Pyykkimuijan tarmonpuuska

Pihavaatteet on toisinaan pakko pestä. Kun ensiksi tottuu siihen omistuiseen tunteeseen, että päällä on jotkut tavallisen ihmisen siistit sisävaatteet, voikin keskittää tarmonsa talon sisäisiin asioihin, pyykkikoneen ja kuivausrummun hoitaessa sitä pyykkiprojektia.

Jouluna tulee kaksi vuotta meillä asumista täyteen tälläkin silityslaudalla. Koko sen ajan, huolimatta Vallilan kukkaisesta design-päällisestä, olen ajatellut ommella lautaan jonkin väreiltään paremmin sisustukseen sopivan version. Kauanpa sitä pitikin odotella, että sen sai toteutetuksi! Ryhtymisestä valmiiseen tuotokseen ei mennyt lopulta varmasti tuntiakaan, vaikka se sisälsi myös muutamia riitojen setvimisiä, kaatuneita maitoja tai mitä ikinä nyt lapsiperheessä voikaan tapahtua. Lienee se kaikille sanomattakin selvää, että yhtään työtä ei tämä(kään) mummo tee keskeytyksettä. Mutta onpa se uusi päällinen rumasti tursollaan tuossa kuvassa... älkää katsoko turhan tarkkaan.

Hihalautakin on asustellut meillä jo lähes yhtä kauan kuin se Vallilan verhoama isompi sukulaisensa. Hihalaudan löysin joskus kirppikseltä, ja jonkun hupaisen euron taisin siitä maksaa. Alun perin oli tarkoitus verhoilla se samantien uudestaan, mutta toisilla se ”heti” nyt vaan on vähän myöhemmin kuin toisilla. No uuden päällisen saaneen ison laudan rinnalla tuo pikkuinen kuitenkin alkoi näyttää jotenkin kauhtuneelta ja surkealta. Uudet vaatteet sillekin oli saatava. Ja nyt näyttää siltä, että jalkakin olisi maalattava valkoiseksi...

Ja tässäkään projektissa ei kauan aikaa tuhlaantunut – ylivoimaisesti suurin osa ajasta meni niittipyssyn etsimiseen. Pihdeillä revin vanhan päällisen, kellastuneen puuvillan, kaavaksi uudelle, ja suurpiirteisesti leikkasin saman mallisen palan. Risareunojen silitys nurjalle, ja sitten vain pyssystä. Hyvä tuli, vaikken ihan yhtä säännöllisiä laskoksia osannut tuohon taiteilla kuin aikaisempi verhoilija – joku tehtaan täti vuosikymmeniä sitten, oletan. 

Siitäkin on jo hyvän aikaa, kun haalin kirpparilta mukaani söpön liitutaulun, josta kassan tyttökin sanoi että ”voi kun ihana!” Onneksi se ei ehtinyt ennen minua iskeä siihen silmiään. Tähän saakka taulu on vain odotellut meillä loppusijoituspaikkaansa. Vihdoin tein ratkaisun sen suhteen, ja kiinnitin sen tuulikaapin seinälle auton avainten naulakoksi. Niiden on oltava avainkaappiakin helpommassa paikassa, jotta en unohtaisi niitä laukkuuni. On joskus nimittäin käynyt niinkin, ttä kun siippa on johonkin autolla lähdössä, alkaa kysely, jotta mistähän mahtaisi löytyä autoon avaimet. Aika monet olen kaivanut laukkujen ja takkien taskuista, ja aika monesti. Jospa ne nyt pysyisivät paremmin tallessa.

 

Olenko muutenkaan aikaisemmin vienyt teitä tuulikaappiin? No en varmaan ainakaan usein, koska niin pientä kopperoa on aika vaikea saada kuvatuksi. 

Siellä on tilaa vain läpi kulkemiselle, kenkien riisumiselle ja pukemiselle sekä sähkökaapille. Niin, unohtamatta näitä kahta naulakkoaarrettani, jotka siellä nyt ovat toivottamassa ystäviä tervetulleeksi.

Palataanpa tuulikaapista ompeluhuoneeseen, kas kun siinähän se on ihan vieressä. Hain sinne ulkoilmaan vuosikausiksi jätetyn, mutta muuttumattomana säilyneen maitotonkan, jonka joskus osin eräältä hauskalta papalta, joka myi minulle ja ystävälleni puolet vanhan pihamaansa aarteista. Ne tosin eivät olleet hänelle aarteita ollenkaan, vaan vanhaa roinaa. Sangen mielellään tuo vanha herra muutti nuo roinat rahoiksi, ja me sangen mielellämme maksoimme roinasta euroja. Eurojahan nimittäin saa aina lisää, vaan entäpä jos maitotonkkia ei joskus saakaan? Tai muuripatoja, pärekoreista puhumattakaan? On siihen hyvä varautua.

Maitotonkka on nyt paperirullateline. Kolmevuotias uskoo täysillä joulupukkiin, mutta ilmoitti silti, että tahtoo sitten omiin lahjoihinsa noista viimejouluisista jämistä erästä tiettyä paperia. Eikä tässä ole mitään ristiriitaa tai ongelmaa. Että lapsen maailma voikin olla ihailtavan selkeä – joulupukki on joulupukki, äiti paketoi lahjat, ja sitten ne saadaan joulupukilta. What's the problem?

Vähän jälkijunassa tulee esittelyyn pari tilausvaatetta, mutta kai kuitenkin parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Vihreistä vinoruuduista tehtiin joogat ekaluokkalaiselle, joka on päättänyt tykätä violetista. Tereet sivusaumoihin ja lisää violettia lahkeisiin ja vyötärölle. Tereet ja lahjeresorit ovat peräisin omasta, käyttämättä jäänestä trikoopaidasta, joka ei lopulta koskaan alkanut tuntua riittävän väljältä. Huono paita ilmiselvästi, mutta kuitenkin hyvä kangas.

 

Samainen ekaluokkalainen sai myös söpön paidan, jossa on vähän enemmänkin tyttömäisyyttä. Toivottavasti tämä kelpaa, vaikka pinkki ei enää kuulemma olekaan kuuma väri.

Kun juttutuulella ollaan, kerrotaan vielä se, että myin vähän vahingossa meiltä sohvapöydän. Ajattelin, kuten olen jo aikaisemminkin monet kerrat ajatellut, että jos kokeilisi, haluaisiko joku tuollaisen, vai pysytteleekö puhelin hiirenhiljaa, vaikka pöydästä nettiin ilmoituksen väsääkin. 

Väsäsin, ja eipä aikaakaan, kun puhelin jo soi. Huomenna tuo pöytä sitten muuttaa. Mihin minä sitten jalkani lasken, kun joskus ehdin sohvalle istahtamaan? Täytyy ilmeisesti tehdä vähän järjestelyjä. Mikään ei olekaan sen varmempi syksyn merkki kuin se, että sisustus alkaa taas elää, ja huonekalut vaihtavat paikkaansa tuon tuosta.

No kyllä minä oikeasti tiedän, mitä te täällä kyttäätte. Lehtiarvonnan voittajaa tietysti! Suuri Käsityö -lehteä lukee syksyn ja talven aikana Anonyymi, joka kirjoitti:  

Suuri käsityölehti jos onni sattuisi suosimaan :)
ilokseni@gmail.com

Iloksesi voin lähettää sinulle sähköpostia, jossa kerron sinun voittaneen. Menenkin tekemään sen samantien. Hyvää viikonloppua kaikille!