Uuteen vuoteen ilman vanhoja kujeita

Olen tiedostamattani viivytellyt ja venyttänyt tämän tekstin kirjoittamista viikosta toiseen, vaikka olen koko ajan kuitenkin tiennyt tämän kirjoittavani, ennemmin tai myöhemmin.

Olen kirjoittanut Tosimummoa pian yhdeksän vuotta.  Miten paljon siihen mahtuukaan! Nuorimmaisemme syntymä, talon rakennusprojekti pihoineen kaikkineen, satoja vaatekappaleita, kunnostettuja huonekaluja yhden talollisen verran ja vähän päälle, tuunauksia, uusien juttujen kokeilua, kirppiskierroksia ja ihania blogituttavuuksia. 

Tosimummon sivuille on saavuttu yli kaksi miljoonaa kertaa. Lukijoiksi rekisteröityneitä on lähes tuhat, mutta sivuvierailuja on uuden tekstin julkaisun jälkeen ollut useita tuhansia muutamassa päivässä. Olen käyttänyt blogiani paitsi henkireikänä ja rakkaimpana harrastuksenani, myös cv:nä työhaussa - ja siinä työssä olen muuten edelleen. 

Reippaat lukijani ovat ottaneet oppia laatimistani ompeluohjeista ja innostuneet ompelemaan muutakin, joku taisi joskus innostua perässäni bokashi-kompostoinnista, peitetikin eroja ja yhteneväisyyksiä on täällä mietitty porukalla, ja on myös keskusteltu, millaiset säädöt vaaditaan paksun joustofroteen ompeluun tai onko yläsyöttäjä ompelukoneessa välttämätön vai ei.

Yhdeksän bloggausvuoteni aikana olen oppinut ompelemaan tuhat kertaa paremmin kuin pukuompelijaksi opiskellessani. Olen hankkinut järjestelmäkameran ja oppinut välttävästi sitä käyttämään. Kuvankäsittelyn alkeetkin on tullut opiskeltua, vaikka pyrinkin siihen, että kuvia käsitellään lähinnä rajaamalla ja valotusta säätämällä, ei luonnottomaksi muuttamalla. Olen saanut väylän purkaa luovuuttani ja yhdistää minulle rakkaan kirjoittamistyön muuhun itselleni tärkeään. Olen päässyt mukaan hauskoihin ja mielenkiintoisiin yhteistyöprojekteihin ja tutustunut lukijoihini, jotka ovat uskaltautuneet jututtamaan minua oikeassa elämässä, kun ovat tunnistaneet minut naamaksi blogin takaa.

Nyt on kuitenkin sellainen olo, että jotain on liikaa. On ruuhkavuodet, on yhä enemmän aikaa ja voimia vaativa vuorotyö, täysi kalenteri, riittämättömyyden tunne ja tyytymättömyys siihen, mitä en ehdi, vaikka haluaisin. Luovuus ja käsillä tekemisen palo eivät ole kadonneet minnekään, mutta haluan käyttää aikani itse tekemiseen, en siitä raportoimiseen - niin rakkaaksi kuin tämä minulle onkin käynyt. 

Lopettaminen tuntuu siltä kuin hylkäisin osan itsestäni, ja siksi olen päättänytkin loiventaa tätä tunnetta jättämällä Instagram-tilini edelleen eloon. Sinne aion jatkossakin kuvailla niin projekteja kuin muitakin fiiliksiä aina, jos se hyvältä tuntuu. Siitä en kuitenkaan suostu ottamaan paineita tai kokemaan riittämättömyyttä, kuten blogin suhteen on käynyt. 

Tosimummon blogikaan ei katoa. Vaikka tämä ei aktiivisesti päivity, saan edelleen tänne jätetyt kommentit sähköpostiini ja vastailen niihin mielelläni. Ompeluohjeet säilyvät sivupalkissa jatkossakin, ja jos elämä joskus oikein joutilaaksi käy, niitä saatan joskus sinne tehdä lisääkin. Ja jos kysyttävää on ompeluohjeistani tai muusta, niin toki mielelläni kysymyksiin vastaan. Kertomalla jukisesti tästä lopettamisestani vapautan kuitenkin itseni siitä jatkuvasta keskeneräisyyden tunteesta, että jotain pitäisi tehdä, vaikka oikeasti ei olisi mikään pakko.

