Ydinfysiikkaa

Minä haluaisin maton. Sellaisen pyöreän, matonkuteesta virkatun, valkoisen tai savenharmaan kaunottaren. Olin jo saada sellaisen, kun osallistuin kesällä erääseen blogiarvontaan, jossa voittona oli juuri tuollainen pellavanharmaa iso pyörylä, mutta enpä voittanut. Tietenkään.

Koska sellaista ei ole minulle kukaan tullut tyrkyttämään, ajattelin, että kaipa sellaisen tekee itsekin. Virkkaamisesta on aikaa, ja totta puhuakseni minusta vähän tuntuu, että onpa se saattanut jäädä kokonaan välistäkin, niin oudolta käsillätekemismuodolta se vaikuttaa.

Jotta kalliit matonkuteet eivät menisi ihan hukkaan, ajattelin kokeilla ensiksi laatikosta löytyneellä pienellä koukulla ja purkautuneella seiskaveikkakerällä, mitä sitä osaa. Loppupäätelmä: eipä juuri mitään. Tavanomaiset koukerot kyllä sujuu, nämä ketjut ja kiinteät ja pylväät ja puolikkaat pylväät, mutta entä kun pitäisi lukea ohjetta, joka on täynnä kaikenlaisia epäloogisia lyhenteitä, kuten tämä: "1ps aloitusketjun 3. s:aan = 8p." Jos tekee yhden piilosilmukan jonkun merkillisen kettingin kolmanteen silmukkaan, miten siitä tulee yhtä kuin kahdeksan pylvästä? Tuo on kyllä valetta, sanon minä!

Aikani yritin lueskella ohjetta ja odotella sen ihmeellistä avautumista, mutta tuo elämys jäi kokematta. Ihan hepreaa koko juttu! Poikanen ilmeisesti ymmärsi, missä mennään, kun kävi keinutuolin vierellä kehumassa ja kannustamassa: "Hyvä äiti, sinä ossaat tehä villasukan!" Villasukan niin, mutta entäs maton. Kangaspuilla se on huomattavasti helpompaa kuin tuollaisella pikkuruisella konnankoukulla. Ensimmäinen pyöreää muistuttava tekele, kahden sentin läpimittainen rinkula, päätyi nuorimmaisen leikkeihin, ja löytyi myöhemmin illalla vessanpöntöstä. Kuinka moni muuten osaa virkata purkautumattomia silmukoita? Minäpä osaan. Vaikka kuinka kiskoi, se epäpyöreä kolikko ei halunnut purkautua, ja siksi se kuopuksen käsiin päätyikin.

Lopulta laskin tuon ohjeen käsistäni ja koukuttelin ihan omin päin huvikseni illan hämyssä, lasten mentyä nukkumaan. Ketjusilmukoita, kiinteitä, pylväitä, ja kaikkea siltä väliltä. Vasta kun kierros tuli täyteen, aloin miettiä, mitä tekisin seuraavaksi. Priimaa en tehnyt, mutta sentään nukelle maton. Alku se on tämäkin, ja voitto se on pienikin voitto. Mutta miksi tuota kierroksen vaihtumiskohtaa ei voi saada saman näköiseksi kuin muuta ympyrää?!

Vieläkään minulle ei valjennut, uskallanko ostaa niitä kuteita - on tuo virkkaaminen sen verran salamyhkäistä touhua. Sinänsä se on loogisempaa kuin neulominen, kun purkautuvia kohtia on vain yksi (jos sekään, toim huom), eikä kepakon tippuessa kohtaa ihan yhtä vakava katastrofi kuin sukkaa neuloessa, kun jokainen silmukka purkautuu yhtä aikaa ja karkailee omille teilleen pitkin oikeita ja nurjia rivejä. Kyllä kangas on sentään looginen keksintö! Siitä kun leikkaa tietyn mallisen palan, se on sitten sen mallinen, ja leikkaamalla siitä saa toisen mallisen. Menepä nyt leikkelemään virkkuutyötä tai neulomusta samalla tavalla. Ja kun valmiin tekeleen viimein saa käsiinsä, toteaakin, että ohoh, tulipa väärän kokoinen. Neuletakkia on valmiina hankalampi kaventaa kuin trikoopaitaa. 

Lisäksi virkkaamisessa kipeytyy sormet! Voin vain kuvitella, miten kipeäksi itsensä saisi matonkuteilla ja jättikoukulla, kun jo tavallinen pikkukoukku sai vasemman käden etusormen kramppaamaan. Ehkä ostan mattoni kaupasta ja jatkan ompeluspuolella! Toisaalta tuollainen selättämätön ongelma vähän häiritsee, ja kiusaa alitajunnassa sen verran, että tekisi mieli opetella kunnolla ja lällättää sitten koko ohjeille. Uskaltaisinkohan kokeilla sitä mattoa ihan ilman ohjetta, samaan tyyliin kuin tein tuon pikkupyörylän?