perjantai 15. syyskuuta 2017

Kuutoset

Saanko esitellä - ylpeä kanaemomme.
 

"Ei mulla mitään täällä piilossa ole!"
 

Mutta kun hyvä rouva oikaisee koipensa, kas kummaa, alta paljastuukin kokonainen lauma talitiaisen kokoisia sirppusia!



Voiko suloisempaa näkyä olla? No, kissanpennut menevät ehkä tasoihin, mutta katsokaa nyt! Tuhannen rääpäleitä! En kestä!


Elimme kolme viikkoa jännittävää haudonta-aikaa. Vahdimme, että pysyyhän Helmi varmasti hautomassa kun kerran aloitti, onhan sillä vettä ja ruokaa, jaksaakohan se nyt, voikohan se hyvin. Ja malttaako se hautoa loppuun saakka, niin kauhean kauan! Kuvitelkaa, kauanko kanan elämässä on se 21 vuorokautta. On se ainakin sen, mitä yhdeksän kuukautta ihmiselle.


Mutta mikä palkinto urakasta koituikaan! Kuutta munaa Helmi hautoi, kaikissa oli onnistunut lataus, ja kuusi tipua kuoriutui monien jännittävien vaiheiden kautta. 


Jännittävillä vaiheilla viittaan muun muassa siihen, että jouduimme hankkimaan kesäkanojen koppipahaseen lämmittimen, jonka asensimme seinälle, hautovan rouvan mulkoillessa meitä koko ajan nurkastaan. Vaikka pora kuinka surisi, ja minä ähelsin pikaeristeitä kesäkopin nurkkiin itsekin puoliksi kopin sisällä, kanaemo ei paikaltaan hievahtanut.



Vajaa viikko sitten sunnuntaina, ihan laskettuna aikana, havaitsin kuoriutumisen alkaneen kahdessa munassa. Minulla oli täysi työ pysyä nahoissani ja malttaa jatkaa normaalia työssäkäyvän elämää, kun tiesin, että Helmin alla piipittää pian pikkutipuja. Onneksi emo piti alkuun poikasensa niin hyvin piilossa paljaaksi nypityn vatsansa alla lämpimässä, että kopilla ravaaminen ei olisi paljon kuitenkaan hyödyttänyt. 


Tiistaiaamuun mennessä tipuja kuoriutui yhteensä neljä, ja keskiviikkona Helmi lähtikin jo pikkuisten kanssa liikkeelle. Kaksi munaa jäi vielä koppiin, ja minulle tuli huoli, miten niiden käy, kun emo joutuu jo juoksemaan pikkuistensa perässä, ja koppi jäi päiväksi tyhjilleen. 


Nappasin munat mukaani ja lähdin sisälle tutkailemaan, onko niissä elämää. Heti sisälle päästyäni kuulin pontevaa piipitystä, ja tarkempi tutkailu paljasti, että molemmat munat ovat hyvin vahvasti elämänhaluisia. 


Onnekseni, vaikka en äitiyslomaa töistä saanutkaan, satuin viettämään keskiviikkona vapaapäivää, joka menikin hyvin vahvasti tipuhommissa. Alkuun yritin lämmittää saunan sopivan haaleaksi, ja vein munat styroxaatikossa lauteille lämmittelemään. Pian kuitenkin totesimme, että sauna kuumuu liikaa, vaikka sen saakin asetettua haluamaansa lämpötilaan asteentarkasti. Onneksi on ihana kanayhteisö Facebookissa, ja sain vinkin, että hehkulamppu viritettynä kylmälaukun yläpuolelle pitää lämmön sopivana.


Hehkulamppuviritystä suunnitellessani ja lampun sopivaa etäisyyttä testaillessani kuljetin kahta piipittävää kuoriutujaa paitani alla - taatusti sopivassa lämpötilassa. Sen vierihoidon aikana toiseen munaan ehti tulla selkeä pieni reiän alku, ja laskiessani munat laatikkoon jatkamaan kuoriutumistaan, reikä laajeni entisestään. Ennen iltaa tipu oli saanut jo nokkansa näkyviin kuoressa olevasta reiästä.