Haluan mitä nöyrimmin kiittää uskollisia, vuosia matkassa kulkeneita lukijoitani virtuaalisesta seurasta ja erityisesti kaikista jättämistänne kannustavista ja lämminhenkisistä kommenteista. Toivottavasti tapaamme Instagramissa! 

(ja seuraavaksi tuijotan kauan Julkaise-nappia ja mietin, pystynkö sitä painamaan. Jos luet tämän, olen pystynyt.)

Sohvan rohkeammat helmat

Lauantai oli ihan tavanomainen vapaapäivä, eli siivousta aamusta iltaan - siltä se ainakin joskus tuntuu, että siihen ne vapaat aina menee! Kesken tehokkaasti alkaneen siivouksen päätin vaihtaa sohvasta tummanharmaat päälliset pellavanvaaleisiin, jotta vuoden pimeimpään aikaan saataisiin vähän enemmän vaaleita sävyjä.

Sitten kävikin niin, että sohva ilman rungon verhoilua alkoi näyttää tosi kivalta siitä syystä, että sohvasta näkyivät jalat. Paljon kevyempi ja sirompi kokonaisuus! Sellaista kevyempää ja sirompaa haaveilin aikani meille Ikean Stocksund-sohvan muodossa, mutta toistaiseksi olen luopunut siitä haaveesta, sillä Ektorpia parempaa istuttavaa ei olekaan! Tai ainakaan se ei ole Stocksund, kun joskus koeistuin sen Ikean sohvaosastolla.

Niinpä päätin keventää Ektorpini olemusta lyhentämällä helmoja.

Leikkasin kauttaaltaan helmasta pois 7,5cm ja saumuroin uudestaan leikatun reunan, silitin 2,5cm:n käänteen ja ompelin sen kiinni. Eihän se iso homma ollut, ja aikaakin meni enintään tunti, mutta muutti se ilmeisesti aika paljon, kun mieskin huomasi eron entiseen. Verhojen vaihtojahan hän ei stereotyypilleen uskollisesti huomaa koskaan.

Tykkään kovasti siitä, että näen, mitä sohvan alta imuroin! Olisin mieluusti ommellut myös nuo etunurkkien vastalaskokset kokonaan umpeen, mutta en uskaltanut, kun mietin, että mahtuukohan sitä päällistä sitten pujottamaan enää ollenkaan paikalleen. Jos joku on sen testannut ja tietää, miten siinä käy, avatkoon virtuaalisen suunsa samantien kommenttikentässä.

Ja hei muuten, tuo seinälle vihdoin saateltu saniaisjuliste on ostettu vuosia sitten Oulusta sisustusliikkeestä, jonka nimeä en enää muista, ja vasta nyt sain sen seinälle. Ikealla käydessäni muistin vihdoin ostaa kehykset, ja koska löysin siihen hyvin yksinkertaiset ja kevyet raamit, uskalsin nostaa sen seinälle painamalla gyproc-levyyn ihan rehellisen, tavallisen nastan. Painavammilla kehyksillä olisi vaadittu proppaamista, mikä taas tarkoittaa, että projekti olisi kesken edelleen.

Muutaman viikon takaisella lomareissulla Tampereelle osui silmiin puolestaan tuo pehmeän harmaa pitkä keinokarva, jota myytiin Minimanissa valkoisena ja kuvan harmaana. Pituus on justiin eikä melkein meidän sohvan sisämitan verran, ja olo sen päällä pötkötellessä on kuin linnunpoikasella pesässä.

