Kukokie!

Useamman päivän mittaisen poissaolomme jälkeen meitä tervehti kotiin saavuttuamme ääni, jolle ei oikein voinut - kaikella kunnioituksella kukkoa kohtaan - muuta kuin nauraa. Täällä oli pidetty kiekumistreenejä oikein urakalla lomamme aikana!

Koko kukko tuntuu kasvaneen vajaassa viikossa hurjasti. Heltta ja harja ovat tummuneet ja muuttuneet paljon suuremmiksi kuin kanoilla, kun ne kuukausi sitten olivat ihan samanlaiset molemmilla. Kukosta on siis tullut kukko!

Kanat suhtautuvat siihen aivan toisin kuin kesäkuun alussa sitä jahdatessaan. Nyt kukkoa seurataan vaikka maan ääriin, ja kukkokin on oppinut kurnuttamaan kanat paikalle herkkuja löytäessään. Sulassa sovussa kaikki viisi kuoputtavat kukkamaillani ja nautiskelevat multakylvyistä - tällä kertaa kirjavalehtisen maahumalani kauhuksi.

"Joo joo, mä oon tosi tosi rentoutunut ja nautin kesästä!"

 

On ne kyllä. Kanojen touhuja voisi seurata tunnista toiseen, siinä kyllä kiireet unohtuvat. Nykyään kotkottajat ovat suuren osan päivästä vapaana pihamaalla, aina kun vain joku meistä on pihalla niiden perään sivusilmällä katsomassa. Hyvin ne pysyvät pihalla, mutta lähinnä petojen vuoksi en ihan yksin niitä mielelläni vapaana pidä.  

Viikossa oli muuttunut paitsi kukko, myös koko piha. Sateista ja viileää oli ollut täälläkin, mutta kasvua on silti tapahtunut ja maisema muuttuu jatkuvasti. Sivuovelle tonkkaan istutettu siemenkasvatus-pelargoni on avannut ensimmäiset kukkansa (vihdoinkin) ja maahumalakin kurkottelee jo varsiaan rönsyämään reunojen yli.

Naapurin isäntä lahjoitti minulle toisenkin tonkan nähtyään tämän istutuksen, ja niinpä saan nyt ovelle kukkatonkat vaikka molemmin puolin!

Ne pitkiksi venähtäneet "tulppaanit" tosiaan ovat jättilaukkaa, ja kieltämättä nättejä ovat!

Samassa penkissä on nyt muutakin siniseen viittaavaa, kun akileijat ovat venähtäneet piitkiksi. Tämä lajike oli kenties 'blue barlow', tai sellaisena olen sen ainakin saanut.

Vähän sitä lyhyempänä kasvaa vaaleanpunainen siskonsa, ja se on tietysti minulle se mieluisempi. 

Kuten jättilaukoistakaan, näistä iiriksistä minulla ei ollut kevään tullen mitään muistikuvaa, mistä sellaisia on penkkiini putkahtanut, mutta eiköhän nuo kuitenkin itse ole sinne aikanaan tullut istutettua. Pitäisi tosiaankin olla ahkerampi pihapäiväkirjan täytössä!

Mutta ruusut minä muistan. Uskallan väittää, että jokaikisen. Tässä on se, jonka varmaan ihan ensimäisenä halusin, tornionlaaksonruusu. Nyt on ensimmäinen kukintakesä, vaikka pensas onkin vielä pieni. 

Läheltä näkee, että kukat ovat sateen riuduttamia, mutta kauempaa kelpaa katsella.

Tienristeyksen somisteeksi viskelty kivikasa alkaa peittyä vihreyteen, niin kuin oli ajatuskin.

Etualalla rehottaa tuoksukurjenpolvi.

Ruosteinen pyöränrengas piiloutuu rinneangervon taakse ja häviää sinne pian niin, että joudun vaihtamaan tilalle kokonaisen pyörän, jotta se erottuu puskan seasta.

Sekin olisi mahdollista, kun sain isoveljen pihasta uuden pyörän...!

Veli teki talvella talokaupat ihanasta pikkutalosta mummolapuutarhoineen, ja tämä ruostekasa nojasi idyllisesti hirsiseinään. Minä olin ilmeisesti ainoa, jolle tällä oli jotain arvoa. Pientä duunailuahan se vaatii, ja ohjaustankokin siihen olisi hyvä saada, mutta kyllä tästä vielä koriste tehdään!

Kukapa se tunnistaisi minulle tämän alakuvan violetin hujopin? Tämä on taas joku ihmeellinen ilmestys kukkapenkissä, ja joku hämärä muistikuva minulla on, että olisin joskus tuohon kohtaan jotakin kylvänyt, kenties vuosi sitten, mutta ei se viime kesänä ainakaan kukkia tehnyt. Jonkinlaisia lehtiruusukkeita oli syksyllä tuossa, mutta sitäkään en osaa sanoa, olivatko ne saman kasvin tekosia.

Näin heinäkuun ensimmäisen päivän kunniaksi on sopivasti aurinkoinen ja hiukkasen jo lämpöisempi ilma,  ja jos oikein tarkkoja ollaan, tämä on juuri sellainen kesäsää, jollaista toivoisinkin. Ei tule liian kuuma ja heikottava olo raskaammissakaan pihatöissä, ja silti saa nauttia lämmöstä ja aurinkon porotuksesta niskassa. Parikymmentä astetta on huippujuttu!