentunut kokonainen kyläyhteisö kirkkoineen ja kouluineen, kuten ruukeille on tyypillistä. 

Ruukkialue levittäytyy Juankosken keskustan alueella niin laajana, että aikamme ihmeteltiin ensiksi, mihin pitäisi mennä ensiksi ja minne jätetään auto, mutta lopulta jätimme sen vanhan valimon pihaan, jossa taisi olla nykyään ainakin kuntosali ja kodinkonehuolto, ellei muisti vallan valehtele. Siitä käveltiin lähellä olevaan museoon, ja päästiin aloittamaan kierros faktapohjalta.

Lapsillekin valkeni neljän kerroksen aikana hyvin, mikä se ruukki oikein on ollut ja mitä siellä on tehty. Joku hoksasi miettiä sitäkin, että onkohan meidän pihalla oleva iso valurautapata siellä tehty. Pitäisikin katsella, löytyykö siitä mitään tietoa valmistajasta.

Ruukilla on ollut myös oma navetta, ja navetasta oli tuotu museoon nämä somat nimikyltit. Jos minulla olisi navetta, siellä olisi juuri tällaiset nimikyltit! Aivan ihania!

Nyt tuossa navetassa oli mm. kirppis ja lounasravintola, ja kirppikseltä löytyikin pari pikkuaarretta kotiinviemisiksi yksittäisillä kymmensenttisillä.

Museon vieressä oli ruukin vanha konttorirakennus ja rautavarasto.

Konttorirakennuksessa oli paikallisten taitajien näyttelyitä ja hamppuvohveleita tarjoileva kahvila. Nykytrendin mukaisesti sieltä olisi löytynyt myös pakohuonepeli.

Muutaman tunnin kiertelyn jälkeen iski jo nälkä, ja hetken arvoimme, mentäisiinkö pitsalle, mutta jotenkin siinä helteessä lämmin ruoka ei ajatuksena houkuttanut ollenkaan. Haettiin kaupasta mitä kukanenkin halusi, kolmioleipää, vanukasta, jääkahvia sun muuta mukavaa, ja mentiin ulos eväsretkelle. Kaunis ja vilpoinen varjopaikka löytyi tehtaankirkon pihalta.

Koska kirkon ovi oli pönkätty (koivuklapilla) auki, käytiin kurkkaamassa sisällekin.

Ihan se näytti edelleen käytössä olevan, ja minulla otti sydämestä nämä penkit, joista on selkeästi poistettu joskus maali.  Niin kauniita! Tällaiset väliovet haluaisin joskus omaan kotiini - umpipuiset peiliovet, joista on poistettu maali.

Takanurkasta oli revitty seinää sen verran auki, että jokainen pystyi päättelemään kirkon suunnittelijoiden päätyneen aikanaan hirteen.

Mutta vasta patruunanmäellä sijainnut pytinki sai minut hokemaan, etten kestä. Sisääntulo itsessään oli jo riittävän komea. Ettei yhdet pylväät riittäneet, vaan piti laittaa tuplana.

Ennen päärakennusta kuusikujan varrella oli tämä kaunein näkemäni vesitorni.

Ja päärakennus sitten - sitä en kestänyt enää yhtään. En muistanut kuviakaan ottaa kuin tämän yhden, kun huokailin vain. Isot terassit edessä ja takana, mitä näkee vanhoissa kartanoissakaan harvoin. Huoneita joka sormelle ja ylikin, ja neliöitä varmaan puolentuhatta.

Niin kertakaikkisen komea ruukinkartano mäellä, ja takaterassilta suora näköyhteys tehtaalle. Siellä on patruuna itse sikaria tuprutellen katsellut tiluksilleen, että hoituuko ne hommat. Pusikkoa on epäilemättä ollut silloin huomattavasti vähemmän, minkä vuoksi itse Patruunanmäkikin on ollut eri loistokas näky tehtaalta päin.

Eipä ollut piharakennuksissakaan valittamista. 

Kyllä näitä katsellessa aina iskee haikeus. Mennyt aika ei koskaan palaa, eikä se kaikessa olisi niin toivottavaakaan, mutta voitaisiinko palata tähän rakennustapaan, jookos!

Päivän päätepuolella ajeltiin vielä katsomaan hiiluuuneja, jotka olivat keskustan ulkopuolella Pikonniemessä. Niihin ei ikävä kyllä päästy nyt sisälle, mutta muualta luin, että sisälle toiseen rakennukseen on koottu aiheesta näyttely. Senkin haluaisin joskus nähdä. Nämä kaksi hiiliuunia taitavat olla aikalailla harvinaisuuksia Suomessa, kun muualta vastaavat uunit on purettu.

Sitten piti hikisen päivän päätteeksi tutustua vielä siihen järvimalmivarastoon!

Malmia emme alkaneet kaivamaan emmekä rautaa valmistamaan, mutta kylläpä virkisti puhdas vesi niin äitiä kuin lapsiakin. Ihmetykseksemme koko ranta oli mennessämme tyhjä, mutta sentään tuohon ajeli muitakin, kun hetken aikaa olimme pulikoineet. Muuten, melkein tuntui että koko Juankoski oli aika tyhjä. Museossa olimme ainoat vieraat, ja muuallakaan ruukkialueella emme moneen ihmiseen törmänneet. Jos sama kohde olisi vaikka Savon pääkaupungissa Kuopiossa, olisi tungos varmasti ollut toisenlainen. Mukavahan se on rauhassa toisia väistelemättä kierrellä, mutta samalla tulee surku näitä pieniä paikkakuntia, joissa on elämä hiljentynyt takavuosista. Ihan uhallaankin haluaisin muuttaa johonkin syrjemmälle, kun muuttoliikkeessä trendi näkyy olevan päinvastainen. Johtuuko sympatia syrjäseutuja kohtaan kasvutaustasta, mene ja tiedä, mutta edelleen asuisin mielelläni pikkupaikkakunnalla.

Melkein mistä päin Suomea vain löytyy sadan kilometrin säteellä ihmeteltävää jossain muodossa, ja onhan se hyvä itsekin tuntea vähän paremmin lähiseutujen historiaa. Siksipä suosittelen lämmöllä lähimatkailua kaikille! Meilläkin on perheen toinen vanhempi jo palannut lomalta töihin, joten olen nyt vielä lomailevana järjestänyt tekemistä lapsille ja itselleni. Monta kiinnostavaa kohdetta olisi käymättä edelleen, mutta onhan niitä kesiä.