Ja kun nyt kerrankin ehdin ottamaan kameran käteen, kuvasin tämän tuoreimmankin löytöni. Olen etsinyt jo vuosia ehjää ja sopivan hintaista kirnua lahjapaperien sun muiden pitkuloiden säilytykseen. Muutaman viikon takaisessa huutokaupassa vihdoin lykästi, ja kilpaa toisen ostajan kanssa huusin tämän hinnan reiluun pariin kymppiin. Vihdoin se toinen antoi periksi, ja kirnu jäi minulle.

Muutenpa tänne ei sen ihmeempää kuulu. Työ vie ihmisen elämästä leijonanosan, ja se loppuosa kuluu arjen pyörittämiseen. Ja joskus juhlan.

Kolmella neljästä muksusta on synttärit loka-marraskuussa, samoin puolisolla. Juhlittavia siis riittää, ja hetkellisesti tulee kakuntekotilastoihin piikki. Laiska leipuri joutuu kunnostautumaan ihan tosissaan, mutta osaa se onneksi hyödyntää myös kaupan valmiita ja puolivalmiita helpottajia.

Topin tarpeeseen

Olisipa itselläkin sellainen automaatti, että kun puuttuu vaikka paitoja, sanoo vain, että hei mulla on muuten aika vähän paitoja. Sitten niitä ilmestyisi kaappiin, mittojen mukaan tehtynä. Hiukan olen lapsille joskus kateellinen, että heillä tällainen automaatti on.

 Tällä kertaa puuttui toppeja, ja sellaisia tehtiin pari kappaletta ensihätään.

Tämän topin resorit kiinnitin ihan ompelukoneella, kovasti venytetyllä suoraompeleella, sillä epäilen, että peitetikkikoneella on tunne-elämää. Koko kuuman ja ihanan kesän se on saanut jöröttää ilman käyttöä pöydällään, mitä nyt joskus ohimennen on pölyjä huitaistu päältä pois. Sen korviin on saattanut myös kantautua huokailua siitä, miten täällä on ahdasta, ja voi kun saisi tuon ompelupöydän koneineen muualle täältä, niin mahtuisi edes kääntymään. Kukapa sellaisesta vihjailusta ei mieltään pahoittaisi.

Kun yritin ommella resorit kiinni peitetikillä, jälki oli pahempaa kuin minun tökeröt kirjailuni vohvelikankaaseen ekaluokkalaisena. Ompelukoneeni sen sijaan ei petä koskaan, vaan toimii kuin vanhan junan vessa, vaikka edellisestä käytöstä olisi miten kauan.

Pienellä maanittelulla ja huollolla sekä sillä, että tutustuimme toisiimme uudestaan ihan ajan kanssa, sain peittarinkin taas ryhtymään yhteistyöhön, ja toinen toppi kantattiinkin peitetikillä.

Siinäpä ei sen kummempia krumeluureja olekaan - kankaan jämistä, ja ihan perus.

Mikä oli tarinan opetus - no ei varmaan opetusta ollutkaan, mutta muistakaa tehdä koneille jonkinlainen syyshuolto viimeistään nyt, varsinkin, jos ne ovat olleet pitkän kesän joutilaana. Kyllä sellainen vetelehtiminen jää päälle, ja vaaditaan kunnollinen ryhtiliike, jotta surinasakki saadaan takaisin ruotuun.

Siistejä sisätöitä

Ulkoilman lämpötilan laskiessa pihaparka on jäämässä oman onnensa nojaan, sillä kukaan ei voi inhota niin paljon märkiä, kylmiä puutarhahanskoja kuin minä. Siispä siirryn syksyn tullessa sisälle kuivempien harrastusten pariin.

Lapsille tämä kelpaa mainiosti, sillä se voi tarkoittaa uusia vaatteita pieneksi jääneiden tilalle, tai sitten uusia vaatteita ihan muuten vain. Yläkuvan paitaan iski inspiraatio ihan vain siksi, että näin nämä kankaat yhdessä pinossa ja värit sopivat kivasti toisiinsa. EK:n palalaarista löytynyt vaaleanpunainen kimalletrikoo on itsessään niin viheliäinen kangas, etten tee siitä yhtä ainoaa vaatetta, mutta tällaisiin lisukkeisiin se kelpaa.