Kun ilta koitti ja Helmi talutti pesueensa kopin lämpimään yöksi, kävimme sujauttamassa hyvässä kuoriutumisvauhdissa olevat munat takaisin kanan alle. Ajattelin tarkistaa heti aamulla, onko kuoriutuminen vielä kesken, ja olikin melkoinen yllätys, kun kanaemo oli poikasineen jo ulkona aamutuimaan, ja pesästä löytyi neljä puolikasta munankuorta. Minun oli pakko seurata Helmin touhuamista niin pitkään, että se nousi seisomaan ja pääsin laskemaan, montako tipua sen alla piilottelee. Kaikki kuusi tipua sieltä sinkoili eri suuntiin, ja kaikilla on tarvittava määrä silmiä, nokkia ja varpaita. Melkoinen vilistys siinä onkin emolla vahdittavanaan! 


Ikävä kyllä pikkuisten isukki ei ole ollenkaan niin lempeää sorttia kuin emo. Kukko, joka ei ole kuunaan yrittänytkään tulla uhkaavin elkein ihmistä kohti, ryhtyi heti tiput huomattuaan hyökkäämään tipuja päin ja yritti nokkia niitä. Niinpä jouduimme keskiviikkona hautomisongelmiemme lisäksi hankkimaan muulle kanakatraalle pikaisesti tilapäisasumuksen. Naapurilta löytyi tyhjäksi jäänyt koirankoppi, joka siirrettiin meille, ja jossa muut saavat majailla siihen saakka, että koittaa muutto talvikotiin. Sielläkin on varattuna oma osastonsa emolle ja poikasille, ettei niille käy kehnosti sielläkään. Löysin onnekseni aivan ihanan talvikodin koko katraalle, ja osa näistä palaa meille taas ensi kevään koittaessa. Ja nyt kun meillä on kopissa lämmityskin, voimme ehkä hiukkasen aikaistaa kanojen hakemista.


Ja paha kyllä, ensimmäistä kertaa koko perhe on yksimielisesi harmissaan siitä, että joudumme luovuttamaan tiput emoineen muualle talveksi, vaikkakin hyvään kotiin. Olisi äärettömän ihanaa ja mielenkiintoista seurata tipujen kasvua ihan läheltä. Olen aika vakuuttunut, että meillä on joskus ympärivuotinen kanala. On nämä niin vekkuleita!

8 kommenttia:

  1. Voi ei miten ihania pylleröitä<3!!Me hankittiin tänä syksynä kanoja ja ollaan jo kaksi kertaa otettu lisää...köh...ensin tuli 4 aikuista,sitten 4 nuorta ja viimeisimmäksi tipuja:D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo mahtaa olla aika leviävä tauti, kun alkuun pääsee.. <3 Ihana että olette saaneet kotikanalan!

      Poista
  2. Onnea kuutosista :) Tulipa ihan tipuikävä. Meillä on nyt vain 2 kanaa ja 2 kukkoa, kun parhaimmillaan on ollut lähemmäs 20. Pitäisi hankkia lisää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äkkiä hankkimaan lisää! :D Ainakin kanoja!

      Poista
  3. Oon aivan rakastunu näihin sun kanapostauksiin ja haluaisin kanoja itsellenikin!

    VastaaPoista
  4. Meillä oli kahtena kesänä kesäkanoja... Kolmantena kesänä tulikin talvikanala. Tipusia ei vielä ole ollut, mutta toivon ensi keväänä niitä saavani. Nytkin kolme hautoo, mutta talvea vasten en tipuja halunnut. On ne vaan ihania!

    VastaaPoista

Blogi ilman lukijoiden kommentteja on kuin kaurapuuro ilman suolaa.