Hellämieli huutokaupassa

Viime pyhänä oli taas huutokauppa turhan lähellä. Kun sellainen tapahtuma tulee oman kylän työväentalolle, ja satutaan olemaan vielä kotona siihen aikaan, ei oikein ole yhtään hyvää syytä olla menemättä. 

Vähän sivusilmällä etukäteen vilkuilin netistä huudettaviksi tulevia tavaroita, mutta ainoastaan tämä lamppu kiinnitti huomioni, ja päätin lähteä huutamaan sen pojan huoneeseen, aikaisemmin meille kaappaamani pöytälampun tilalle. Onneksi helle oli verottanut huutokauppaan tulijoita niin, että tupa ei ollut aivan tupaten täysi. Niinpä sain muutaman korotuksen jälkeen lamppuni, ja siellä se nyt komeilee pojan pöytään kiinnitettynä.

Toisena huutona lähti mukaan tällainen tarjoiluastia, ihan vaan koska muut eivät huutaneet sitä, ja koska meklari niin oivasti kuvaili tämän komeilemassa kahvipöydässä täynnä Fazerin vihreitä kuulia, ja se kuulosti mukavalta mielikuvalta. Minä nostin huutonumeroni melkein pelkästä säälistä, mutta myös vähän siksi, että vitosen sijoituksella raaskin kokeilla tämän pintaan kalkkimaalijuttuja, jos joskus into iskee.

 Mutta jo ennen noita kahta huutoa menin huutamaan jotain, mitä en tosiaankaan aikonut.

Se oli tosiaan melkein vahinko, enkä harkinnut yhtään, mitä menin tekemään.

Jo kotona oli koneelta katseltu, millaisella keinutuolilla aloitetaan huutokauppa tällä kertaa (perinne on, että ensimmäisenä huudetaan keinutuoli), ja miehelle totesin, etten minä tuollaista halua. 

Ensimmäisen huudon aika tuli, ja keinutuolilla aloitettiin. Huutava kansa oli hiljaa. Meklari oli juuri kertonut, miten tuolissa on istuinosa on hiukan väsähtänyt, mutta että se on istumiskelpoinen kuitenkin. Muuten keinu on pientä kulumista lukuunottamatta kuin uusi. Eikä kukaan huutanut. Meklari katseli tuolirivejä kuin vähintään salaliittoa epäillen, ja kysyi, eikö kukaan huuda mitään. Ja minä, hellämieli hölmöläinen, nostin huutonumeroani ja sanoin, että voin minä sen vitosella ottaa.

Samantien lähetin siipalle viestin, että "kun tulet niin otatko peräkärryn perään, ostin vahingossa keinutuolin!"

Tämä ei tosiaan ole ihan (eikä edes melkein) sellainen kuin olen ajatellut hankkia, mutta onpa kuulkaas hyvä istua! Kertakaikkiaan. Niin lempeä keinutus, ja melkeinhän tämä keinuu itsekseenkin, kun jousilla on sopivasti herkkyyttä. Niskaa tukeva selkänojan korkeus, ja sopiva poikkipuu istuinosan alla jaloille. Verhoilun materiaalissa ja värissä on toivomisen varaa, mutta uskoisin savaani niihin omin avuin toisenlaiset päälliset, jos päätän hommaan ryhtyä.

Nappikiinnitteinen niskatyyny on minusta tosi ruma, ja ilmoitin samantien, että se poistuu nyt. Maalipintaan olen tyytyväinen näinkin. Se vaatii ainoastaan perusteellisen puhdistuksen.

Kylläpä on tässä kiikussa iloa vitosen edestä! Pieneen tilaan tuollainen jalasratkaisu on erinomainen, eikä kukaan enää potki nilkkojaan kipeästi pitkini jalaksiin. Ehkä hankin perinteisen mallisen keinutuolin seuraavan kerran vasta sitten, jos joskus ollaan toivomassamme isossa tuvassa, hirsipirtissä.