Tämä ompelusten bloggaaminen on siitä tylsää nykyään, että malleja ei kiinnosta olla kuvissa, ja jos kiinnostaa, olemme kotona yhtäaikaa vain pienen hämäränhetken aamulla, jos minulla sattuu olemaan iltavuoro, ja useinhan se sattuu. Siksipä kuvat ovat yhä useammin ihmisettömiä.

Yläkuvasta näkyy, millaiset suikaleet leikkasin tuohon saumaan. Ompelin rypytyslangat, rypytin piiitkän suikaleen reunastaan kurttuun, ja kiinnitin soiron sauman ompelun yhteydessä paikalleen. Ihan peruspaitakaava käy tähän, kun piirtää olan puolivälin tienoille kaavaan pystyn viivan olalta helmaan ja tekee siihen sauman.

Se, kumpaan suuntaan röyhelöt kääntyvät, riippuu tietysti siitä, mihin suuntaan saumanvarat taittaa. En muista miten päin näitä valmisvaatteissa nökee, mutta veikkaan, että toisinpäin. Minä laitoin nyt näin päin sen kummemmin suunnittelematta.

Kuopukselle ompelin alunperin kesäkankaaksi ostetusta pisaratrikoosta hupparin, jossa hupun etuosa on korkeampi ja nousee kaulan suojaksi. 

Ilmojen viiletessä tahtoo taas mennä oma aikansa siihen, että nämä naperot oppivat pukemaan tuubihuivit kaulaansa ulos lähtiessään, joten tämä lämmittää edes vähän, jos tuubi pääsee unohtumaan. Kaava tähän huppariin on vanhasta Ottobren lehdestä, ja tarvittaessa voin etsiä, mikä numero oli kyseessä.

Niin, ja itsehän minä värittelin noita pisaroita resorin kanssa sävy sävyyn. Pieni kiusaus oli väritellä enemmänkin, ja monella värillä, mutta pitäydyin nyt tuossa, sillä muutenkin nykyään meidän lasten vaatteissa vallitsee melkoinen vähäeleisyys, ja värien kirjo loistaa poissaolollaan. Nämä muutaman siniset resorit ja pisarat ovat jo suoranainen repäisy!

Tytön paidan jämäpaloista ompelin vielä itselleni pipon, johon myös tein testimielessä röyhelöä. 

Peilistä se näyttää ihan tavalliselle pipolle, mutta päässä se tuntuu siltä kuin olisi tyttären tyllihamevarasto jostain syystä noussut hattuun. Ehkä kuitenkin opin pitämään tätä, kun on tarpeeksi huono hiuspäivä ja pakko hakea kaupasta maitoa. Seuraavaan pipoon taidan silti ommella vähän vähemmän näyttävää koristusta, että tulee varmemmin käytetyksikin.

Näiden pikkuompeluiden lisäksi paininjalkojen alta on sujahdellut lähiaikoina ainakin isomman pojan maastopuku samalla mallilla kuin kesällä tein nuoremmalle, mutta sekin meni niin pikavauhdilla tosikäyttöön, että kuvaaminen jäi. Samoin esikoiselle ommeltiin toiveiden mukaiset ulkohousut Eurokankaan harmaasta softshellista, kun kaupoista ei löytynyt housuja, jotka olisivat pysyneet jalassa. Se on outoa, että toistuvasti kuulen töissä valitusta siitä, miten pyöreämmille lapsille ei kaupasta löydy vaatteita, mutta kun itse etsin pitkille, hoikille lapsille valmiita ratkaisuja, joudun tuntien kaupassa kiertelyn jälkeen toteamaan, että ei ole, lähdetäänpä kangaskaupoille. Mutta ehkäpä niitä keskivertopaksuisia on sitten se valtaosa, joille kaupan valmiit sopivat kuin mittatilaustyönä tehdyt. Voi elämän helppous heitä!

