Mustaa valkoisella

Eräs jo hyvän aikaa mummon mielessä hautunut haave on käynyt toteen. Hyppikää tekin yläpystyä sen kunniaksi!

Tämä koti on nimittäin mielestäni kaivannut jotain.. uutta ja erilaista. Ja nähdessäni erään kuvan tiesin heti: meidän talon sisustus kaipaa ripauksen mustaa ja valkoista!

Kotikotona on aina ollut kissoja, kuten maataloissa yleensä, ja koti ilman kissaa on minusta vähän samanlainen asia kuin se sänky ilman päätyä silloin joskus. Koska osalla perheenjäsenistä on taipumusta allergiaan, olen tähän saakka sivuuttanut ajatuksen huokaisten ja jättänyt ajatuksen aina puolitiehen. En muista, mistä se yhtäkkiä iski lopulta niin vahvasti, mutta jossain vaiheessa huomasin urkkivani jatkuvasti nettikirppareiden kissanmyynti-ilmoituksia. Seuraavaksi ahmin nettikirjoituksia allergioiden siedätyshoidosta, ja kohta jo puhuinkin tuumastani puolisolle. Sitä ennen olin varmistanut kotoani, mahtuisiko siihen mummolaan toista kissaa nykyisen seuraksi, jos kävisikin kehnosti, ja jollakin perheenjäsenistä puhkeaisi voittamaton yliherkkyys kissoihin. Lupa heltisi, ja kun selusta oli siten turvattu, uskalsin ryhtyä tuumasta toimeen. Siitä sitten hankkimaan kissanhiekkaa ja harjaa ja ruokapussia ja vessaa ja nukkumapaikkaa, ja haettiinpa kirjastosta kissaoppaitakin! Hah, koko elämänsä on mummelssooni erinäisiä kissoja hoidellut, ja kuitenkin halusi lukea vielä kaiken mitä aiheesta käsiinsä sai. Juuri se on niin tätä mummoa!

Ja kuinkas sitten kävikään - eilisillasta saakka tämä eläväinen lisä on tassutellut lattioillamme, ja aika on mennyt molemmilla osapuolilla tutustellessa. Matka vanhasta kodista, ison pentulauman keskeltä uuteen, rauhallisempaan (huono vitsi) kotiin oli varmasti kissan kolmekuisen elämän traumaattisin hetki, siihen malliin tuo pikku otus piti meteliä auton keinuvassa kyydissä.

 

Mutta illan kähmeessä oltiin jo ihan hyviä kavereita. Vaikka äkkiä voisi kuvitella, että tällaisen vähän vaille kolmekymppisen eukon mielestä kodinhoitohuoneen lattia ei ole mukavin mahdollinen paikka lukea Sirpa Kähkösen Mustia morsiamia, niin kylläpä se olikin mukava! Onko alustalla niin väliä, kun sylissä kehrää täysin rento, pieni kissanrääpäle. Sellainen kämmeneen mahtuva, ja silti se luottaa niin, että nukahtaa syliin ja kuorsaa. Voih.

Tänään, ensimmäisenä kokonaisena päivänä, pentu on jo riehunutkin kuin heikkopäinen jahdatessaan naruun sidottua sanomalehtipaperimyttyä. On hypitty neljällä jalalla ilmaan, kieritty ympyrää hännän perässä, kiepsahdettu leikin tiimellyksessä ihan nurinpäin ja siitä salamana taas jaloilleen ja ties mitä kaikkea. Niin, ja vähän pelätty imuria.

Isossa kissalaumassa pieni rääpäle jää helposti aika vähälle ruualle, ja laiha oli tämäkin pikkuinen. Tänään töistä tullessaan siippa kauhisteli kissan pallomahaa. Ei tarvinnut erikseen kertoa, että hyvin on ruoka maistunut.

Musta lisä sisustuksessa oli tietysti tämä koripesä, vai luuliko joku että kyse oli kissasta? ;)

Hyvin otti pentu paikan omakseen. Välillä nukutaan yäkerrassa pitäen siitä samalla silmällä ympäröivää elämänmenoa, toisinaan kaivaudutaan suojaisampaan alakertaan ja nukutaan siellä omassa hämärässä, pienellä mykkyrällä.

Vain yksi ongelma tähän eläimeen liittyy. Tuollaiselle rääpäleelle olisi kai annettava nimikin, ja pää lyö vielä enemmän tyhjää kuin aikanaan omille lapsille nimiä mietittäessä. Emokissalla ei ollut lapselleen nimeä valmiina, ja niinpä se roikale jätti asian meidän huoleksemme. Vähän vähemmän kissaihmiseksi luokiteltava puolisoni kutsuu eläjää "kassiksi", kuten kaikkia muitakin kissoja, mutta ei kai nyt sentään. Muita ehdotuksia, anyone? =D Mikäli tiedolla on näinä tasa-arvon aikoina merkitystä, niin pikkuinen on poika. Tosin minunkin poikakissani joskus 20 vuotta sitten tunsi nimen Marie (olin heikkona eräisiin kekseihin), eikä tuntunut panevan sitä lainkaan pahakseen.