Villasukkien uusi koti

 Mikä on muuttunut makkarissa?

 

Kyllä vain. Lipasto on vaihtunut, tosin lipaston vetimet eivät. 

Tuollaisen mäntyhirvityksen kävin asioikseni ostamassa tiistaina, kun entinen, yli kymmenen vuoden takaa oleva alunperin pyökin värinen melamiinilipasto oli jo niin kappaleina, että ylintä laatikkoa avatessa sai syliinsä koko laatikon. Se oli ihan ensimmäisiä huonekalun tuunauksia/maalauksia, ja pitkään se on mukanani kulkenutkin. Nyt kuitenkin sen loru on lopussa, sillä melamiinihökötystä ei juuri kannata ryhtyä uudistamaan, kun sisukset ovat kappaleina. 

Kellastuneet mäntykalusteet puolestaan ovat luotettavia kuin peruskallio. Umpipuuta, nääs!

Päätin toteuttaa projektin sillä mitä kaapeista löytyy, ja kalkkimaaleja sieltä ei isommin löytynyt, joten palattiin vanhaan. Pohjat sivelin Otex tartuntapohjamaalilla, ja kylläpä se haisikin pitkästä aikaa vahvasti. Todellinen kulttuurishokki iski kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun tajusin, että tämähän ei aivan hetkessä kuivukaan. 

Purkin kyljessä lupailtiin vuorokautta, mutta kyllä minä alle kahteentoista tuntiin sen kutistin. Aamulla pohjamaali, illalla kevyt hionta ja ensimmäinen kerros väriä.

Väriksi valikoitui eteisen kaapista löytyneet purkinpohjat Colorian kalustemaalia, Tikkurilan sävy X487, Laasti. Pohja on jäänyt kaappiin pyörimään makkarin nurkassa seisovan, postauksen ensimmäisessä kuvassa näkyvän tietokonekaapin maalauksesta. Sekin kaapinrohjake oli muuten meille tullessaan männyn värinen. 

Nyt sattui ihan suunnittelematta niin, että samalla sävyllä maalatut kaksi kalustetta kököttävät makkarissamme vieretysten. Toisessa lymyää kaikki ärsyttävä tietokoneroina, reitittimet, tulostimet, kaikki se nörttisälä. Pikkulipasto puolestaan on minun valtakuntani, jossa mm. rakastamani villasukat majailevat.  Mikäli meillä joskus on isompi vaatehuone (eli isompi talo), johon mahtuvat kaikki vaatteet, jää tämä lipasto papereille. Tämä olisi kokonsa puolesta oivallinen kaikenlaiseen paperitavaran arkistointiin.

Tämän oivallisen pikkuprojektin myötä sain hetkeksi ajatukset pois siitä tosiseikasta, että ulkona on vielä hanget korkeat nietokset. Ja lisää sataa päivittäin. En kestä. Vuosi sitten haettiin kanat 10. toukokuuta, nyt se taitaa hiukan siirtyä.

Saadakseni mielekästä täytettä niihin hetkiin, joina katselisin ulos ikkunasta ja murehtisin säätä, haalasin puolisoni suosiollisella avustuksella tällaisen rohjakkeen ullakolta alas. Siinä ähistessään mies jossain määrin kritisoi henkilöä, joka tällaisenkin hirvityksen, kauhean painavan sellaisen, on meille raahannut ja vielä ullakolle säilönyt. Jouduin palauttamaan mieleen erään syksyn, kun näitä haalattiin ihan sovussa armaan kyläkoulumme pihasta, kun ilmaiseksi sai. Mutta mikä tästä nyt tulee - se on jo ihan toinen tarina!