Kauan toivottu terassi

Saatiinpas kuin saatiinkin terassi tehdyksi tämän kesän aikana, vaikka autotalliprojekti onkin vienyt liki kaiken vapaa-ajan, joka kotona on vietetty. Kesäkeleistä tässä terassilla ei enää ehditty nauttimaan, mutta sen verran piti kuitenkin sitä sisustaa, että pääsee ajatukset vauhtiin seuraavaa kesää varten. 

Öljyäminen, minkä tein talon molemmille ulkoportaille heinäkuussa, piti tämän kohdalla jättää seuraavaan kesään, sillä kostea terassilauta ei pääse pohjoisen ilmansuunnan varjopaikassaan kuivumaan kokonaan, vaikka olisi poutaakin. Tämä syksy katsellaan siis ruskeaa väriä.

Katselevatpa sitä nämäkin mokomat. Aina ovat haukkana paikalla, jos vähänkin näkyy liikettä terassin suunnalla. Siellä kun saatetaan vaikka nautiskella päiväkahvin kanssa jotain hyvää, ja aina on murusten tippumismahdollisuus.

 

Vastapalvelukseksi rouvasväki jättää haisevia tervehdyksiä uudelle puupinnalle.

Tästä tehtiin nyt ihan perusmallin perusterassi, ilman sen kummempia krumeluureja. Tarkoitus on joka tapauksessa katsella loppuelämän koti muualta, joten tämä saa välttää sen aikaa, kun tässä eletään.

Katosta kyllä haaveilen, mutten muistanut pitää asiasta tarpeeksi meteliä suunnitteluvaiheessa. Sen toteutus on nyt siis pohdinta-asteella, mutta edelleen tykkään, että joku valokate tekisi terassista ihan eri tavalla huonemaisen ja monikäyttöisemmän tilan.

Pitkälle sivulle on tarkoitus tehdä istutusalue, joka rajaa terassia nurmikosta. Kuunliljat olisivat kauniita läpi kesän, mutta niitä kanat eivät jätä rauhaan. Heittäkääs ideoita muista läpi kesän kauniista varjopaikan perennoista! Haaveilin saniaisistakin, mutta tähän aikaan vuodesta ne alkavat näyttää aika pahalta lehtien ruskettuessa ja muuttuessa kuiviksi ja hauraiksi. Kovin massiivista ja leveää aluetta en tuohon ryhdy väsäämään, mutta jotain pitää olla. Köynnöstuilla siihen saisi seinän tuntuakin, vaikka varsinaisia aitoja emme pikkuterassille pystytä.

Sunnuntain iloksi ja vähän siksikin, että on tullut lapsille luvattua, leivoin pikaisen marjapiirakan päiväkahvipöytään, joka katettiin tietysti terassille, vaikka vähän viileää olikin.

Tässä tulee ohje tuohon superhelppoon ja mehevään piirakkaan. Kerma-maitoseoksen olen korvannut ihan kevytmaidolla, ja voin jatkeeksi on tullut joskus käytettyä rypsiöljyä, kun voita ei ole ollut riittävästi.

Helppo peruspiirakka uunipellille

8 dl venhäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

4,5 dl sokeria

4,5 dl kerma-maitoseosta

2 munaa

200 g voita

vadelmia tai muita marjoja

Sulata voi. Sekoita kuivat aineet, lisää niihin kerma-maito, munat ja sula voi. Sekoita kunnolla sekaisin ja levitä uunipellille. Ripottele lopuksi marjat piirakan päälle.

Paista 175 asteessa noin 30min.

Mutta onpa se kuulkaas näiden kahvihetkien lisäksi niin ihana istahtaa metallikeinuun kylpytakissa iltapimeässä viilentelemään saunan jälkeen! Kyllä tätä terassia on jo vuosia kaivattukin, ja osaa sitä nyt arvostaakin sen mukaisesti.